V.
Matami Isaksonskan mökissä kaupungin laidalla oli vain kaksi huonetta, keittiö ja kamari, molemmat pieniä kuin linnunpesät. Matami itse nukkui keittiön sängyssä; kamarissa asui hänen vuokralaisensa kokelas Nehe Noronen, samoin kuin oli siinä asunut ensimmäisenkin kouluvuotensa, oltuaan sen jälkeen kaksi vuotta seminaarin sisäoppilaana ja yhden vuoden väliaikaisena opettajana jossakin maalla.
Oli kevätilta. Isaksonska seisoi keittiön lieden ääressä ja sekoitti hierimellä illallispuuroa, vasen käsi itsetietoisesti lanteella. Nehe oli tullut kamaristaan kertomaan mummolle äskettäin näkemästään ihmeellisestä ilmestyksestä.
"Vai niin… vai on kokelas nähnyt näkyjä valvovin silmin. No minkä näköinen enkeli oli?" kysyi matami kotvan vaiettuaan.
"Ei sillä ollut mitään muotoa, keskelle kamarin lattiaa ilmestyi vain niinkuin kirkas valo", sanoi Nehe.
"Onko kokelas nähnyt sitä valoa useinkin?"
"Ainoastaan yhtenä yönä."
"Mutta minä olen viime aikoina nähnyt: kokelaan kamarin oven raot kiiluvan tuliviiruina melkein joka yö."
"Niinkö?… Mutta ehkä täti kuuman uunin kupeessa nukkuessaan on nähnyt tuliviiruja vain unissansa", arveli Nehe.
Viitsimättä vastata moiseen väitteeseen mummo jatkoi:
"Minä olen monta kertaa itsekseni ihmetellyt kokelaan pitkiä yövalvomisia. Kummallisinta niissä on ollut se, että kokelas usein jo hyvin aikaisin on sammuttanut lampun ja ruvennut maata, mutta kun minä myöhemmin yöllä olen sattunut heräämään, on kamarin oven raoista kiilunut salaperäinen tuli."
"Ihmeellistä", kummasteli Nehe. "Mutta voihan olla, että enkeli valaisee kamaria minun nukkuessanikin."
Matami hymähti epäuskoisesti.
"Saattaapa niin olla, mutta siinä tapauksessa enkelin olisi paras ottaa öljykannu mukaansa ja käyttää omaa valaistusainettaan eikä polttaa minun öljyäni; sillä kun minä illalla olen täyttänyt lampun, on se aamulla ollut melkein tyhjä. Kun kokelas kuitenkin on liikkunut kamarissaan hiljaa kuin hiiri, tuottamatta minulle unenhäiriötä, en ole tahtonut asettua poikkiteloin ahkeruuden tielle, vaan olen ajatellut: Omapa on asiansa, nukkui tai valvoi, ja tottapa kokelaalla lienee niin suuri murhe läksyistään, että hänen täytyy keskellä yötäkin nousta niitä lukemaan. Kuitenkin kaikitenkin: lukuhommissakin liika on sentään liikaa."
"Täti on aivan erehdyksissä", sanoi Nehe. "Minä päinvastoin olen laiskannihkeä opetuslapsi. Mutta yks kaikki, läksyni minä silti osaan — sitä paremmin jota vähemmän luen. Kirjat ovatkin minulle oikeastaan vain joutavaa korutavaraa. Kerrankin jätin läksyni kokeen vuoksi kokonaan lukematta, mutta kuitenkin suoriuduin koulussa paremmin kuin moni kirjatoukka."
"Syökö hän kirjojensa lehtiä?" kysyi matami.
"Tietäähän täti, ettei muisti vatsassa ole", sanoi Nehe ja ikäänkuin salaisuuden avaimeksi viittasi Lutherin sanoihin rukoilemisesta ja oppimisesta, mennen omien kokemuksiensa tukemana puoli askelta oppi-isää pitemmälle: Hyvästi rukoiltu on kokonaan opittu.
Iltasensa syötyään rupesivat molemmat tapansa mukaan tänäkin iltana hyvin aikaisin maata. Mutta kun mummo puolilla öin sattui heräämään, kiilui kamarin oven raoista entinen salaperäinen tuli. Vaikka matamia äänettömyydellään ärsyttivätkin tulena palavat oven raot ja tietoisuus siitä, että viereisessä huoneessa joku valvoi, päätti hän nytkin mieluummin kärsiä kuin mennä Nehelle huomauttamaan liiallisesta paloöljyn kulutuksesta. Hän oli jo saamaisillaan keskeytyneen unen päästä jälleen kiinni, kun kamarista alkoi kuulua harmonin soittoa. Isaksonska kohotti päänsä pieluksesta ja kuunteli: ei ollut virttä se, jota siellä soitettiin, vaan jotakin mitä lie ollut maallista renkutusta. Ja vielä hän on olevinaan uskovainen ja näkyjä nähnyt — hän, jonka tuolla tavalla pitää pirua palvella keskellä yötä.
Matami potkaisi pyhässä vihassaan peitteen päältänsä, nousi kiivaasti vuoteeltaan ja tempaisi kamarin oven auki.
"Kokelaan pitäisi tietää, että kokelas ei asu talossa yksin", ärähti hän ja jäi kädet lanteilla pitkine paitoineen mahtavana ovelle seisomaan ja odottamaan esiintymisensä vaikutusta.
Puhuteltu ei viitsinyt edes syrjäsilmällä vilkaista emäntäänsä, jatkoi vain häiriytymättä soittoansa.
"Odottaisi koulua käyneen ymmärtävän sen verran, että vanhan ihmisen, joka ahertaa päivät pitkät henkensä elatukseksi, on saatava nukkua yönsä rauhassa — omassa talossaan", jatkoi mummo.
Kun Nehe uudistetusta huomautuksesta välittämättä ei osoittanut hänelle pienintäkään huomiota, yritti matami todenteolla suuttua. Mutta kun moinen härkäpäisyys soti Nehen luonnetta ja tapoja vastaan, malttoi mummo mielensä ja koetti miettien etsiä syytä kokelaan kummalliseen käytökseen. Voisihan olla mahdollista, että ihminen metson tavoin hurmautuu omaan soittoonsa niin syvästi, että hän sillä hetkellä on sokea ja kuuro kaikelle muulle.
Lamppu paloi pöydällä ja sen vieressä oli avattu kirja. Nehen kasvot näyttivät kalpeilta, kun hän huulet hymyssä ja pää hieman kallellaan tanssitti sormiaan harmonin kielillä, tuijottaen edessänsä olevaan seinään kuin sokea soittaja.
Matami kuunteli tarkemmin ja ymmärsi nyt, että se olikin hän, jonka sielussa pahahenki äsken oli näppäillyt rämisevää soitintansa. Oli kyllä totta, että Nehen soitto ei ollut virren nuottia eikä Siionin kanteleen säveliä, mutta niin kaihoisaa ja puhdasta se oli kuin kirkkain vesi, joka maan salatuista syvyyksistä kumpuaa lähteen silmään.
Isaksonskan kädet kohosivat vaistomaisesti rinnalle ristiin, eikä kulunut kauan, kun hän myös oli unohtanut kaiken muun. Ennen pitkää hän unohti soitonkin ja näki vain kuvia oman nuoruutensa kaukaisilta ajoilta. Eikä ollut muuten kuin että hänenkin sisään painuneet huulensa vääntyivät hymyntapaiseen, jonka takana saattoi piillä yhtä hyvin itku kuin nauru. Mutta hän ei tiennyt siitä itse mitään, enempää kuin siitäkään, että hänen kuoppaisilla poskillaan ajoi surun kyynel ilon kyyneltä pitkin kosteaa, rosoista tietä.
Herättyään haaveistaan hän meni ovelta paremmaksi kiittämään Neheä siitä ilosta, että tämä oli soitollaan hetkiseksi herättänyt henkiin hänen kuolleen nuoruutensa.
"Kiitoksia, ki-iitoksia", hän kyyneltä pyyhkien niiaili ja kumarteli.
Mutta kun Nehe osoittautui yhtä kuuroksi hänen kiitoksilleen kuin moitteillensakin, kumartui hän läheltä katsomaan soittajan varjossa oleviin silmiin — hätkähti, kalpeni ja alkoi varpaillaan hiipiä takaperin ovea kohti, ikäänkuin olisi tahtonut suojella selkäpuoltaan hyökkäykseltä. Nehen silmät ammottivat lasimaisen elottomina kuin vainajan auki jääneet silmät. Vuoteeseen päästyään mummo kätkeytyi huppuun peitteen sisään, ja vaikka siinä uunin kupeessa oli hyvin lämmin, kulki matamin hartioista varpaitten neniin asti kylmiä väreitä, puistattaen ruumista kuin vilutaudissa. Isaksonska tukki käsin korvansa, mutta siitä huolimatta kuului kamarista hiljaista soiton hyminää. Mummosta oli nyt, kuin siellä harmonin ääressä istuisi soittaen kuollut tai ruumiiton sielu, joka oli kammottavampaa kuin sieluton ruumis. Hänelle kirkastui kaikki — sekin, että Nehe viime aikoina oli lukenut läksynsä unissaan.
Vaikka soitto sittemmin lakkasi ja valo sammui kamarista, ei Isaksonska sinä yönä saanut enää kunnon unta silmiinsä. Milloin hän hiukan yritti raueta painajaisen kaltaiseen unenhorrokseen, oli hän seisovinaan kuin avoimen haudan partaalla, jonka pohjassa luuranko, pää takakenossa, valkoiset hammasrivit hymyntapaisessa irvistyksessä ja ammottavat silmäkuopat suunnattuina ylös matamia kohti, hakkasi luisilla sormillaan kamalan iloista polkansäveltä tyhjän, kumisevan arkkunsa mustaan kanteen, polkien varvasluillaan tahtia haudan pohjaan kuin rukinkehrääjä poljintansa.
Jo varhain aamulla kuului Nehe nousevan vuoteeltaan, peseytyvän, pukeutuvan ja väliin aina laulaa hyrähtävän tai viheltävän jonkun iloisen katkelman.
Mitähän se nyt… mitähän se nyt näin aikaisin? Eihän se yhä vieläkin laulaa harittane unissaan? ajatteli Isaksonska ja kääräisi peitettä tiukemmin ympärilleen.
Kuului kaksi vihlaisevaa narahdusta, kun kamarin ovi ruostuneissa saranoissaan avautui ja sulkeutui. Korvat herkkinä ja sydän jyskyttäen Isaksonska koetti käpristyä uunin kupeeseen niin pieneksi ja näkymättömäksi kuin mahdollista.
"Totta on, mitä runoilijat sanovat: Kevät on lemmen aikaa. Mutta eihän täti toki salanne punastuvaa kainouttaan sen vuoksi, että pelkäisi minun pyrkivän viereensä — tyttäriin?" kuului Nehen ääni kamarin ovelta ja sen jälkeen hiljaista, vaikeasti pidätettyä naurun puuskutusta.
Isaksonskan vastaamatta mitään seurasi hetkinen jännittävää hiljaisuutta, kunnes hän kauhukseen kuuli hiipivien askelien lähenevän sänkyänsä, käden laskeutuvan peitteelle ja sormien alkavan kopeloida hartioitaan kuin jääpuikoilla kaikkein arimmalta kohdalta, hiljaisen naurun hihityksen yhä jatkuessa. Hypähtäen koko ruumiillaan melkein kohoksi mummolta pääsi niin hirveä rääkäisy, että Nehe säikähtäen poukkosi vuoteen vierestä keskellä lattiaa ja sydän kurkussa ryntäsi ovesta ulos.
Katuen poikamaista kujeiluaan hän rauhoittui vasta sitten, kun oli noussut kaupungin laidassa kylkeänsä paistattavan harjun laelle ja kavunnut näkötornin ylimmälle parvekkeelle.
Täältä avautui hänen katseelleen aamuauringon helossa ihana näköala. Ihan jalkain juuresta alkaen alas järven rantaan kyyhötti kaltevalla maakaistaleella vaaleanvihreitten kevätpuistojensa siimeksessä pienoinen kaupunki, ylinnä järven sinistä pintaa vasten kuvastuva kirkon risti.
Näkyi monta taloa, mutta näiden joukosta Nehe etsi vain yhtä, ja kun hän sen löysi, olisi hän, jos olisi kaupungin omistaja, ollut valmis luovuttamaan kaikki muut talot tästä yhdestä ainoasta, niinkuin se mies, joka antoi kaiken omaisuutensa pellosta, mihin oli kätketty kallis aarre. Ja jos hän olisi joku noista siivekkäistä pikku laulajista, jotka tornia ympäröivissä petäjissä ja alhaalla kaupungin puistoissa lukemattomin äänin sirkuttivat, olisi satojen akkunain joukossa vain yksi, jonka paarmalle hän täältä lentää hyrähtäisi ja visertäisi siinä:
"Hei Amaryllis, nouse jo kulta, auringon tulta täys on maa. Maa ihanaisna loistelevaisna taivahanlaisna leimuaa — —"
Kaupungin vastarannalla pilkotti joku punainen huvila, ja etäällä tummametsäisten vuorten kehystämänä välkkyi kappale suurta selkää kuin tienviittana, kaihoa herättävänä aavistuksena etelän suuresta maailmasta, jonne laivat menivät ja josta tulivat.
Nehen käännettyä katseensa pohjoiseen oli luonto hänestä sillä taholla rattoisampaa. Pienillä järvillä ei ollut semmoista suuruuteen vivahtavaa kylmän tuntua kuin eteläisellä selällä. Vuoret olivat matalampia, kotoisia mustikkamäkiä — ja jossain siellä siintävässä kaukaisuudessa oli koti.
Koti…?
Nehe ei ollut nähnyt kotiaan sen jälkeen, kun vuosia sitten oli sieltä hiihtäen lähtenyt. Mutta jotakin hän oli vanhemmistaan kuullut sen puolen markkinamiehiltä — kuullut, että isä on vanhentunut ja tukka alkanut harmaantua: kuuluu sen karkoittamisensa jälkeen alkaneen kuvitella ja syytellä itseään poikansa surmaajaksi. Nehe oli kyllä joka joulu ja joka kevät aikonut lähteä lomalle kotiin, mennytkin jo jonkun matkaa, mutta pyörtänyt taipaleelta takaisin, kun oli se isän iskemä sydänhaava aina auennut ja tullut semmoinen ajatus, että ukko on katumapäällä vain niin kauan kuin poika on poissa, mutta heti tämän näkyviin tultua kätkeytyy kuin siili pistävien piikkien sisään. Jotakin erinomaista täytynee tapahtua, ennenkuin heitä kahta erottavan kuilun yli siltaa syntyy.
Heitettyään kuin hyvästiksi vielä viime silmäyksen siihen seutuun, joka hänen ennen pitkää oli ehkä ainaiseksi jätettävä, Nehe laskeutui tornista alas ja käveli harjun selännettä länteen päin, tullen naisseminaarin itäiselle portille, johon hän epäröivänä pysähtyi: tästä portista miesoppilaiden ei ollut lupa astua jalallaan ulos eikä sisään. Mutta kun Nehen matka oli Moirisjärvelle, jonne miesten portista kiertäen olisi ollut virsta väärää, tästä vain vaaksa vaaraa, ja kun lisäksi aamu oli varhainen eikä pihassa näkynyt vielä liikkeellä ketään, rohkaisi hän luontonsa ja näkymättömän enkelin välkkyvästä miekasta välittämättä pujahti paratiisin portista sisään. Kengänkorkojen kopsaessa tiiliseinien kaiun vahvistamana kivikovaan tiehen Nehe rauhallisen näköisenä, mutta hieman sykkivin sydämin koetti päästä pyhitetyn alueen lävitse. Hän vilkaisi varkain monikerroksisen naisasuntolan ikkunoihin ja oli näkevinään niissä kauhistuneita katseita, kummastuneita kasvoja ja kiireisiä käden viittauksia vuoteissa loikoville tovereille, että nämäkin rientäisivät tätä ennen näkemätöntä kummaa katsomaan.
Mikä meteli ja kirkuna mahtaisikaan syntyä, ajatteli Nehe, jos hänen päähänsä pistäisi astua "luostarin" ovesta sisään, kulkea pitkin kumisevia käytäviä, kopautella rystysillään koppien oville ja veisata korkealla äänellä: "Hei Amaryllis, nouse jo kulta…" Ehkäpä heittäisivät hänet yhteisvoimin ovesta ulos, kuten mehiläiset pesästään vieraan tunkeilijan. Tai — kuka tietää — voisivat ehkä kyynelsilmin kurkottaa käsiään häntä kohti, niinkuin nälkiintynyt leipäpalaan.
Kaupungin harju on kuin vatsallaan nukkuva pyöreäselkäinen jättiläiseläin, joka on oikaissut häntänsä maantien poikki, jatkuen yhä madaltuvana seminaarin alueen lävitse. Tämän harjanteen pohjoispuolella piileksii seminaarin Moirisjärvi. On vaikea tietää mitään, joka niin vähän muistuttaisi esikuvaansa kuin tämä järvi. Faijumin keitaana siellä on petäjiä ja kuusia kasvava soikea suopatama, jonka länsipäähän on kaivettu leveä, sokkeloinen suohauta — Moirisjärvi. Se sulkee sisäänsä saaren, jonne kuljetaan ränstynyttä puusiltaa myöten kuin manalan mustan veden yli.
Kuitenkin on Moirisjärvi runollinen omalla tavallansa. Kuvastuvathan rannoilla kasvavat petäjät senkin synkkään veteen ja lentäväthän kevyet poutapilven hattarat kuin valkoiset henget senkin syvyydessä päätä pyörryttävän kuilun yli. Ja ilmaiseehan rannalta pudottautuvan sammakon mulskahdus ja pitkien säärien vilahdus, että senkin alati tyynen pinnan alla eletään salaperäistä elämää. Syksyin keväin, jolloin kaupungin kaduilla käy oikeat aavikon hietamyrskyt, on tämä rauhaisa, eristetty kosteikko viihtyisä oleskelu- ja kävelypaikka etenkin sille osalle seminaarinuorisoa, joka syystä tai toisesta kaipaa hiljaista yksinäisyyttä.
Kävellessään keitaan ympäri kiertävää tietä Nehe oli näkevinään ne yksinäiset, jotka ennen häntä ovat tätä polkua näinikään kulkeneet. On haaveiltu ja uneksittu ja rakastettu. Mutta ne ujot tunteet on salattu, viety kätköön sydänmaihin ja vuodet ja vuosikymmenet märehditty niitä yksiä eväitään, kun erämaissa ei ole ollut hengelle mitään muuta ravintoa. Mutta ei aika, ei harmaat hiukset ole kyenneet kokonaan luhistamaan täällä rakennettua tuulentupaa, jonka liedessä tuhkan alla on koetettu säilyttää muistojen hiiltä ja sen heikossa hehkussa kohmettuneita käsiä lämmitelty — kun kaikki muut tulet ovat jo sammuneet. Ja kun tämäkin ainoa tuli pitkällisen käytön kuluttamana on uhannut tyyten loppua, on tultu keväisin tänne ja viety sylyys nähtyä nuoruutta ja uudistettuja nuoruuden muistoja polttoaineiksi sammuvaan lieteen… Vihdoin se ja se ei ole enää tullut — on kai kuolema korjannut.
Kun Nehe näissä mietteissään oli jonkun kerran kiertänyt soikean ratansa, muuttuivat hänen kuvitelmansa todellisuudeksi: tiheästä kuusikosta alkoi kuulua nuoren naisäänen laulua. Ei erottanut sanoja, mutta kun Nehen oma sielu erikoisesti tällä kertaa oli samassa vireessä kuin näkymättömän laulajan sielu, ymmärsi hän äänen sävystä, että siellä lienee muuan niitä, jotka tulevat laulamaan elämänlaulunsa yksin.
Vaikka Nehestä ei ollut oikein kuunnella varkain sitä, mikä oli aiottu vain omalle sydämelle, jäi hän kuitenkin kuin lumottuna seisomaan paikalleen. Mutta yht'äkkiä, ikäänkuin säikähtäen, laulaja katkaisi sävelensä, aivan kuin arka lintu ihmisen läheisyyden huomattuaan lakkaa laulamasta ja lentää kauas toiselle oksalle visertämään. Vai olisiko sydämen yllättänyt niin äkillinen ja väkevä liikutus, että se sulkuna tukkesi sävelpuron vaisun lirinän.
Vähitellen alkoi Moirisjärvelle kertyä muitakin kävelijöitä, useat kirja kädessä lukien. Vihdoin ilmautui harjanteelle valkoisiin puettu neitonen, viittasi vallattomalla käden liikkeellä Nehen luoksensa ja tervehdittyään sanoi leikillisesti:
"Sinulla on tainnut olla ikävä, kun viivyin näin kauan?"
"Ei ensinkään, ei ensinkään", hölpötti Nehe vakaassa mielessä ja kertoi innostuneesti, kuinka hän äskeistä laulajaa kuunnellessaan oli melkein unohtanut, mitä varten oli tänne tullut.
Tytön poskipäillä alkoi palaa ylimääräinen puna, ja hän vilkaisi Neheä terävästi silmiin kuin tutkiakseen, ansaitsisiko moinen kömpelyys vastausta vai olisiko se luettava yksinkertaisuuden tiliin.
"Kas kun et pyytänyt sitä suloista laulajaa kolmanneksi seuraamme livertämään", huomautti hän pisteliäästi.
"Ei ole maan päällä ketään niin suloista kuin sinä", koetti Nehe korjata varomatonta lausuntoansa.
Tyttö laski kätensä Nehen suun eteen.
"Ai-ai — ei-ei!… Mutta kuule, Nehemia, emme mene tuonne Morrikselle, siellä on liian paljon väkeä", sanoi hän imartelun hyvittämänä.
Nehe olisi mielellään mennyt juuri sinne, näyttänyt tovereilleen valkeaa, kaunista morsiantaan ja pään nyökkäyksellä ja huulten hymyllä sanonut heille: Katsokaa, tämmöisen aarteen minä olen löytänyt. Mutta kun tyttö ei halunnut sinne, kysyi hän:
"Minnekäs menemme?"
"Jonnekin, minne hyvänsä… kauas maailmanlopun tietä."
"Vuorelle?"
"Ah niin!… Sinne, sinne!"
Saavuttuaan käsikoukussa kävellen perille ja loivaa metsäistä rinnettä kavuttuaan ylös istuivat he korkealla liki vuoren lakea rinnan eräälle Joldiameren rantakivelle.
"Siitä on kulunut pitkä aika, jolloin aallot ovat näitä kiviä vastaan loiskuttaneet", alkoi Nehe hieman arkisesti.
Vastaamatta mitään tyttö katsoi haaveellisena jonnekin kauas, ikäänkuin olisi nähnyt edessään muinaismeren aavan pinnan ja alkoi laulaa hyräillä:
"Jollen minä sinua saa, niin minä menen vallan pois, sille merelle siniselle, jolt'en koskaan palaa pois."
Kun he — molemmat kokelaita — olivat sitten kuvitelleet ja yksityiskohtia myöten suunnitelleet yhdessä elettävää opettajatulevaisuuttansa, sanoi Nehe lopuksi:
"Mutta siihen tulevaan, pyhään liittoomme on Jumalan tultava kolmanneksi."
"Jumalan kolmanneksi", matki tyttö hieman kevytmielisesti, kuitenkaan ivaamatta, uskonnonopettajansa oppilailleen antamaa avioliitto-ohjetta. "Jos se laulajatyttökin vielä tulee mukaan, niin…"
Nehe vaikeni ja hänen silmiinsä tuli murheellinen ilme.
"Kuule, Helmi, minä puhuin Jumalasta totisessa mielessä."
"Anteeksi", sanoi Helmi ja väistyi sulhostaan hiukan syrjemmälle, ikäänkuin mielisuosiolla tehdäkseen tilaa tuolle kolmannelle. "En tiennyt, että olet uskovainen, et ole ennen puhunut näin."
"En ole uskostani kauan tiennyt itsekään, kääntymykseni aiheutti näkemäni ilmestys."
"Ilmestys!" huudahti Helmi ja katsoi Neheä pelokkaasti silmiin.
"Niin… ja olen minä muitakin näkyjä nähnyt", jatkoi Nehe.
"Jeesus siunatkoon!" kuiskasi tyttö hiljaa ja siirsihe istumaan aivan kiven laidalle. — "Minkälaisia näkyjä?"
"Minulle on näytetty pääpiirtein koko elämäni juoksu — ja myöskin sinun elämäsi."
"Minunkin…?"
"Niin. Haluatko kuulla?"
"Ei, ei… En tiedä… Ei suinkaan siinä liene mitään pahaa?"
"Päinvastoin."
"Kerrohan sitten."
"Ennen seminaariin tuloani olin kerran yökunnissa kalastamassa erään vanhan miehen kanssa. Nukuttuamme yömme muutamassa mökissä samalla vuoteella sanoi vaari minulle aamulla herättyämme, että olin sinä yönä ollut kolmasti kuolemaisillani."
"Hyvä isä sentään!"
"Hengitykseni oli kolme eri kertaa salpautunut, mutta kun vaari oli laskenut kätensä kaulalleni, oli hän tuntenut valtimon hiljaa tykkivän ja siitä arvannut, että kuitenkin vielä elin. Se vanha mies, kuulu tietäjä ja unien selittäjä, kysyi minulta ihmetellen, millaista merkillistä unta olinkaan nähnyt."
"Minkälaista se sitten oli?" kysyi Helmi.
"Oli olevinaan rannattoman laaja ruispelto, joka oli määrätty minun yksin leikattavakseni. Onpa siinä urakkaa, ajattelin ja aloin leikata. Päässäni oli lippalakki ja sen lipan päällä kasvoi koivu, joka ei kuitenkaan painanut mitään. Kun hetken työskenneltyäni vilkaisin sattumalta taakseni, oli sinne ilmautunut tyttö, palavasilmäinen, ristiraitainen puku yllä, hihat ylöskäärittyinä sitoen leikkaamiani lyhteitä. Vilkuilin vähänväliä taakseni sitä tyttöä, mutta en puhunut mitään. Jonkun ajan kuluttua ilmautui pellolle rautaiset, vain ihmisjalan levyiset tikaportaat, joiden yläpää häipyi korkeuteen. Portaiden vieressä oli täysi vesisaavi ja minulle tuntematon mieshenkilö, joka sanoi: 'Ellette vie tätä saavia noita portaita myöten tuonne ylös, ette pääse taivasten valtakuntaan.' Epäröimättä aloimme täyttää vaikeaa tehtäväämme, minä edellä saavia korvista kantaen, tyttö jäljessä pohjasta työntäen. Kun olimme taakkoinemme päässeet jo pilvien yläpuolelle, ilmautui portaiden viereen rautainen pöytä, jolle laskimme saavin. Siinä hetkisen huoahdettuamme aloimme kavuta yhä ylemmäksi. Mutta kun portaat pöydän kohdalla kääntyivät ylös aivan pystysuoraan, oli kulkumme edelliseen verraten paljon vaikeampaa — niin vaikeaa, että olimme monta kertaa pudota alas. Eikä jyrkän tiemme päätä näkynyt ylhäältä eikä enää alhaaltakaan — ei muuta kuin tyhjä avaruus ja sen keskellä me kaksi maan lasta raahaamassa raskasta saaviamme kapeilla, huojuvilla portailla. Kun olimme jo aivan menehtymäisillämme ja viimeinenkin toivon kipinä kadonnut, saavuimme vihdoin suuren, komean huoneen ovelle, jonka aiemmin kuollut tätini Hetastiina aukaisi meille. Saavimme jätimme ulkopuolelle, ja sen vedellä pesi täti meidän molempien jalat, ennenkuin saimme astua kynnyksen yli. Käsikädessä, puhtain jaloin kävelimme sitten tädin saattamana lattian yli huoneen perälle. Äänettömästi ja ikäänkuin itsestään aukesi siellä ovi toiseen saliin, joka oli niin ylen ihana, että me kumpikin katosimme sen kauneuden hehkuun, niinkuin kaksi palavaan uuniin heitettyä paperipalaa."
Kun Nehe unensa kerrottuaan oli vaieten antanut Helmille mietintäaikaa, kysyi hän:
"Uskallatko lähteä kanssani niille portaille? Taakka on raskas, mutta sen mukainen on palkkakin."
Helmi ei kieltänyt, ei myöntänyt, kysyihän vain:
"Selvittikö se vanha mies sitten unesi?"
"Kyllä", vastasi Nehe. "Pellon ja rukiinleikkaamisen sanoi hän merkitsevän yksinkertaisesti leipää."
"Sehän sopii: kohtahan saat 'leipäsuunnikkaan’ taskuusi."
"Lippalakki taas kuului merkitsevän sitä, että pääsen johonkin virkaan."
"Sekin toteutuu ennen pitkää. Entäs lipan päällä kasvanut koivu?"
"Saan muka jonkin kunniamerkin."
"Oo-ho!… Ja se saavintyöntäjä-tyttö on kai tuleva aviosiippasi?"
"Tietenkin. On omituista, että vaikka en untani ja sen selitystä ole kirjaimellisesti uskonutkaan, on minua väliin sekä suututtanut että naurattanut se kummallinen seikka, että milloin ikinä sen uneni jälkeen olen joutunut naisväen seuraan, on ensi katseeni tahtomattani tarkannut, olisiko joukossa ristiraitaisia pukuja ja ylöskäärittyjä hihoja — kun sen sijaan ennen näin vain sinisiä silmiä ja punaisia poskia."
"No oletko sitä ristiraitaistasi löytänyt?" kysyi Helmi ja vaistomaisesti nykäisi puseronsa hihoja alemmaksi.
"Ristiraitaisia paljonkin, mutta ylöskäärittyjä hihoja en ole nähnyt juuri muilla kuin taikinaa vastaavilla emännillä ja pyykkiä pesevillä ämmillä."
Helmi naurahti soinnuttomasti.
"Ehkäpä omasi onkin juuri näiden joukossa — joku rikas ja uskovainen leski-ihminen."
"Mutta Helmi… minun omanihan olet sinä."
"Minä?… Minua alkaa palella… on aika lähteä", oli Helmin vastaus.
"Kai suostut siihen, että ennen lähtöämme laulamme jonkun virrenvärssyn?" ehdotti Nehe.
"Jonkun hautausvirren?"
"Miksikä juuri hautausvirren?"
"Siksi, että minusta on nyt kuin olisimme kumpikin vainajina haudassa ja samalla surevina saattajina oman hautamme partaalla", sanoi Helmi.
Luullen ymmärtävänsä Helmin tarkoituksen Nehe ei ollut halukas veisaamaan virttä sillä haudalla.
Paluumatkalla he kävelivät kiireesti ja melkein ääneti, kumpikin omaa raidettansa. Kotiin tultuaan Nehe huomasi kamarinsa oveen keittiön puolelle ilmautuneen jykevän rautaisen ha'an.