VII.
Ontosti kumahteli koulutalo Nehen askelista, kun hän paikkakunnalle vasta saapuneena kulki tarkastellen uuden kotinsa autioita huoneita, joiden äänettömässä tyhjyydessä osa hänen poismuuttaneen edeltäjänsä henkeä ja kaikkien niiden tuntemattomien ihmisten henkeä, jotka näissä huoneissa ennen häntä olivat asuneet ja koulua käyneet, tuntui ikäänkuin läsnäolevana kuiskailevan. Hän pysähtyi yhden ja toisen ikkunan ääreen, katsellen eri puolilta ympäristöään. Etelään käsin avautui laaja järven selkä, ja sen takaa siinteli metsäisiä vuoria elokuun illan autereessa. Kylän keskellä maantien varrella törrötti pieni, aikoinaan keltaiseksi maalattu kirkko. Kaikki muut rakennukset olivat harmaita ja rappeutuneen näköisiä. Näin kirkonkyläksi teki tienoo katselijaan jotenkin lohduttoman vaikutuksen.
Joutilaana sunnuntai-iltapäivänä Nehe lähti aikansa kuluksi kävelemään kylän raittia, tutustuakseen lähemmin uuteen kotiseutuunsa. Pyhäkköä lähetessään hän kuuli jo etäälle kirkon hirsiaidan sisästä meluavaa puheen rähinää, josta saattoi erottaa yksinäisiä huudahduksia:
"Risti pitää!"
"Solttu!"
"Rouva kaataa!"
"Mutta kuningas se rouvankin kellistää — hehehe… saaplari!"
Kohdalle tultuaan hän näki useita nuoria miehiä, joukossa jonkun vanhemmankin, innokkaasti pelata läiskyttävän korttia kirkon rappusilla, väliin aina kallistaen pullon suusta viinaa kurkkuunsa. Moinen pyhyyden häpäiseminen kuohautti Nehen sydäntä niin voimakkaasti, että hän ei malttanut mennä ohi huomauttamatta:
"Tiedättekö, miehet, ketä te siinä kirkon rappusilla palvelette?"
"Kyllä se tiedetään, mutta mitäs se herraa liikuttaa, ketä me palvelemme", vastasi muuan röyhkeästi.
"Tiedättekö myöskin, mitä meidän Herramme teki niille, jotka olivat tehneet hänen isänsä huoneen ryövärien luolaksi?" jatkoi Nehe.
"Eipä satuta tietämään."
"Mitäs se teki?"
"Hän teki ruoskan köysistä ja ajoi ne kaikki ulos."
Pelaajat vaikenivat hetkiseksi näköjään tyyninä ja vilkuilivat merkitsevästi toisiinsa. Yht'äkkiä iski joku miehistä nyrkkinsä irtautuneeseen rappulautaan, niin että kortit hypähtivät kohoksi ja kirkon seinä kajahdutti kumean vastalauseen.
"Jumaliste!… Herran sopisi koettaa meille samaa temppua, niin saataisiin nähdä, kuka täältä lähtee ja kuka jää."
"Ja olettekos te se 'meidän Herramme'… emme tunne teitä", pisti toinen.
"Tulette vielä tuntemaan", vastasi Nehe kuin taisteluvaatimuksena ja antautumatta enempään sananvaihtoon jatkoi kävelyään.
Jonkun matkaa kylän laidasta oli maantien varrella yksinäisellä paikalla ikihonkain ympäröimänä pieni hautausmaa, ja sen kiviaidan kupeessa kyyhötti harmaa tupanen. Nehe astui kalmiston portista sisään. Se oli hänestä kuin uuden kotikylänsä pienoiskuva. Kuten siellä hieman rappeutunut kirkko oli miltei ainoa huomattava rakennus matalien majojen keskellä, niin komeili täällä hautausmaan näkyvimmällä kohdalla yksinäinen, korkea kivipaasi vaatimattomien puuristien parissa.
Kuka mahtanee nukkua ikuista untansa tuon alla? ajatteli Nehe ja pysähtyi uteliaana ylpeän hautamerkin eteen. Sen rintaan hakattuja suuria kirjaimia, samoin kuin koko kiveäkin peitti hieno sammalnukka kuin vihreä sametti, jonka alta paikoittain pilkahti kirjainten kultaus esiin.
Nehe luki hitaasti, sana sanalta:
"Tässä lepää
Georg Rajalenius
ja
Tyttärensä
Bertha Ingeborg.
Vaikka teidän syntinne
veriruskeat olisivat,
pitää niiden lumi-
valkeiksi tuleman."
Mykkä hautakivi oli Nehelle kuin suuri kysymysmerkki suuren tuntemattoman ovella.
Kuka oli ollut Georg Rajalenius? Millainen hänen tyttärensä? Ja mitä veriruskeita syntejä mahtanee tämä hautakumpu poveensa kätkeä, kun muistosanoiksi on valittu niin paljon puhuva raamatunlause?
Kummaksensa Nehe pani merkille, että paikkakunnalla näyttiin kuolleitten asunnoista pidettävän parempaa huolta kuin elävien; sillä halvoista hautaristeistä päättäen köyhienkin hautakummuilla huojui hiljaisessa tuulessa joku vaatimaton kukkanen. Varsinkin erään, hautausmaan laidalla likinnä mökkiä sijaitsevan kukkaskummun ihanuus veti puoleensa Nehen huomiota.
Aikansa katseltuaan vainajien hiljaisia leposijoja Nehe jatkoi matkaansa asumattomalla taipaleella yhä eteenpäin. Ennen pitkää herätti hänen mielenkiintoaan jälleen uusi, entisiä järkyttävämpi yllätys. Hiukan syrjässä maantiestä hohti petäjien kyljissä ilmoituspapereita muistuttavia valkeita levyjä. Mentyään niitä lähempää katsomaan Nehe aivan tyrmistyi kauhusta: puiden kylkiin oli isoilla rautanauloilla isketty levälleen raamatuita ja eräitä muita uskonnollisia kirjoja. Seudulla ei näkynyt ihmisiä tällä kertaa, mutta päättäen poljetusta aukeamasta, jota puihin naulatut kirjat ympäröivät kuin rajamerkkeinä, oli sitä ahkerasti käytetty kansanjoukkojen kokouspaikkana.
Mitä tämä on? Mitkä pimeyden vallat täällä ovat irrallaan? kyseli Nehe itseltään, kääntyen paluumatkalle tältä kauhun paikalta. Hänen aivoissaan kierteli näkemiensä johdosta kymmeniä kysymyksiä, joihin hän kaipasi kiihkeästi vastausta. Saadakseen niihin jotakin selvitystä hän päätti ohi kulkiessaan poiketa kalmiston kupeessa kyyhöttävään tölliin, jossa arveli haudankaivajan asuvan.
Mutta astuttuaan ovesta sisään hän tapasikin siellä kokonaan toista kuin oli kuvitellut. Pöydän ääressä syrjin oveen istui vanhanpuoleinen nainen. Silmälasit nenällä ja ruudukas huivi hartioilla hän oli kiintynyt niin syvästi raamatun lukemiseen, ettei huomannut Nehen tuloa eikä kuullut hänen tervehdystään.
Tahtomatta häiritä mummon hartautta Nehe pysähtyi ovensuuhun seisomaan ja silmäilemään huoneen köyhää, osittain kammottavaa kalustoa. Paitsi pöytää, rukkia, kangaspuita kuteilla olevine kankaineen ja paria tuolirania, oli karsinaseinällä matalien pukkien päällä pitkä, musta, tavattoman leveä ruumisarkku valkoisine vuoteineen — musta kansi oli nostettu pystyyn seinää vasten. Kukka-astiana pienellä ikkunalla koijotti mullalla täytetty ihmisen pääkallo, jonka nenä- ja suuaukoista sekä silmien rei'istä kasvavat, palkoja kantavat herneenvarret olivat ikkunan yläosaan kiinnitetyillä langoilla jännitetyt eri tahoille haarautuviksi.
Mihin noidan luolaan olenkaan tullut, ajatteli Nehe, tuntien ruumiissaan värisyttävää kylmyyttä, vuoroin hiostavaa kuumuutta. Hän aikoi jo pujahtaa ovesta ulos itseään ilmaisematta, kun vaimo vihdoin sulki raamatun ja vilkaisi sattumalta ovelle. Nehen huomattuaan hän taivutti päänsä alas ja katsoa tuijotti silmälasiensa yli vieraaseen kuin johonkin kummaan, samalla nauraa hihittäen itsekseen.
"Kuka sinä olet?" hän vihdoin kysyä tokaisi ja oikaistuaan pitkän vartalonsa, niin että pää tapaili matalaa lakea, meni ovensuuhun vierasta tervehtimään.
"Eipä kaukaisiakaan — olen tämän kylän uusi opettaja", vastasi Nehe.
"Oletko sinä uskovainen?" tutkaisi mummo.
"Olen", antoi Nehe suoraan kysymykseen suoran vastauksen, hieman närkästyneenä mummon sinuttelusta.
"Sepä hyvä, vai olet sinä uskovainen — edeltäjäsi, entinen opettaja, olikin jumalaton mies… Hihihi…! Nauratti äsken ja naurattaa vieläkin: katsos, täällä minun kopissani ei ole käynyt ketään vierasta kolmeenkymmeneen vuoteen. Ihmiset melkein pelkäävät niitä lankojaankin ja kankaitaan, joita olen täällä heille kehräillyt ja kutonut. Mutta nytpä minä kiehautankin sinulle kahvit, kun sattui niin somasti, että tuli vieras minullekin — kerran kolmeenkymmeneen vuoteen. Istu, istu, ja ota tuolta ikkunasta herneenpalkoja pureksiaksesi… tai jos sinua väsyttää, niin onhan täällä vuode levätäksesi" — hän viittasi ruumisarkkuun — "minä pyörähdän lähteellä hakemassa kahvivettä", touhusi mummo, otti sangon ja lähti, jättäen Nehen yksin tupaan pyyhiskelemään hikeä otsaltaan.
Kun kahvin valmistuttua oli istuttu pöytään — Nehen mielestä peloittavan likelle pääkalloa — huomautti hän asian aluksi:
"Minä tässä nautin vierasvaraisuuttanne enkä vielä tiedä edes emännän nimeä."
"Mistäs sinä, härkävieras paikkakunnalla sen tietäisit, mutta laajoilla aloilla näillä tienoin tunnetaan kyllä Hauta-Heta", vastasi mummo.
"Onko teillä miestä?" uteli Nehe.
"Ei ole vielä miestä, mutta sulhanen on."
"Oo… vai niin… No, milloinka on häät?"
"Hääpäivää ja hetkeä en tarkalleen tiedä, mutta vihkiäisiin ei voine enää kovin pitkää aikaa kulua… olen ollut kihloissa jo kolmekymmentä vuotta."
"Se on melko pitkä kihlausaika. Entäs sulhasenne — missä hän on?"
"Vain muutaman sylen päässä täältä, tuossa kiviaidan toisella puolen."
"Hautausmaalla?… Kävin äsken siellä."
"Vai kävit. Satuitko huomaamaan siellä semmoista kumpua, jossa oli paljon kukkia?"
"Ihailin sitä, enkä osannut muuta ajatella, kuin että sen alla nukkujan on pitänyt olla hyvin rakas sille, joka haudan on niin ylenpalttisella kukkasrunsaudella kaunistanut."
"Voi, hyvä opettaja… rakas… rakas …"
Hauta-Heta ratkesi kyyneliin.
"Se minun sulhaseni, Ismael, nukkuu niiden kukkien alla. Kolmekymmentä kesää on armaani rinnan päällä jo kukat kukkineet ja kolmenkymmenen talven lumet ne jälleen peittäneet, ja minun morsiusvuoteeni — tässä — on ollut valmiina jo kolmekymmentä vuotta" — mummo löi raskaasti käden otsalleen ja nyökäytti päätään joka tavulle — "kol-me-kym-mentä vuotta".
Hän vaikeni käsi otsalla, ikäänkuin olisi unohtunut muistelemaan tuota pitkää aikaa. "Teillä on hieman omituinen morsiusvuode", alkoi Nehe jälleen.
"Omituinenhan se vähän on, mutta omituisiahan tässä ollaan niin sulhaset kuin morsiametkin. Pitäähän minun vuoteeni olla samanlainen kuin hänenkin, että se olisi muodollaan ja värillään alati muistuttamassa tulevaa, pitkää hääyötäni. Ja kun sitä köyhänä ja sukulaisettomana on itse aikanaan kapionsa hankkinut, niin eipähän sitten vieraalla ajan tullen ole sen suurempaa uhrausta ja vaivannäköä, kuin lyödä muutama naula kirstun kanteen ja nostaa nuorikko sulhonsa viereen aidan toiselle puolen."
"Niinpä on… Teillä on tuossa ikkunallanne myös perin omalaatuinen kukka-astia", huomautti Nehe, heittää mulkautellen pälyileviä silmäyksiä kalloon, jonka luiseen seuraan hänen oli vaikea mukautua.
"Täytyyhän morsiamella toki olla sulhasensa valokuva", vastasi Hauta-Heta. "Onko tuo sulhasenne kallo?" "Ei se kyllä ole sen, mutta kun tullaan sille asteelle, ollaan kaikki tuon näköisiä, niin että kuvaan nähden ei ole väliä sillä, kenen kallo on. Löysin sen kerran hiedasta haudan partaalta, eikä minulla ole kaukaisinta aavistusta siitä, kenen se mahtanee olla. Talveksi nostan sen tuonne nurkkahyllylle kuin kuvan ainakin, mutta kesäisin kasvatan siinä herneitä."
"Miksi juuri herneitä?"
"On olemassa semmoinen isien usko, että ihmisen kallossa kasvatetuilla herneillä saa aikaan paljon hyvää, jos pahaakin. Minä niillä parantelen ihmisiä."
"Mutta eikö tuo, joka on hautaan vihitty, kaipaa takaisin siunattuun multaan?"
"Se on täynnä siunattua multaa, ja kaippa sen kotiinsa korjaavat, samalla kun minutkin vievät."
Mummo pistää tökkäsi sormensa silmänreiästä sisään.
"Jopa se siunattu multa tuntuu siinä päiväpaisteessa kuivuneen", sanoi hän ja kaatoi lirauksen vettä kustakin neljästä lävestä.
"Eikö tunnu sentään kolkolta asua yksin näin likellä vainajia, varsinkin pimeinä syysöinä, ja eikö hautojen haju kesäkuumilla ole vastenmielistä ja epäterveellistäkin", huomautti Nehe.
"En näe sormusta sormessasi, mutta kai sinä olet jo ehtinyt rakastua — ehkäpä sinulla on morsiankin?" teki mummo vastakysymyksen.
"Minä kyllä tunnen, mitä rakkaus on, ja onhan minulla morsiankin — mutta se on kaukana täältä", sanoi Nehe hiukan punastuen.
"Kaukana?… Eikö sinusta olisi autuaampaa, että se olisi likellä, ihan vierelläsi?"
"Oi, hyvä mummo, kyllä se olisi autuuksista ihaninta."
"Niin no, pitäisihän sinun sydämesi sitten ymmärtää, minkä tähden tämä minun tupapahaseni on näin likellä hautausmaata, joka on minulle kuin häähuone ja sen kesäinen haju kuin palsamin tuoksu… Sinun on turhaa sanoa, että on eroa — että sinä olet nuori ja minä olen vanha — että sinun armaasi on elossa ja minun on kuollut. Sama ikuinen tuli se palaa minun povessani kuin sinunkin ja kaikkien niiden povissa, joiden rinnoissa rakkauden kaipuuta on."
"Niin kai — niin kai se on… Mutta tietääkö mummo, keitä ovat ne, isä ja tytär, jotka nukkuvat sen ison kivipaaden alla?"
"Nekö?… Tässä puhellessa unohtuu ja jäähtyy kahvi kokonaan. Ryyppäähän kuppi kuumaa, niin tarinoinpahan sitten… Ne vainajat ovat siellä sammaltuneen paatensa alla maanneet jo kauemman aikaa kuin useimmat meistä nykypolven vanhoistakaan olemme eläneet."
"Onko niiden muistokin joutunut kokonaan unhoon?" kysyi Nehe.
"Ei se semmoinen muisto joudu milloinkaan unhoon, vaikka se kai vainajien itsensä puolelta olisi hyvin toivottavaa. Rajalenius kuuluu olleen hyvin rikas ja korkea herra, suuren kartanon omistaja jossakin kaukana etelässä. Siinä hovissa oli ollut sauna, jossa oli alkanut kummitella. Muutamakseenkin hovin väen iltahämyssä kylpemään mennessä oli saunan ovessa tullut vastaan outo mies, kavunnut ylös seinää myöten ja kadonnut päädyn avoimesta ikkunasta laipiolle. Kerran, kun hovin työläisten tupa talvipakkasella oli pantu joksikin aikaa kylmille ja väki mennyt yöksi saunaan maata, oli ullakolta valkean sammutettua alkanut kuulua pienten lasten itkun vikinää ja niinkuin joku olisi juossut laipiolla edestakaisin, niin että multaa oli varissut niiden makaajien päälle. Kun ne itkut ja ryskeet eivät ottaneet loppuakseen, oli hovin herra vihdoin määrännyt saunan hajoitettavaksi. Mentyään eräänä aamuna työtänsä aloittamaan olivat purkajat huomanneet neljä kattolautaa irroitetuksi naulauksestaan räystään puolelta. Miehet olivat kohottaneet lautoja, ryömineet siten saamastaan aukosta ullakolle ja arvelleet, että samaa tietä oli siellä ennenkin käyty. Omia ajatuksiaan ajatellen oli toinen purkajista ensi työkseen alkanut raaputtaa käsillään laipiomultaa ja löytänyt joukon siihen piilotettuja pieniä luita, niinkuin rotan ja oravan luita. Tarkattuaan lähemmin löytöänsä oli hän selkänikamista ja pääkalloista hoksannut, että ne olivatkin keskensyntyneitten ihmissikiöitten luita. Jo kauan sitä ennen oli korvasta korvaan kuiskailtu, että hovin neiti piti yhteyttä oman pehtorinsa kanssa. Kun miehet nyt sovittivat nämä huhut, irroitetut kattolaudat, lasten itkut ja löytönsä yhteen, valkeni heille kaikki. He kokosivat luut vasuun, ottivat lakit päästänsä ja koppaa kahtapuolta korvista kantaen astuivat vakavina kuin ruumiinkantajat ainakin, laskien kantamuksensa ylhäisen hovin neidin eteen. Nähtyään päivän valoon paljastettuina omat veriruskeat syntinsä — niinkuin patsaassa lukee — oli neiti valahtanut lumivalkeaksi ja kaatunut pyörtyneenä lattialle, eikä isoon aikaan oltu tiedetty, oliko hän elävä vai kuollut. Mutta kun se hovin herra oli rikas ja mahtava, ei ilmitulleesta rikoksesta oltu nostettu oikeudenkäyntiä hänen tytärtänsä vastaan.
"Sitten se hovin herra, jonka rouvan armias kuolema oli aiemmin korjannut näkemästä lapsensa hirveää lankeemusta, kuului myyneen maansa ja mantunsa ja lähteneen etsimään itselleen ja tyttärelleen lymypaikkaa kauas entisiltä asuinsijoiltaan. Lieneekö hänestä tämä Lohilahden kylä ollut piiloisin soppi Suomenniemellä, mutta niin vain on, että hän täältä oli ostanut maapalstan ja rakentanut kartanonsa järven rannalle.
"Mutta eipä ollut kulunut pitkääkään aikaa tuon salaperäisen herrasväen tulosta, kun sanoman musta korppi oli lentänyt tännekin ja raakunut ihmettelevien ihmisten korville entisen hovin neidin synkeän tarinan. Kävi niin, kuin tässä isossa kirjassa sanotaan: Heidän tekonsa seuraavat heitä.
"Ikäänkuin tyttärensä suurten syntien sovitukseksi oli herra heti tulennaltaan ruvennut rakennuttamaan kirkkoa ja perustamaan hautausmaata. Ensimmäisenä siemenenä siihen kätkettiin hänen tyttärensä. Haudalle pystyttämäänsä patsaaseen isä oli valinnut raamatunlauseen ja jo eläessään hakkauttanut siihen myöskin oman nimensä, ilman mitään arvonimiä, vaikka hänellä ei kuulu niistä puutetta olleen."
"Muistolauseen alkupuoli pitää paikkansa liiankin hyvin — miten lienee sen lumivalkeuden laita?" uteli Nehe.
"Niissä asioissa me ihmiset usein olemme värisokeita, niin että se, mikä täällä näyttää sysimustalta, havaitaankin tuolla ylhäällä lumivalkeaksi. Minä olen kehrännyt villoja, kutonut kankaita ja värjännyt lankoja ilmoisen ikäni; mutta ihmisten katkenneita elämänlankoja ei värjätä meidän väripadoissamme. Se hovin neiti kuuluu täällä Lohilahdessa viettäneen niin eristettyä elämää, että häntä ei juuri kukaan saanut puhutella eikä tutkistella hänen sielunsa tilaa. Kalpeakasvoinen hän oli ollut kuin haamu ja käyttänyt aina mustaa silkkipukua. Kesäilloin ja varsinkin myrskyisinä syysöinä hän oli usein istunut yksin uimahuoneessa järven rannalla, kuunnellut tuulen raivoisaa ulvontaa ja katsellut kuutamossa valkoharjaisten aaltojen vaahtoisaa leikkiä. Hänen viimeisistä hetkistään ei niinikään ole mitään tietoa. Mutta varmaankin isä tunsi tyttärensä sydämen, eikä ole luultavaa, että hän niin totiselle paikalle olisi pannut paaden vuosisatoja valhetta puhumaan. Tosinhan kerrotaan — vaikka kaikkiin maailman huhuihin ei ole uskomista — sen neidin vielä kuolemansa jälkeen siellä koululla liikkuneen ja myrskyisinä syysöinä uimahuoneessa istuneen, samanlaisena kuin oli eläessäänkin — mustana ja kalpeana."
"Koululla…?"
"Niin. Koulutalo on sen herran ja hänen tyttärensä entinen asuinrakennus, jonka hän kirkon kera testamenttasi kulmakunnalle sillä ehdolla, että siitä tulevina aikoina muodostettaisiin koulu, niinkuin sitten nykyisen rovastimme aloitteesta tehtiinkin. Niin että kirkot ja kouluthan meillä kyllä on, mutta omaa pappia ei ole."
"Ilmankos täällä saa nähdäkin neljän kuninkaan kirjoja luettavan ja
ehtoollisryyppyjä naukattavan kirkon rappusilla, samalla kun sen yhden
Herran kirjat riippuvat ristiinnaulittuina metsissä petäjien kyljissä.
Niiden korttisankarien urhotöitäkö nekin raamattujen naulaamiset ovat?"
"Niin jumalattomia eivät toki ne mahtane olla."
"Kenenkäs tekoja ne sitten voisivat olla?"
"Uskovaisten!" huudahti Hauta-Heta pyhässä kiivaudessaan.
"Uskovaisten?"
"Lihanpyhien!" kiljaisi mummo, jatkaen hetken päästä leppeämmin:
"Rupea sinä, opettaja, yksin tein meidän papiksemmekin."
"Eihän minulla, hyvä mummo, ole lipereitäkään kaulassani eikä kappaa selässäni", esteli Nehe puoleksi leikillä.
"Jos sinulla on sydämessäsi Jumalan antamat liperit, niin se riittää. Eikähän sinun tarvitse kaikkia papillisia toimituksia tehdäkään, kunhan vain saarnailetkin selvää luterilaista oppia ja johdattelet tätä eksynyttä laumaa oikeaan lammashuoneeseen. Sinä et tunne vielä tätä paikkakuntaa etkä tiedä, kuinka kipeästi täällä väärentämättömän sanan julistajaa tarvittaisiin."
Mummo kurkotti kaulaansa ja alensi äänensä melkein kuiskaukseksi:
"Oletko kuullut puhuttavan esimerkiksi Pukkimäen piruista?"
Nehe naurahti.
"En ole kuullut."
"Sanotaan, että Pukkimäen saunan perästä on vain kirvesheitto helvettiin."
Mielenkiintoisen keskustelun aikana Nehe oli aivan unohtanut ympäristönsä. Mutta kun hän myöhäisen elokuun illan varjojen laskeutuessa pirttiin vilkaisi hämyn verhoamaan pääkalloon ja ruumisarkkuun, muistaen samalla hautausmaan läheisyyden, alkoi hän kiirehtiä pikaista poislähtöä.