VI.
Eilen, seminaarin vuositutkintopäivänä, seisoskeli luokkien ovilla vain joitakin harvoja kuulijoita, kun raskaan työn väsyttämät opettajat kuulustelivat haukottelevia ja kotiinmenomielessä olevia oppilaitaan, kukin aineessansa.
Tänään sen sijaan on koululle kokoutunut kansaa niin runsaasti, että osan on pitänyt jäädä eteiseen, kun kaikki eivät ole mahtuneet juhlasaliin, jossa suoritetaan seminaarin laulututkinto ja lukuvuoden päätös. Ihmishengen ikuinen jano kaipaa kasvien lailla kosteikkoja ja kammoo kuivia erämaita. Mieliala oli odottavan harrasta, ja ilmassa ikäänkuin leijaili pyhäistä juhlatunnelmaa.
Aluksi seminaarin iso sekakuoro opettajansa johtamana kohotti kuulijat sanoin ja sävelin ylös taivaan kaikuviin korkeuksiin, laskeutui seuraavissa lauluissa alas isänmaan ahtaampien rajojen sisälle ja päätyi lopuksi yksityisen ihmissydämen vienoihin valituksiin. Ikäänkuin välipaloiksi ja levähdyshetkiksi tarjosivat pienemmät luokkakuorot punastuvine oppilas-johtajineen kevyempää kuultavaa, ja jotkut etevimmät oppilaat esittivät pianolla vaatimattomia soittokappaleitakin.
Kun lopuksi yleisön seisoalle nousten oli yhteisesti laulaa jyräytetty 'Maamme', astui johtaja katederiin pitämään päättäjäispuhetta. Hän teki pääpiirtein selkoa laitoksen lukuvuoden toiminnasta, kiitti vieraita siitä, että nämä niin runsaslukuisina olivat saapuneet läsnäolollaan kunnioittamaan tätä tilaisuutta, ja toivotti virkistävää kesää niille oppilaille, jotka syyspuoleen jälleen palaavat opinnoitaan jatkamaan.
Johtajan annettua yleisön läsnäollessa päästötodistukset eroaville oppilaille, jotka vakavina — naisten taholla osittain kyyneltä kiertäen — seisoivat hänen edessään mustissansa ja vähän samoin tuntein, kuin olivat aikoinaan seisseet alttarin edessä antamassa juhlallisia lupauksiaan ensi kertaa ehtoolliselle käydessänsä. Kääntyen näiden nuorten, vasta valmistuneiden opettajain puoleen lausui johtaja:
"Erikoisesti teille, jotka päästökirjan saaneina nyt jätätte laitoksen, minä — ennenkuin erkanemme — pyydän omasta ja opettajakunnan puolesta lausua jäähyväisiksi jonkun sanan.
"Tämän huoneen seinällä on teille kaikille tuttu kirjoitus: 'Vaeltaja, vie sana Suomelle, että sen nuorison parasta tässä harrastetaan.' Te kaiketi tunnette tämän lauseen alkulähteen, mutta kenties ette ole tulleet lähemmin ajatelleeksi, mikä oikeuttaa meidät mukailemaan ja ikäänkuin itseemme sovittamaan näitä historiallisia sanoja niin perin vaativalta paikalta ja meidän työllemme näköjään vieraalta alalta.
"Sillä kourallisella valiosotilaita, jotka saivat kunnian jäädä Thermopylain vartijoiksi, oli niin ylen tärkeä tehtävä, että siitä riippui heidän isänmaansa kohtalo. Myöskin teillä tulee olemaan oma thermopylainne suojeltavana: nuorten ihmistainten sielu. Sillä sitäkin on uhkaamassa vihollisen miljoonainen joukko, ja sen varjeleminen on yhtä tärkeä ja vastuunalainen kuin maatansa puoltavan sotilaan tehtävä ja seurauksilleen yli aikain kantava. Teille on koetettu takoa täällä aseita tulevaa taisteluanne varten. Saattaa kuitenkin käydä niin, että tämä kamppailunne tulee näyttäytymään teille ylivoimaiseksi. Antautumatta epätoivoon on teidän muistettava, että Leonidaan ja hänen miestensä häviöön ei ollut syynä vihollisen ääretön ylivoima, vaan — halpa petos. Älköön teidän keskuudessanne olko ainoaakaan Ephialtes kavaltajaa. Jokainen velvollisuuksien laiminlyönti, jokainen poikkeaminen siveellisten lakien ikuisilta teiltä on vihollisen opastamista Oita-vuoren salapolkua puolustusrintaman selkäpuolelle. Me emme tiedä noiden Thermopylain urhojen nimiä, yksilöinä he ovat meille tuntemattomia, mutta tuon kaikki-uhraavan historiallisen tekonsa kannattamina ovat he kuolemattomia. Myöskin teidän asemanne yhteiskunnassa tulee olemaan niin huomaamaton ja ulkonaisesti vaatimaton, ehkäpä osittain halveksittukin, että teillä opettajina on vain unhotus odotettavana. Mutta teidän työnne säilyy, ja sen arvo mitataan siellä, missä meidän kaikkien tekomme lopullisesti punnitaan. Kun te nyt lähdette vartiopaikallenne ihmissydänten 'lämpimille porteille', niin minä, toivottaen teille Jumalan siunausta, tahtoisin lopuksi kiteyttää kaiken tässä lausumani pariin sanaan: Olkaa niinkuin Lakedaimonin sankarit."
Iltapäivällä oli johtajan asunnossa tavanmukaiset kokelaspäivälliset, joihin myöskin opettajakunta otti osaa.
Myöhemmin illalla lähti laiva yötä myöten viemään maan eteläosista kotoisin olevia seminaarilaisia lyhytaikaisille kesälaitumilleen. Lähtijäin joukossa oli myöskin Helmi, Nehen morsian. Rannalle jääneen sulhasmiehen haikeaan mieleen muistui se elokuun ilta, jolloin hän lyhtypylvääseen nojaten oli ensimmäistä kertaa katsomassa hylättyjen lähtöä. Siitä oli nyt viisi vuotta — kuinka aika rientää! Sama näytelmä oli uusiutunut vuosi vuodelta, ja niin tulee vastakin tapahtumaan: syksyin menevät kyynelsilmin ja puolukkaposkin, keväin lähtevät nauravin suin ja kalpein kasvoin.
Kummatko heistä sitten lienevät onnellisempia, mietti Nehe. Itkevien kyyneleet kai kuivuvat aikanaan, mutta epäiltävää on, punertavatko puolukat näiden kevätneitojen kalvenneilla kasvoilla enää milloinkaan.
Kun laiva oli jo kadonnut näkyvistä järven toisessa päässä olevaan salmeen, niin että ainoastaan metsän yli nouseva savu oli osoittamassa sen kulkusuuntaa, tunsi Nehe jonkun takaapäin lyövän reippaasti kädellä olallensa ja kuuli tutun äänen lausuvan:
"Suru pois!"
"Kas, Pekkako se … Eipähän tässä nyt erikoista suruakaan", vastasi
Nehe leikkisälle koulutoverilleen.
"Eipä ei… Mutta kuule, on tämä päivä meidän elämässämme siksi tärkeä käännekohta ja on sitä tähän tullaksemme saatu siksi paljon ponnistella, että se kyllä kannattaa päättää vähän juhlallisemmin kuin tavalliset tusinapäivät. Erittäinkin sinulle, joka olet tullut sulhasmieheksi, on siihen kaksinkertainen syy."
"Mitä sinä tarkoitat?" kysyi Nehe.
Pekka viittasi kädellään rantaravintolaa.
"Menisimme tuonne hiukan istumaan."
"Kapakkaanko!… Juomaanko!"
"Ei nyt juuri juomaankaan, muuten vain iltaa istumaan ja juttelemaan."
"Ei ikänä!"
"Raukka", sanoi Pekka halveksivasti ja lähti kuin suuttuneena kävelemään kiivaasti viittaamaansa suuntaan.
Nehen jäätyä paikalleen seisomaan riipaisi hänen sieluaan kipeästi äskeinen laivan lähtö. Kuin muodon vuoksi oli Helmi heilauttanut hänelle liinaansa jäähyväisiksi vain jonkun kerran, kääntänyt sitten selkänsä ja ruvennut vilkkaasti keskustelemaan jonkun mieshenkilön kanssa. Tästä katkeroituneena Nehe kuin kostoksi morsiamelleen teki pikaisen päätöksen ja lähti nopein askelin tavoittamaan toveriansa.
"Kuule, älähän jätä, älähän jätä… enhän minä nyt sentään ihan raukka ole."
Koskipas, ajatteli Pekka.
Matkalla ravintolaan hän neuvoi Neheä kuin hyväkin asiantuntija, miten tällaisissa laitoksissa on oltava ja elettävä. Verannan jyrkkiä portaita noustessa iski Nehen mieleen johtajan puhe, eikä hän voinut olla vertaamatta itseään Ephialtes kavaltajaan, joka tässä juuri on nousemassa Oita-vuoren salapolkua. Mutta hän oli tällä tiellä tullut jo niin pitkälle, että peräytyminen ei käynyt enää päinsä. Ravintolan lasiovelle päästyä kiteytti Pekkakin antamansa ohjeet pariin sanaan, kuiskaten toverilleen:
"Repäisevä meininki!"
Rohkaisusta huolimatta Nehe sisälle mentyä käveli Pekan jäljessä arkana, kuin olisi ensi kertaa menossa varkaisiin. Toverusten valittua paikkansa muutti heidän pöytäänsä pari aiemmin tullutta kokelasta.
"No hei! Johan Nehenkin näkee ihmisten joukossa", lausui toinen tervehtiessään.
"Onkin terveellistä meille kömpelöille koulumestareille pistäytyä joskus ravintoloissa oppimassa sivistyneitä käytöstapoja. Katsohan toki ympärillesi, Nehe, äläkä siinä tuijota lattiaan jäykkänä kuin olisit seipään niellyt. Täällä on hienoa väkeä, kaupungin kermaa", sanoi toinen.
Nehe uskalsi nyt vasta ensi kerran katsahtaa ympäristöään. Pitkin ison, kirkkoa muistuttavan huoneen seinävieriä ja lattian keskelläkin istui pienten pöytien ääressä juomia maistellen ja iloisesti keskustellen pikku seurueina herroja ja koreahattuisia naisiakin kirkkain silmin ja kuumeenkaltaista punahehkua poskipäillä. Joissakin pöydissä istui yksinäisiä vanhoja herroja, jotka sormillaan itsetiedottomasti sauvansa ponteen rummuttaen näyttivät vaipuneen joko hyvin syviin mietteisiin tai tylsään olemassa-olon nautintoon. Keskeymätön lasien kilinä ja huoneen täyttävä puheen sorina huumasi Neheä niin, että hänen oli paha olla ja teki mieli lähteä pois.
"Miltäs näyttää?" kysäisi Pekka, kun Nehe oli lopettanut tarkastelunsa.
"Hauskaa niillä näyttää olevan nyt", vastasi Nehe.
"Nyt…?"
"Niin — osat vaihtuvat. Voihan tulla aika, jolloin nämä suruttomat pikarin kallistajat rikkaan miehen tavoin olisivat kiitollisia, jos joku armelias raja-aidan toiselta puolen tipauttaisi sormensa päällä pisaran vettä heidän helvetillisessä janossa kuivuneille kielilleen."
"No, no, Nehe… On vähän vaikeaa mennä umpimähkään tuomitsemaan, ketkä joutuvat raja-aidan millekin puolen: Herra katsoo sydämeen eikä vatsaan", huomauttivat toverit.
Heitettyään jälleen silmäyksen tuohon mielestänsä jumalattomaan joukkoon Nehe hätkähti ja hänen teki mieli painautua pöydän alle piiloon.
"Kuulkaa", kuiskasi hän tovereilleen, "tuolla vastakkaisen seinän vierellä istuu kaksi meidän opettajaamme… Lähdemmekö pois?"
"Siinä ne ovat istuneet ja latkineet limonaatia kaiken iltaa ja koettaneet keihästää katseellaan meitä ulos, kun arvattavasti eivät opetuslastensa nähden kehtaa tilata väkeviä. Mutta ovat ne meitä niin monasti hirressä kiikuttaneet, että sopii nyt kerta meidänkin vuorostamme — hm… Kyllä en minä ainakaan lähde", sanoi toinen aiemmin tulleista.
"Mutta olisimmepa vielä eilisiltana istuneet — me tässä ja nuo tuolla?"
"Ai, pojat!… Olisi tullut koreasti käsky johtajan luokse, aikamoinen rippisaarna ja päästötodistuksen asemesta myrkyllisen kohtelias matkapassi: Nh — olkaa hyvät ja poistukaa kaupungista kahdenkymmenen neljän tunnin kuluessa."
"Niin, Nehe — osat vaihtuvat", sanoi Pekka ja rystysillään pöytään koputtaen lausui käskevästi:
"Neiti!… Neljä kahvia ja puolikas punssia."
Tarjoilijatar katsoi seuruetta kuin tunteakseen. Sanoi sitten:
"On kielletty antamasta seminaarilaisille."
"Seminaarilaisille?… Mitä se meitä liikuttaa. Punssia ja pian", komensi Pekka, pitäen arvolleen sopimattomana ruveta mokomalle selvittämään, mikä ero on heidän ja seminaarilaisen välillä.
Neheä hävetti niin, että hän tuskin ilkesi enää vilkaistakaan sinnepäin, missä opettajat istuivat. Voivat ne nyt kuvitella mitä tahansa. Voivat ajatella: Noita toisia emme niin kovin ihmettele, mutta surkeaa on, että Nehemia Norosenkin, jolla kuitenkin on olevinaan jonkinlaista uskon harineita, saa nähdä tällaisessa paikassa. Kivistöön, kivistöön on pudonnut kylvämämme siemen siinäkin pellossa, jossa luulimme sen hyvään maahan langenneen. Neheä halutti mennä opettajille huomauttamaan, että hän on näillä teillä ensimmäistä ja viimeistä kertaa — eikähän tämä tällainen kuulu sentään näiden toverienkaan tapoihin. Mutta toiselta puolen tuntui opettajain läsnäolo turvalliseltakin: Kun kerran he voivat istua täällä, niin miksi emme mekin.
Punssin tultua pöytään maistoi Nehe sitä aluksi hyvin varovasti ja lipoi kieltään kuin makua tunnustellen.
"Mutta eihän tämä ole ollenkaan väkevää — onpahan vain melkein kuin limonaatia", ihmetteli Nehe.
"Sokerivettä", naurahtivat toverit kaksimielisesti.
Kun tätä sokerivettä oli tilattu toinen puolikas, eikä näyttänyt siltä, että se olisi vielä viimeinen, nakkasivat seminaarin opettajat suuttuneina limonaatinsa lopun suuhunsa, heittivät ovelta viipyvän katseen eilispäivän alamaisiinsa ja poistuivat voimattomina kuin valtaistuimelta syöstyt hallitsijat. Heidän vartioimansa pöytäseurue alkoi yhä vilkkaammin keskustellen vapautua muustakin ympäristöstään ja keskittyä omaan piiriinsä. Puhuttiin koulumuistoista kuin ainakin menneistä asioista, vaikkapa vereksimmät niistä olivatkin vasta tämänpäivän vasikoita. Keskustelun kääntyessä kummituksiin ja muihin ihmeellisiin asioihin kertoi Pekka erään kummallisen kokemuksensa.
"Tuskin on vielä kuukauttakaan kulunut siitä, kun minä eräänä iltana kaupungilta kotiin tultuani ja ovet lukittuani aloin lukea läksyjäni, asuintoverini Ville Vuoren viipyessä vielä ulkona. Yht'äkkiä rupesi minua oudosti raukaisemaan ja ennen pitkää nukuin tai olin nukkuvinani istualleni keinutuoliin. Silloin kuulin jonkun lausuvan hyvin selvällä äänellä: 'Pekka, ota tilaisuudesta vaari. Kotikyläsi opettaja Varpu kuoli äkkiä viime yönä. Pyydän sinua hakemaan opettajaksi vainajan sijaan.' Herättyäni siihen menin varmuuden vuoksi koettamaan ovia, olinko todella muistanut ne teljetä vai oliko Ville käynyt luonani kujeilemassa; mutta säpissä olivat ovet. Villelle, koiranleualle, en puhunut asiasta mitään, sillä arvasin hänen sille vain nauravan. Mutta kun hän noin viikkoa myöhemmin postissa käytyään toi minulle kirjeen, sanoin tietäväni sen sisällön sanasta sanaan koteloa avaamatta. Se oli Villestä niin mahdotonta, että hän ei viitsinyt tehdä edes vastaväitteitä, vaan tarjosi sadan markan vetoa, johon empimättä suostuin. Tyhjensimme kukkaroistamme pöydälle kumpikin koko maallisen omaisuutemme. Mutta minun varmuuteni pani Villen jänistämään, ja hän pyysi kaventaa vetosummaa kymmeneen markkaan. Saneluni mukaan hän sitten kirjoitti paperille ne lauseet, mitkä olin unessa kuullut. Oli henkeä pidättävä hetki, kun avasimme kotelon ja vedimme kirjeen ulos. Mutta ihan kalpenimme hämmästyksestä, havaitessamme siinä aivan samat sanat kuin toverini kirjoittamassa paperissa. Koulun johtokunnan esimieheltä sain myöhemmin pitemmän kirjeen, mutta hän oli heti kuolin sanoman kuultuaan kiiruhtanut antamaan minulle tapahtumasta lyhyen ennakkotiedon ja hakukehoituksen… Hm… Sinä iltana emme, Ville ja minä, vaihtaneet enää montakaan sanaa keskenämme, ja seuraavan yön makasimme molemmat minun sängyssäni hyvin liki toisiamme."
"Kummallista, kummallista", ihmettelivät toverit!
"No aiotko hakea opettajaksi kotikylääsi?"
"Mitäpä syytä on lähteä merta edemmä kalaan, varsinkin kun, kuten kuulitte, olen tavallaan kumonnut tuon vanhan väitteen, että ihminen ei voisi olla profeetta isäinsä maalla… Neiti, puolikas — —" pyysi Pekka, lausuen lopun kuiskaamalla ja silmää iskien.
Kun tätä uutta ainetta oli tuotu ja Nehe muitten mukana sitä maistanut, nykäisi hän äkkiä huulensa pikarista, sähähtäen kuin kissa, joka huomaamatta on lipaissut kuumaa ruokaa.
"Mih-itäs tämä on?"
"Kyllä se on selvää ainetta", nauroivat toverit. "Kuinkas luet?"
"Cognac", tavaili Nehe huuliaan päristellen pullon kupeesta.
Kun kaksi aiemmin tullutta toverusta olivat vielä tarinoineet muistojaan, huomautti Pekka:
"Olemme nyt jo kaikki muut kertoneet jotakin elämästämme, mutta Nehe ei ole puhunut vielä mitään… Onko sinulla nälkä?"
"Nälkä?… Johtajan päivällisillä koetin kyllä pitää puoliani, mutta minusta on, kuin ne herkut minulle käsittämättömistä syistä aikoisivat pyörtää paluumatkalle… Ei, ei minulla ole nälkä — mutta miksi sitä kysyt?"
"Siksi vain, kun olet siinä itseesi unohtuneena tuijotellut tuohon ruokapöytään kuin kissa hiireen, vesikierteet silmissä."
"Tuo kukkurainen ruokapöytä ja sen herkuttelijat ovat johtaneet muistooni erään toisen ruokapöydän ja sen aterioitsijat", sanoi Nehe.
"Annahan kuulua."
"Minulla olisi kyllä, minullakin, puhuttavana muuan merkillinen uni, joka juuri tänään on yhdeltä osaltaan toteutunut, mutta kerronpahan nyt tämän toisen muistoni. Keväällä toiselle luokalle päästyäni kuljin jalkaisin parin suupaltin toverini kera — ei kotiin, vaan aivan toiselle paikkakunnalle ansiotöihin. Eräällä pitkällä, asumattomalla taipaleella tulimme muutamaan autioksi jätettyyn mökkiin. Vastenmielisten matkakumppanieni nukahtaessa päätin haihduttautua heistä ja lähdin kävelemään metsään vievää polkua. Jonkun matkaa kuljettuani tulin pieneen tölliin, jonka pihassa taivasta kuvastava iso lähde on kummallisesti syöpynyt mieleeni, niin että milloin muistan töllin, näen samalla sen lähteenkin. Tuvassa oli viisi lasta, joista nuorin imi männyn jälttä. Kysymykseeni, missä heidän isänsä on, sain vastaukseksi, että se on kuukausi sitten pudonnut tukkiruuhkalta koskeen ja kuollut. — 'Entäs äiti?' tiedustelin. — 'Äiti on aitassa, ja kohta kai kuolee sekin', sanoivat lapset. Menin aittaan. Sen lattialla ryysyisellä vuoteella makasi sairas vaimo — niin sairas, että hän voi puhua vain kuiskaamalla ja jaksoi tuskin liikuttaa enää toista kättänsä. — 'Oletteko pappi vai minkä vuoksi tänne tulette?' kuiskasi hän. — 'En ole pappi, mutta tarvitsetteko ruumiin vai hengen apua?' kysyin puolestani. — 'Ei… ei ruumiin, ei ruumiin… Mutta lapsiraukat… tuolla tuvassa… kuolevat nälkään… kuin linnunpojat… joiden emo on… oksalta ammuttu.' Menin tupaan, tein eväskontistani viisi voileipää ja annoin ne lasten käteen. Ja kun se pienin, joka oli jälttä imenyt, lapsellisessa kiitollisuudessaan kietoi kätensä kaulani ympäri, niin luulen, että vaikka rinnassani olisi ollut kivi sydämen asemesta, olisi senkin pitänyt liikutuksesta sykähtää. Lasten syödessä menin toistamiseen aittaan ja koetin vointini mukaan antaa äidille sitä ravintoa, jota hän kaipasi. Kun hän sitten lähtiessäni koetti kurkottaa minulle hyvästiksi sitä kättänsä, jota voi vielä vähän liikuttaa, oli minusta, niinkuin hän peitteen alla olevalla liikkumattomalla kädellään olisi samalla tarttunut lujin ottein kuoleman kylmään oven ripaan. Palattuani taas tupaan kysyin lapsilta, mikä heidän eteensä mahtanee tulla, kun äitikin pian kuolee. — 'Jäähän meille te — hyvä Jeetut', vastasi viisivuotias Joosefiina. — 'Mistäs tiedät, että Jeesus auttaa?' kysäisin. — Tiitä minä ten tiiän, että kun me jo eilen toimme viimeitet leipäpalatemme ja kun tänään ei ollut enää yhtään tuupalaa ja kun tuli oikein kova nälkä, niin lanketimme kaikki linnan polvillemme tuohon tuvan lattialle ja lukoilimme: Lakat Jeetut, anna meille tänä päivänä meitän jokapäiväinen leipämme. Eikä titten viipynyt kauankaan, kun Jeetut lähetti tetän tänne.' Tämän kuultuani tein lapsille toiset voileivät ja jätin heille loputkin ruokani. Mutta vaikka nyt olin itse eväätön, markka viisikymmentä penniä rahaa taskussani, lähdin töllistä jatkamaan matkaani niin rikkaana, että mikään miljonääri ei voi olla niin rikas."
Nehen kertomuksen loppuessa oli toverusten mieliala painunut melkein kyynelten rajalle. Tahtomatta sitä enää keinotekoisesti kohottaa he maksoivat laskunsa ja poistuivat hiljaisina ravintolasta.