XIII.
Kauan vireillä ollut hanke saada Lohilahden kulmakunta itsenäiseksi kappeliseurakunnaksi toteutui vihdoin. Palkkaetujen pienuuden vuoksi ei pienen, syrjäisen seurakunnan sielunpaimenen virkaan ilmautunut kuin yksi ainoa hakija, muuan virkavapaa pappismies, Lustig nimeltään. Tämän rettelönhaluisen viisastelijan kanssa seurakuntalaiset pian riitautuivat, monet aina käräjöimisiin asti.
Mutta kun vuosien kuluttua nähtiin pari ilmiötä, jotka lohilahtelaisten perintätiedon mukaan ennustivat tulossa olevia suuria tapahtumia, pelästyivät he ja koettivat elää sanan miehen kanssa sovinnossa.
Ensimmäinen ennusmerkki näkyi taivaalla. Ilmestyi kuin tähti tähtien joukkoon, mutta ei ollut kuitenkaan oikea tähti. Oli paremminkin kuin kaulasta katkaistu naisen pää, joka pitkät hajahiukset viuhkana taaksepäin rynnisti mustan avaruuden halki idästä länteen.
Tämän harvinaisen näyn raskauttamat mielet eivät olleet ehtineet vielä täysin rauhoittua, kun sydämiä jysäytti jälleen uusi ennusmerkki.
Oli myöhäinen syksy, maa oli lumeton ja ainoastaan heikossa jäänkohmeessa. Sataa tihuutti hienoa, sumun tapaista vettä, joka heti alas tultuaan jäätyi. Puitten rungot ja oksat olivat kuin paksun lasikerroksen sisässä. Oli ollut tyyntä viikkomäärin, mutta eräänä aamuna alkoi kohahdella yksinäisiä tuulenpuuskia. Hiljainen metsä sai eloa, helähti siellä, helähti täällä, niinkuin joukko kytkettyjä vankeja olisi kalistellut kahleitaan. Illalla ja myöhemmin yöllä tuuli yltyi myrskyksi, tullen sieltä käsin, jonne salaperäinen tähti oli kadonnut. Raskaitten puitten kaatuessa juurineen tai taittuessa poikki oli laajoissa sydänmaissa myrskyn kestäessä lakkaamatonta pauketta, ryskettä ja teräksen helinää kuin raivoisimmassa sotataistelussa.
"Miehiä kaatuu, kansaa kaatuu", sanoivat vanhat viisaat katsellessaan myrskyn tuhoisaa jälkeä.
* * * * *
Erämaan pienessä kappeliseurakunnassa elettiin edelleen hiljaista, tapahtumaköyhää elämää. Kun oli aikansa turhaan odotettu jotakin erinomaista tapahtuvaksi, alkoivat monet epäillä, että ennusmerkit eivät tällä kertaa tietäisikään mitään. Mutta vihdoin narahti Lohilahdenkin ruostunut ajanviiri saranoissaan, alkoi puhaltaa uusia tuulia. Aluksi ne leväyttivät kirkon ovet auki ja lakaisivat sen lopulta niin tyhjäksi, että pappi jäi melkein yksin.
Seurakunnassa olonsa alkuaikoina pastori Lustig pyysi joskus Neheäkin saarnaamaan, mutta myöhemmin hän ei enää sallinut opettajan nousta saarnastuoliin. Syynä tähän mielenmuutokseen arveltiin olevan tuon ikivanhan: Saul löi tuhannen, mutta Daavid kymmenentuhatta. Nehellä olisi kyllä ollut oikeus pitää raamatunselityksiä koulullansa, mutta kun hän kirkon läheisyyden vuoksi piti sellaisen kilpailun sopimattomana, tyytyi hän saarnailemaan vain pirteissä ulompana kirkosta.
Uudet tuulet riipaisivat rikkoina myös suurimman osan Nehen kuulijakuntaa. Mutta sitä mukaa kuin tämä tupiin kokoutuva seurakunta pieneni, kasvoi jäljellä olevien henki, kuumentuen ajoittain uskonnollisen kiihkon kiehumapisteeseen, käsiä huitoviin hihkumisiin ja kalpeakasvoisiin pyörtymisiin asti. Polvilleen langeten ja kuumia otsia lattiaan kolautellen he rukoilivat taivasta armahtamaan synnin mereen hukkuvaa maailmaa. He pitivät itseänsä maan suolana ja niinä kymmenenä vanhurskaana, jotka olisivat voineet pelastaa Sodoman, jos niitä olisi edes niin monta ollut.
Kaikesta huolimatta kulki kuitenkin suuri enemmistö entisiä uskonveljiä ja -sisaria raskain, jymähtelevin askelin ja vihasta kiiluvin silmin punaisten lippujen jäljessä, kuunteli toisia saarnoja ja lauloi uusia virsiä. Ja kummallista oli, että monet innokkaimmat uskovaiset olivat nyt kaikkein kiihkeimpiä uuden opin tunnustajia. Vastakkain tullessaan sivuuttivat eri aatteiden palvojat toisensa tervehtimättä ja kyräävin silmin.
Pian saatiin uutta vettä myllyihin, puolella ja toisella. Pienen sanomalehden muodossa lensi yksi niistä neljästä olennosta syrjäisen Lohilahdenkin kappeliseurakuntaan ja huusi ikäänkuin ukkosen äänin: "Tule!" Ja he näkivät, ja katso: valkea hevonen; ja sen selässä istujalla oli jousi, ja hänelle annettiin seppele, ja hän lähti voittajana ja voittoja saamaan.
Ensimmäinen sinetti oli avattu.
Lohilahtelaiset hämmästyivät. Mutta kun he sitten tajusivat tapahtuman vakavuuden ja sen mahdolliset seuraamukset, kiiruhtivat he kilvan ostamaan kauppapuodeista suoloja varastoihinsa kaiken varalta.
Tuskin oli tämä ensimmäinen huuto ehtinyt Lohilahden kaukaisimpiin korpiin, kun jo uusi ääni huusi kirkonkylässä: "Tule!" Niin lähti toinen hevonen, tulipunainen, ja sen selässä istujalle annettiin valta ottaa rauha maasta, että ihmiset surmaisivat toisiaan, ja hänelle annettiin suuri miekka.
Näitä tulipunaisia hevosia lähti myöhemmin liikkeelle useampiakin. Mutta onneksi olivat ne vielä niin etäällä, että Lohilahteen kuultiin vain sanomana niiden kaukaista kavioiden kapsetta. Kuitenkin värähti papin ääni tavallista hartaammin hänen rukoillessaan taivaallista isää siunaamaan valtakunnan sotajoukkoa maalla ja merellä.
Nehe selitti näinä aikoina yksinomaan vanhan testamentin ja Ilmestyskirjan ennustuksia. Riittävää määrää vanhurskaita pönkittämään lahonnutta maailmaa ei näyttänyt olevan nyt, enempää kuin Aaprahaminkaan aikoina. Ihmiskuntaa odotti Sodoman kohtalo. Nykyinen maailmankausi läheni loppuaan, ja uusi, tuhatvuotinen ihanneaika oli alkamassa. Mutta heitä, valittujen pientä laumaa, eivät kauhean murrosajan vaivat tule kohtaamaan: heidät muutetaan ajan rahdussa, silmänräpäyksessä korkeammalle tasolle, hallitsemaan Kristuksen kanssa tuhannen ajastaikaa. Uuden Jerusalemin ylistysvirsiä he nykyisin enimmäkseen laulelivatkin.
* * * * *
Ensi jännityksen lauettua oltiin kaukaisessa kappeliseurakunnassa ajan tapahtumiin nähden jotenkin rauhallisia sivustakatselijoita. Oltiin niin kauan, kunnes ilmautui jälleen useita uusia ennusmerkkejä: siat, rotat, oravat, käet.
Eräänä keväänä heti roudan maasta sulattua alkoivat Lohilahden siat, vieläpä pienet porsaatkin, tonkia maata niin väsymättömän uutterasti, että maanteitten laidat, talojen tanhuat ja läheiset pikku ahotkin olivat myöhemmin kesällä kuin aatralla kynnetyt. Olivat ne kyllä ennenkin, joka kesä, ketoa nurin kääntäneet, palan siellä, toisen täällä. Mutta näin laajaa ja voimaperäistä sikojen maanmuokkausta eivät vanhatkaan muistaneet nähneensä sitten suurten nälkävuosien.
Sikojen kärsillään kyntäessä maata ja käkien kukkua helkyttäessä kartanokoivuissa ja peltojen aidanseipäissä tulivat oravat. Mistä lienevät tulleetkin, mutta omanpaikkaisia ei niistä liene monikaan ollut. Niitä juoksenteli pitkin aitojen selkiä ja kattojen harjoja, istuskeli savupiippujen nenissä, hyppi pihapuissa ja kiipeili ylös alas viirinsalkoja. Niitä pyrki laumoittain yli Lohilahden selän, aina samaa tuntematonta päämäärää kohti, mitkä uiden, mitkä kokonaisina lastulaivueina, tuuheat hännät purjeina pystyssä. Monet väsyivät pitkällä uintimatkalla tai hukkuivat aaltoihin heikoilta aluksiltaan ja ajelehtivat tuulen tuomina raatoina rannalle.
Oravien tultua marraskuussa talvikarvaansa kuului metsistä alituinen pyssyjen pauke, varsinkin sunnuntaisin.
"Vielä niistä petäjiköistä kuuluu toisenkinlaista pauketta", ennusti kerrankin eräille isäntämiehille Riihelän vanha vaari, jonka erikoisalana olivat oravat.
"Ehkäpä hyvinkin, mutta aikaa siihen kuluu: eiväthän ole rotat sikiytyneet vielä liiemmäksi", arveli muuan isäntä.
"Rotat!" huudahti toinen talokas. "Oletko käynyt tupasi lattian alla sen jälkeen kuin…?"
"Sss…! Suu poikki!"
"Suu nappiin sitten kun tulee viljantarkastusmiehiä… Vai eikö tässä ehkä oltane kaikki luotettavia?"
"Luotettavia ollaan."
"Minä tein kätköni rehuladon lattian alle. Mutta kun tässä taannoissa päivänä pistäysin varastoani perkkäämässä, niin mitäs näin: rottia, rottia! Jyvät hajoitettuina pitkin permannon alustaa, säkit nakerrettu tappuroiksi ja kuin ilkkuen tehty niistä pesä pesän viereen. Eräässäkin sellaisessa oli yksin lukien kaksikymmentäkolme alastonta, vikisevää poikasta. Ja lie niitä ollut toisissa useampiakin."
"O perhana! Pitääkin tästä lähteä." Näin maailman lapset. "Pieni joukko" näki paljon syvemmälle kuin mitä silmien edessä oli:
Kolmatta sinettiä alettiin avata.
Mutta vasta sitten kun se vaakaa kantava kauppias oli kapsahtanut mustan ratsunsa selkään ja oli kuultu hyvin läheinen, ikäänkuin gulashin huuto: "Litra vehnää yhdestä denarista, ja kolme litraa ohria yhdestä denarista!" alkoivat harvat valitut, samoin kuin muutkin köyhät, vastoin ennustuksia tuntea vatsoissaan uuden maailman synnytystuskia.
* * * * *
Kolme kertaa olivat Nehen housunlahkeet jo heilimöineet ja kolmasti oli Saara niitä lyhentänyt, niin että ne lopulta ulottuivat vain hiukan alapuolelle polvien, antaen laihtuneelle omistajalleen urheilijaa muistuttavan ulkonäön. Lukuisa lapsilauma oli kokonsa mukaan ryhmitettävä pieniin joukkoihin, joille kullekin äiti ompeli vanhoista vaatteistaan yhteisen vieraspuvun lasten vuoroon käytettäväksi, milloin oli mentävä kylään asialle. Jo aikoja sitten oli ollut pakko kieltäytyä pienistä nautinnoista: kahvista, tupakasta, vähitellen myös voista ja muistakin särvinaineista.
Toivossa oli kuitenkin elettävä. Oltiinhan korkeilla tahoilla hiljaisessa puuhassa opettajainkin hyväksi. Mutta kun Nehe lapsikatraaseensa ja oleviin oloihin vedoten pyysi pientä palkanlisäystä oman pitäjän kuntakokoukselta, hengähti sieltä vastaan jäinen tuulahdus. Köyhät suunsoittajat tosin anomusta puolsivat, mutta ne, jotka asian äänillään ratkaisivat ja joiden kukkaroa se lähinnä tulisi koskemaan, asettuivat jyrkästi vastustavalle kannalle. Ehdottipa rikas Remulainen, jonka hengen Nehe aikoinaan oli pelastanut kuolemasta ja todennäköisesti vielä pahemmastakin, alennettavaksi opettajan entistäkin kunnanpalkkaa. Pilkaten hän kehoitti kokouksessa saapuvilla olevaa opettajaa kääntymään köyhäinhoito-viranomaisten puoleen, jos luuli vaivaisapua tarvitsevansa, tai tarttumaan mieluummin kirveeseen ja kuokkaan.
Kuta pimeämmäksi Nehen tulevaisuuden taivas synkkeni sitä kiinteämmin hän koetti rukouksessa turvautua Jumalan apuun. Mutta kun hänen pyyntönsä silläkin taholla tuntui kaikuvan kuuroille korville ja kun lisäksi hänen viimeaikainen, haaveellinen uskonsa ennustusten täyttymisestä näytti kärsineen täydellisen haaksirikon, alkoi tämä viimeinenkin tuki luisua hänen jalkainsa alta, ja hän suistui henkisestikin sielullisten ristiriitojen myrskyiseen mereen.
Kuin aamun sarastuksena alkoi Nehen yön ympäröimään sieluun vihdoin kajastaa ruusunvärinen vaate. Ehkä hänen paikkansa onkin punalippujen luona. Ehkä tie tuhatvuotiseen valtakuntaan kulkeekin niiden johdolla.
Vielä joku aika sitten olisi hänestä moinen ajatus ollut kuolemansynti. Mutta nyt Nehe ei pitänyt itseänsä enää liian hyvänä lähtemään eräänä iltana työväentalolle. Varovaisuuden vuoksi hän jätti kuitenkin takaportin auki: Tutkikaa kaikki ja pitäkää se mikä hyvä on. Kokouksessa hänet otettiin vastaan hiukan sekavin tuntein. Punaisimmat heittivät häneen epäluuloisia silmäyksiä, sillä he arvelivat opettajan tulleen vakoilutarkoituksessa. Entiset uskonveljet ja -sisaret nyökäyttelivät tuttavallisesti hymyillen paitansa: Terve tuloa, terve tuloa. Parempihan toki myöhään kuin ei milloinkaan.
Tämä käynti sosialistien kokouksessa ei jäänyt Nehen viimeiseksi. Mutta hän ei ollut vielä ehtinyt saada lujaa otetta silläkään taholla, kun punainen lippu yhtäkkiä tempaistiin alas, "talon" ovet lukittiin, ikkunain eteen naulattiin laudat, ja sen omistajat uskalsivat puida nyrkkejään vain salaisissa kokouksissaan korpien kätköissä.
Tulipunainen hevonen oli alkanut etelämpänä polkea isänmaan kamaraa.
Seuraavana keväänä alkoi Lohilahden saloilta kuulua ryske kuin talvisesta tukkimetsästä. Kaadettiin petäjiä ja kiskottiin leiväksiksi niiden keltaisia kuoria, vanhusten uudistaessa näin nuoruutensa muistoja.
"Mitäs minä sanoin, mitäs minä sanoin", hoki Riihelän vanha vaari jokaiselle, ken häntä jaksoi kuunnella, ikäänkuin tärkeintä tässä kaikessa olisi ollut se, että hänen ennustuksensa toteutui.
Tällöin oli Nehe tullut elämänsä rautaisten portaitten sille kohdalle, jossa ne kääntyivät ylös pystysuoraan. Leipä oli lopussa, uuden ostamiseen ei ollut varaa eikä lainaa mistään saatavissa. Kaiken lisäksi alkoi Liisi tyttönen sairastella. Isällä ei ollut muuta keinoa kuin lähteä isänniltä kerjäämään muutamia petäjiä perheensä hengen pitimiksi. Mutta kun eri puolueiden kesken sattui juuri nyt olemaan hyvin kärjistynyt ajankohta ja kun isäntien tiedoksi oli tullut Nehen käynnit sosialistien kokouksissa, eivät he jaksaneet kuunnella sydämensä ääntä, vaan ivahymy huulilla kehoittivat opettajaa kääntymään avunpyyntöineen hänen omien aateveljiensä puoleen.
Nehe tuli iltakorvalla kotiin tyhjin toimin. Masentuneena hän istui keinutuoliin ja muisteli kuin kaukaista, ihanaa unta niitä aikoja, jolloin hänen aitassaan kerrankin oli ollut yht'aikaa neljäkymmentäkahdeksan isoa limppua ja kaksi säkkiä villoja tupaten täynnä. Hänen ajatuksensa kiiti nopeasti kuluneen elämän taipaleita, pysähtyen väliin hetkiseksi muistelemaan harvoja merkkitapahtumia, jotka päätään pitempinä kohoutuivat yli pienten muistojen. Ajatuksen tullessa Nehen elämän valtaisimman kukkulan laelle, jonne hänen koko julkinen toimintansa oli ikäänkuin yhteen koottuna kaikkien nähtäväksi, hän otti pöytälaatikostaan Suomen Talousseuran antaman hopeamitalin. Itse emäseurakunnan rovasti oli sen kiinnittänyt hänen rintaansa kirkossa jumalanpalveluksen päätyttyä, seurakuntalaisten kunnioittavasti seuratessa juhlallista toimitusta. Mieltä ylentävässä puheessaan oli rovasti ylistänyt hänen sekä maallisen että hengellisen toimintansa ansioita, joiden julkiseksi tunnustukseksi tämä kunniamerkki on annettu. Nehe oli säilyttänyt mitalia kalleimpana aarteenaan, mutta kun hän nyt luki siihen kaiverretut sanat: "Hyödyllisestä toiminnasta", olivat ne hänestä verisintä pilkkaa. Myrtyneen mielen kiihoittamana hän aikoi murskata rahan, mutta sai kuitenkin hillityksi itsensä ja ikäänkuin katkeran ivan osoitukseksi kiinnitti sen kuluneen takkinsa rintapieleen. Pää miettivästi kumarassa hän sitten käveli edestakaisin kamarinsa lattiaa ja kutsui vihdoin vaimonsa puheilleen.
"No, sinähän olet kuin juhlaan lähdössä", sanoi Saara, huomatessaan kunniamerkin miehensä rinnassa.
"Juhlaanpa kyllä", vastasi Nehe ja esitti vaimolleen kuiskaten aikomuksiansa. Saara kauhistui.
"Ettäkö menisit varastamaan… kaatamaan omin lupisi puita vieraan metsästä?"
"Minulla ei ole milloinkaan ennen ollut näin vaikeaa tehtävää. Mutta eihän ole muuta keinoa — ei hätä lakia lue", puolustihe Nehe.
"Ei hätä, mutta entäpä niiden puiden omistaja?"
"Kahdesta pahasta on valittava pienempi paha. Ellen minä nyt tätä vaikeaa askelta ota, niin meille lukee kohta kuolema lakia. Tahdoin ilmoittaa tämän aikeeni sinulle ennakolta sen vuoksi, että koettaisit — hm… yksi rikos johtaa toiseen — koettaisit keksiä jonkin valheen, että lapset eivät saisi tietää tätä hirveää totuutta ja alkaisi pitää isäänsä — varkaana."
Saara kävi syleillen miehensä kaulaan, ja he itkivät molemmat.
"Voi, Nehe, Nehe…"
Lasten nukkuessa Nehe otti kirveen ja tyhjän säkin kainaloonsa ja lähti kevätyön hämärässä menemään järven rantapolkua metsään päin. Kuljettuaan niin kauaksi, että hakkuun ääni ei sieltä voisi kuulua kylään asti, hän valikoi tarkoitukseen sopivan petäjän ja iski kirveensä sen kylkeen. Mutta samassa kiljahti hiljainen sydänmaa niin ilkeästi, että hän säikähtäneenä keskeytti työnsä. Voittaakseen epäröimisensä hän puraisi hampaansa yhteen ja erämaan ärjyessä ja takin rintapieleen unohtuneen kunniamerkin "hyödyllisestä toiminnasta" välkähdellessä antoi kirveen iskujen sadella nopeasti puuhun, kunnes se parahtaen ja ryskyen kaatui maahan. Yläosastaan valkoiseksi kuoritun petäjän jäädessä sydänmaahan makaamaan kuin alastomaksi riisuttu ruumis lähti Nehe aamupuolella yötä kotiinsa, pettusäkki selässä.
"Maistappas nyt, Liisi lapseni, lämpimäistä", sanoi Saara hellästi antaessaan sairaan lapsensa käteen pettuleipäpalasen, jolle voita oli liiennyt vain näkeeksi.
Tyttö haukkasi pienen suupalan, mutta pudotti sen pian suustansa salaa käteensä, ettei äiti huomaisi. Ojensi sitten voileivän takaisin ja sanoi:
"Kiitos, äiti, ei minulla ole nälkä."
Äiti ajatteli, että hylkäämisen syynä saattoi kyllä olla puuttuva nälkä, mutta voi olla sekin, että Liisi hienotunteisena ei tahtonut moittia leipää huonoksi, vaan pisti mieluummin pienen valheen.
Inhimillisen kainouden vuoksi vanhemmat koettivat peitellä puutteensa alastomuutta ei ainoastaan vierailta, vaan omilta lapsiltaankin. Mutta vaikka tauti oli sitonut Liisin vuoteeseen, näki hänen kärsimysten kirkastama katseensa petollisen peitteen lävitse ja herkistynyt korvansa kuuli kuiskauksistakin huutavan hädän. Ikäänkuin vastalahjaksi koetti hänkin viimeiseen asti salata todellisen tilansa. Kun patoutunut tuska kuitenkin vihdoin purkautui äänekkäinä valituksina, sanoi äiti Nehelle:
"Jo ihan tänään sinun on lähdettävä isolle kirkolle kysymään lääkärin neuvoa Liisin sairauteen. Saattaahan olla, että tohtorinkaan apu ei enää auta, mutta olisihan jälkeenjäävien tunnolle helpompaa, kun on koetettu, mitä on voitu."
"Olet oikeassa — samoin olen itsekin ajatellut", myönsi Nehe. "Mutta ne neuvot ja lääkkeet maksavat, ja pienet palkkarahani yhä vain viipyvät."
Vanhemmilla ei ollut muuta keinoa kuin jäädä tuskaisina odottamaan myöhästyneitä palkkarahoja. Mutta ennenkuin ne ehtivät saapua, tuli kutsumatta ja ilmaiseksi kaikki parantava lääkäri, kuolema.
Äiti nyyhkytti polvillaan sängyn vieressä, pää kumartuneena kuolleen lapsensa yli. Isä seisoi ulompana, käsivarret ristissä rinnalla ja kyyneleettömät silmät luotuina synkästi lattiaan. Sanoi vihdoin:
"Jumalaa ei ole."
Säikähtäen kohoutui äiti seisaalleen ja katsoi pelokkaana miehensä silmiin. Hän ei pitänyt sopivana esittää tässä tilaisuudessa vastaväitteitä, viittasi vain kädellään kalpeaan nukkujaan.
"Missäs lapsemme sielu sitten on?"
Siihen kysymykseen isä ei osannut vastata mitään.
* * * * *
Paria kuukautta myöhemmin alkoi kylällä kierrellä huhu, että opettaja oli kaatanut puita Remulaisen metsäpalstalta ja että tämä oli uhkaillut antaa opettajalle haasteen varkaudesta. Tämän tiedon tultua vihdoin myöskin Nehen korviin täyttyi hänen mittansa yli äyräitten. Saattoi olla, että joku toinen metsän omistaja olisi, kaikesta huolimatta, salannut näin arkaluontoisen asian, mutta rikas Remulainen voi kyllä panna uhkauksensa täytäntöön. Pahimmassa tapauksessa voisi seurauksena olla vankeusrangaistus ja virasta erottaminen. Ja vaikkapa mahdollisesti ei näin onnettomasti kävisikään, oli hänen maineessaan nyt sellainen tahra, että tällä paikkakunnalla ei aikakaan voisi sitä enää puhtaaksi pestä, eikä hän voisi enää opettaa lapsille seitsemättä käskyä.
Nehe järjesti väliaikaisesti jotenkuten perheensä toimeentulon, kunnes ehkä piankin voisi kirjeellä ilmoittaa aikaansaannoksistaan vastaista elämää varten. Välttyäkseen tapaamasta ihmisiä hän lähti matkalle yöllä. Kun hänen tiensä kulki hautausmaan ohi, poikkesi hän sen portista sisään ja laski koulun istutuksista taittamiaan kukkasia Liisin, Hauta-Hetan ja Rajaleniusten haudoille kuin viimeiseksi hyvästiksi.