XIV.
Nehe oli kulkenut maantietä jalkaisin, kuinka pitkän matkan lieneekään taivaltanut. Eräänä aamupäivänä hän vihdoin saapui Norolan tölliin johtavan sivutien risteykseen, istuutui ojan partaalle ja palautti mieleensä nuoruutensa muistoja. Monet niistä olivat jo unohtuneet ja useat aika haalistanut harmaiksi. Mutta eräs kuva oli säilynyt himmenemättömänä läpi vuosikymmenien: se joulu-aattoilta, jolloin hän viimeksi oli lähtenyt kotoaan. Tämä karvas muisto oli asettunut poikkiteloin tielle joka kerran, kun Nehe oli aikonut lähteä vierailemaan synnyinseudulleen vanhempainsa luokse. Viime vuosien nöyryyttävät koettelemukset olivat kuitenkin painaneet hänen itsetuntonsa niin alas, että kodin kynnys hänen puolestaan ei ollut enää liian korkea yli astuttavaksi. Tällä kertaa oli suurimpana huolena levottomuutta herättävä epätietoisuus siitä, vieläkö vanhemmat elivät vai joko lienevät kuolleet; ja jos elivät, asuivatko he vielä kotimökissä vai olivatko ehkä joutuneet kunnan hoidokkeina köyhäintalon armoleipään.
Niin malttamattomasti kaipasi Nehe vastausta näihin sydämensä kysymyksiin, että hän loppumatkalla koetti kiihdyttää kulkuaan puolijuoksuksi — kunnes yht'äkkiä pysähtyi polulle tarkkaavana kuuntelemaan. Metsän takaa kantautui hänen korviinsa hyvin hiljaista riihenpuinnin kolketta. Se oli nyt ensimmäisenä tervehtäjänä, niinkuin seminaariin lähtiessä oli ollut viimeisenä hyvästelijänä. Mutta tämä tänäinen jyske ei jaksanut yhtä kauas tulijaa vastaan kuin silloinen oli lähtijää saatellut. Voi olla heikompi mies varstan varressa — kuka lieneekin.
Rantaniityn takaisessa lehdossa Nehe jälleen pysähtyi, heittääkseen ensi silmäyksen pitkän poissaolon jälkeen synnyinkotiinsa. Se näytti olevan jotenkin entisellään. Niitty lato oli tosin kallistunut ja suu vääntynyt vinoon kuin tuskaiseen itkuun, eivätkä laitumella käyvät eläimet, hevonen ja kaksi lehmää, olleet entiset. Hän kiiruhti niityn poikki riihen luokse ja kurkottautui varpailleen nousten kurkistamaan pienestä ikkuna-aukosta sen mustaan sisustaan. Vanha, valkohapsinen, kumarahartiainen mies puida tassutti lyhteitä harvakseen riihen lattialla. Nehe jäi katsomaan tätä näkyä kuin kuvakaapin reiästä tirkistävä lapsi mielenkiintoista kuvaa. Kun vanha mies hetken kuluttua lakkasi puimasta ja aikoi kumartua olkia puistelemaan, osui hänen katseensa sattumalta riihen ikkunaan. Huomatessaan aukossa oudot ihmiskasvot hän säikähti, ikäänkuin olisi nähnyt haamun. Kun Nehe havaitsi tulleensa huomatuksi, jouduttautui hän riihen ovelle, toivotti hyvän päivän ja istuutui kynnykselle. Hänen mielenjännityksensä oli loppumatkalla ollut niin suuri, että vatsan vaatimukset olivat tuokioksi vaimentuneet, vaikka hän tuskin enää muisti, milloin oli viimeksi syönyt. Mutta kun hän nyt näki käden ulottuvilla oikeaa viljaa, palautui nälän tunne äkkiä niin voimakkaana, että hän tahtomattansa kaappasi lattialta rukiita kouraansa, puhalteli niistä enimmät tomut ja nakkasi jyvät suuhunsa.
"Kukas se mies on?" kysyi Jere kummastuneena.
"Nehehän minä olen", vastasi puhuteltu väsyneesti ja ikäänkuin pyytäen anteeksi tätä tosiasiaa.
"Nehe!… Mi-mikä Nehe?"
"Minä olen kerran ollut teidän poikanne."
Tämän odottamattoman uutisen kuultuaan Jere mykistyi sanattomaksi. Alkoi sitten jonkun sisäisen voiman vaikutuksesta hiljaa vapista, samoin kuin laivan uumenissa käypä höyrykone panee koko aluksen tärisemään. Kun väkevä mielenliikutus oli hiukan talttunut, ojensi hän kätensä Nehelle ja lausui värähtävällä äänellä:
"Terve tulemasta, po-poikani."
Pitkän kädenpuristuksen aikana molemmat olivat vaiti, ikäänkuin kummallakaan ei olisi toiselleen mitään sanottavaa.
"Käydään tänne tuvan puolelle", sai isä vihdoin lausutuksi.
Jeren pitkän riihipaidan helmat heilahtelivat iloisesti hänen kävellä tömistäessään niin nopeasti, että Nehe tuskin jaksoi mukana seurata.
Tupaan tultua Nehe pysähtyi ovensuuhun kuten vieras ainakin. Entisessä asussa näytti tupa olevan sisäpuoleltakin. Lattialla lojui kissa, samanlainen vesiharmaa kuin se muinoinenkin. Verenpisara kukkia heloitti tuokkosessa pienellä ikkunalla, ja karsinapenkillä kehräsi villoja vanha, kurttunaamainen, harmaahapsinen mummo, silmälasit nenällä ja levekoppa vieressä lattialla.
Mummo pysähdytti rukkinsa ja kysäisi:
"Mistäs kaukaa tämä kulkevainen on?"
"Nehehän se on", ehätti Jere poikansa puolesta.
"Hääh?" tutkaisi mummo ja huonokuuloisen tapaan asetti käden korvansa taakse.
"Nehe se on!" toisti Jere kuuluvammin.
"Nehekö?… Mikä Nehe?"
"Se meidän Nehe… poika."
"Sekö opettaja?"
"Se."
Vilhelmiina leväytti sylinsä siinä istuessaan, niinkuin hänelle olisi taivas auennut.
"No hoosianna Taavetin pojalle — Ta-aavetin pojalle!" kiitteli hän vanhan naukuvalla, puoleksi laulavalla äänellä, läpsäyttäen käsiänsä yhteen aina kun lausui Taavetin pojan.
Samassa hän kapsahti ylös rukkinsa äärestä ja mennä köpitti tervehtimään poikaansa.
"Terve tulemasta, terve tulemasta, rakas lapseni. En minä olisi uskonut enää tätä ilonpäivää näkeväni. Voi yhtähyvin sentään. Että ihan tässä nyt sydän riemusta ratkeaa, ja ihan pitäisi polville langeten Herraa kiittää. Ilmankos minä näinkin sinusta unta viime yönä."
Hän laski molemmat kätensä poikansa olkapäille.
"Annahan kun katson tarkemmin, että oikein omakseni tuntisin… Voi, voi — eikös olekin Nehe — Ne-eehe… Samat siniset silmät, sama nenänykerö, sama suu… Mutta voi, voi — posket ovat kuopilla ja ryppyjä täynnä. Ja entinen korea, punainen tukka — harmaa… ha-aarmaa -melkein kuin isän hiukset."
Sitten hän ikäänkuin olisi muistellut jotakin aikojen takaista.
"Sinulla taitaa olla nyt hyvin nälkä?"
"Nälkä on. Jos teillä olisi antaa minulle jotakin syötävää, niin olisin hyvin kiitollinen."
"Appoi raukka rukiita suuhunsa tuolla riihessä", huomautti Jere.
"Voi, Herra Jumala!… Vai on niin nälkä. Onhan meillä, luojalle kiitos, tarvitsevalle antamista. Käyhän tänne kamariin — kamariisi levähtämään, niin keitän uutispuuroa syödäksesi. On tainnut näinä kauheina aikoina eläminen olla vaikeampaa siellä sinun seudullasi kuin täällä meidän kulmalla."
Vaikka ei ollut vielä päivällisaika, laittoi Vilhelmiina ruokaa tuvan pöytään paitsi Nehelle myöskin Jerelle ja itselleen: uutisleipää, voita, maitoa, rasvassa käristettyä lahnaa ja kolme puurokuppia voisilmineen. Kun Nehe vertaili tätä ruokien runsautta omiin köyhiin aterioihinsa ja lausui ihmettelynsä, huomautti Jere kuin asian valaistukseksi:
"Et ole tainnut vielä huomatakaan. Vilkaiseppas ikkunasta ulos."
"Oh!" huudahti Nehe hämmästyneenä. "Pelto on laajentunut kaksin verroin minun viime näkemäni jälkeen."
"Kolminkin verroin", vastasi Jere pienellä ylpeydellä. "Se on nyt pellon ulkoaita sillä rajapyykillä, jolle minä olen voinut sen viedä. Etemmäksi en jaksa, vanhuus tulee."
"Yksinkö isä on tuon kaiken saanut aikaan?" kysyi Nehe.
"Onhan sitä ollut apumiestäkin raskaimmissa raivaustöissä. Kun minun oli lopullisesti luovuttava kaikista toiveistani sinuun, olin pari vuotta niin lamaannuksissa, että hädin tuskin jaksoin viljellä entistäkään peltotilkkuani. Mutta sitten sain uskoni takaisin: jos omasta pojastani ei tule hikeni perijää, niin joku muu jatkanee vakoani siitä, mihin se minulta katkeaa."
"Älä puhu muista, Neheä sinä olet odottanut", väitti Vilhelmiina.
"Kun toden tunnustan, niin en minä ole lakannut sinua milloinkaan odottamasta", myönsi Jere. "Olen ajatellut, että kun usko voi vuoriakin siirtää, niin eikö tuo kyenne yhtä miestä taluttamaan tahtonsa mukaan."
"No, nythän se on minut taluttanut, vieläpä loppumatkalla juoksuttanutkin", naurahti Nehe.
Jere kypsytteli asiaansa.
"Muksalan isäntä-ukko on minulle monesti puhunut, että kun sinä, Jere, olet kunnon mies — ja kunnon mieshän se oli poikasikin renkiysaikanaan — etkä ole haihatellut kaiken maailman löyhkänöitten jäljessä, vaan olet pitänyt turpeesta kiinni, käynyt kirkossa ja uskonut Jumalaan, niin minä, näyttääkseni esimerkkiä muillekin isännille, lahjoittaisin sinulle sen torppasi tarpeellisine metsäpalstoineen itsenäiseksi tilaksi — kun sinussa vain olisi ottajaa."
"Mitäs te siihen tarjoukseen olette vastannut?" kysyi Nehe.
"Mitäpä minä siihen olisin osannut vastailla — lapseton mies."
"Mahtaisikohan Muksalainen vieläkin olla yhtä aulis annilleen?" tutkaisi Nehe.
"Ennen aurinko pysähtyy kierrossaan kuin Muksalainen syö sanansa…
Että etköhän tuota rupeaisikin sinä isännäksi tähän Norolan taloon?"
"Eihän tämä nyt vielä ole talo", huomautti Vilhelmiina.
"Älähän sinä…!"
"Eipä se taloksi rupeaminen taitaisi hullumpaa olla — nykyisissä oloissani", vastasi Nehe.
Se oli Jerestä kuin puoleksi lupaus.
"Milloinka muutat?" hän kiirehti kysymään.
"Sitä parempi mitä pikemmin."
"Kun meiltä on viime vuosina liiennyt viljaa ja lehmänantia myytäväksikin, on kirstumme pohjalle kertynyt siksi paljon rahaa, että omilla varoilla voimme hyvinkin rakentaa uuden, suuremman asuinrivin ja kohentaa muutakin kartanoa. Kuinka nyt tullette, sinä ja perheesi, aluksi toimeen näissä vanhoissa huoneröttelöissä, kun olette siellä koulullasi tottuneet elämään hienosti kuin palatsissa ikään", huolehti Jere.
Neheä melkein nauratti se palatsielämä.
"Eikö tuo hyvä sopu tilaa antane", hän sanoi.
Jere nousi seisaalle ikkunan eteen ja katsoi ääneti kauas kuhilaspellon yli. Hänen silmistään loisti niin kirkas sisäinen valo, että oli kuin hän hengessään näkisi tulevien aikojen laajemmat viljavainiot tähkäpäisinä edessänsä aaltoilevan. Puheli siinä katsellessaan:
"Kun minusta aika jättää, niin sanohan, Nehe, pojallesi, joka sinun jälkeesi tulee näitä peltoja laajentelemaan, että se oli Jere, joka tässä Norolan talossa ensimmäisen kasken kaatoi, ensimmäisen juurikkaan väänsi ylös maasta ja ensimmäisen vaon kynti kylmään korpeen. Kertokoon tämä taas pojalleen, ja säilyköön se tieto suusta suuhun kulkevana sukuperintönä aina kaukaisiin polviin asti."
"No hoosianna Taavetin pojalle! Että kun minäkin vielä saan nähdä lapseni lapset, hypittää pieniä pipanoita polvillani, kiikuttaa kehtoa ja antaa ruokaa pieniin suihin… Vai kuoli se yksi — en saanut nähdä sitä. Liisako sen nimi oli?… Sielläpä on tallella, kohtapa tavataan. Parempihan on lapsen olla siellä kuin täällä", puhui Vilhelmiina.
Kun Jere päivällisen jälkeen teki riiheen lähtöä, sai Nehe lapsellisen halun tulla mukaan. Vanhempainsa vastustuksesta huolimatta täytyi äidin tuoda hänelle isän rohtimiset alusvaatteet riihipukimiksi. Lähtiessä isä otti tuvan penkin alta kirveen mukaansa ja perille tultuaan veisti piirtämänsä ristin riihen seinästä.
"Minun toiveeni ja unelmani ovat nousseet haudasta ylös", sanoi hän pojalleen.
Sitten hän asetti kaksi lyhdettä kahatyvin lattialle, otti varstan, antoi toisen Nehelle ja sanoi:
"Pidä puoliasi!"
Kilpailu oli aluksi vain leikkiä, mutta muuttui pian todelliseksi. Ja vaikka toinen oli vanha, toinen matkan ja pitkällisen puutteen näännyttämä, olivat varstojen iskut niin nasevia, että lattiapalkit pyrkivät olkien kera miltei kohoksi pomppoilemaan, kuten aikoinaan Jeren kuvitellussa kilpapuinnissa.
Vilhelmiina seisoi riihen ovella suu hymyssä ja kädet ristissä rinnalla katsomassa tätä isän ja pojan jaloa kamppailua.
* * * * *
Ei oltu vielä ehditty käydä Muksalan isännälle talonkaupoista puhumassa, kun Nehe sai vaimoltaan kirjeen. Uteliaana avasi hän kotelon ja luki kirjeen ääneen vanhempainsa kuullen:
"Rakas Nehe.
Täällä Lohilahdessa on sinun lähtösi jälkeen tapahtunut ihmeitä. Kun ihmiset saivat tietää sinun poistumisesi ja sen todelliset syyt, on ääni muuttunut kelloon. Meille on tuotu ruokatarpeita ja muuta hyvää melkein kuin entisinä kulta-aikoina. Kurjuuteemme on ollut osittain meidän itsemmekin syytä, kun turhassa kainoudessamme olemme koettaneet salata puutettamme. Ihmiset ovat ihan kuohuksissaan. Täällä koululla on pidetty kansalaiskokous, jossa on päätetty pyytää sinua takaisin virkaasi ja luvattu ajaa kuntakokouksessa läpi kunnanpalkkasi koroitusasia. Saman kokouksen valitsema lähetystö on käynyt Remulaisen luona ja maksanut kaatamasi puut — oli pahasti, kun et itse saanut luonnoltasi mennyksi tekoasi heti ilmoittamaan ja lupaamaan maksua tilaisuuden saadessasi. Samalla oli lähetystö lausunut Remulaiselle niin kovia sanoja, että jos hän vielä uskaltaa hiiskua sanankin tästä ikävästä asiasta, niin häntä ei hyvä peri. Ukon paatuneella tunnolla kuuluu olevan niin mustia keinotteluasioita näiltä viime vuosilta, että hänen on parasta ollakin hiljaa. Kun ihmiset kansalaiskokouksessa saivat tietää, että Liisin sairastaessaan täytyi tyytyä pettuleipään ja että varojen puutteessa ei voitu saada lääkärin apua, niin monet itkivät. Joku otti hattunsa, lausui sanan, ja tuokiossa oli siihen kertynyt rahoja niin runsaasti, että Liisin haudalle voidaan pystyttää pieni muistokivi näillä yhteisillä varoilla. — — Mitä meidän on nyt näissä muuttuneissa oloissa tehtävä?"
Kun Nehe oli lopettanut kirjeensä lukemisen, ei tuvassa isoon aikaan puhuttu mitään.
"Mitä sinä nyt sitten tässä olojesi muutoksessa aiot tehdä?" alkoi Jere.
Nehe viivytti vastaustaan, eikä hän saanut sitä lausutuksi loppuun asti yhdellä kertaa, vaan se oli ikäänkuin alkuvalmistuksena vanhemmille ottamaan vastaan kaikkein pahinta.
"Niin… hm… Kyllähän se talon asuminenkin… Mutta kun sitä on tottunut toisenlaiseen toimialaan ja menettäisi eläkkeensä… Ja kun he puolestaan ovat tehneet katumuksen ja parannuksen ja luvanneet koroittaa palkkaani — niin…"
"… niin mitä sitten?" kuului kotvan kuluttua Jeren ääni syvältä kuin maan alta.
"Ehkä on kuitenkin parasta palatakseni entiseen toimeeni Lohilahteen."
Tämän vastauksen jälkeen ei kukaan tuvassa olijoista voinut katsoa toisensa silmiin. Syvän hiljaisuuden kestäessä kuului pitkä, pihisevä sisäänhengitys, niinkuin jonkun keuhkoista ilma olisi loppumaisillaan, ja sen melkein välittömänä jatkona seurasi äkillinen romahdus. Ääntä päästämättä oli Jere suistunut penkiltä suulleen lattialle, jääden siihen liikkumattomana makaamaan.
Säikähtäneinä kiiruhtivat Nehe ja äiti auttamaan kaatunutta vuoteeseen.
"Herra Jumala! Herra Jumala!… Mitä on tapahtunut?" huudahteli
Vilhelmiina hätäytyneenä.
"Halvaus", sanoi Nehe.
Kun äiti tämän kuuli, herpautuivat hänen voimansa niin tyystin, että hän kykeni vain itkemään. Nehe seisoi liikkumattomana paikallaan. Siitä asennostaan hän melkein tahtomattaan painautui lattialle polvilleen, nosti kasvonsa kattoa kohti ja kurkotti ylös käsiään, pusertaen niitä ristiin niin kiinteästi, että rystyset tulivat valkoisiksi. Olisiko muistunut mieleen taannoinen kieltonsa lapsensa kuolinhetkellä vai muutenko lienee tuntenut tarvetta lausua tässä tilaisuudessa juhlallisen peruutuksensa:
"Jumala on."
"On…" kuului karsinapenkiltä kuin vahvistavana kaikuna äidin vastaus. "Jere oli niin paljon toivonut ja niin monesti pettynyt, että hänen vanha sydämensä ei jaksanut kestää enää tätä viimeistä iskua… Menetkö sinä nyt vieläkin Lohilahteen?"
"Menen — perhettäni hakemaan."
Hetkisen kuluttua kuului sängystä heikko äännähdys. Vilhelmiina kiiruhti vuoteen viereen. Vaikka Jere makasi yhä liikkumattomana ja suljetuin silmin, arvasi äiti kuulemastaan urahduksesta, että halvautunut saattoi olla vielä tajussaan. Kyykistyen Jeren puoleen hän melkein huusi tämän korvaan:
"Kuule, Jere, Nehe on luvannut jäävänsäkin tänne meille. Menee sinne
Lohilahteen vain pikipäin väkeänsä hakemaan."
Makaajan sinertävät huulet vetäytyivät hymyyn. Siitä Vilhelmiina ymmärsi, että Jere oli sekä kuullut että tajunnut hänen sanansa. Hänen järkytettyä sydäntään kevensi suuresti tietoisuus siitä, että lähtevä vielä viimeisellä hetkellään ehti saada iloisen uutisen mukaansa iankaikkisuuteen.
Ikäänkuin olisi Vilhelmiinan sanoista saanut tuokioksi uutta elinvoimaa Jere avasi silmänsä, katsoi kysyvästi Neheen ja liikutti huuliaan, niinkuin olisi tahtonut sanoa jotakin. Mutta kun ei voinut saada kuuluvaa ääntä, hän koetti hiukan kohottaa oikeaa kättänsä ja nosti pystyyn kaksi sormeansa.
"Mitä isä tuolla tarkoittanee?" kysyi Nehe äidiltänsä.
Aluksi ei Vilhelmiinakaan ymmärtänyt tästä mykästä merkistä mitään.
Mutta saatuaan mietintäaikaa hän luuli käsittävänsä Jeren tarkoituksen.
"Isä ei kai oikein jaksa enää luottaa sinun sanaasi. Tahtoo kai tuolla merkillään ilmaista, että sinä lupauksesi valalla vahvistaisit."
"Sitä se tahtoo. Onhan teillä tallessa vielä se vanha raamattu?" kysyi
Nehe.
"Onhan toki. Odota silmänräpäys, juoksen sen kamarista ottamassa."
Äidin pitäessä avaamaansa raamattua niin, että Jerekin saattoi sen helposti nähdä.
Nehe laski oikean kätensä kaksi sormea sen lehdelle ja lausui kuuluvalla äänellä:
"Minä Nehemias Noronen lupaan ja vannon Jumalan ja hänen pyhän evankeliuminsa kautta, asuvani ja viljeleväni tätä syntymäkotiani isäni toiveitten mukaan, kuolemaani asti, niin totta kuin Jumala minua auttaa hengen ja sielun puolesta."
Kun vala oli tehty, koetti kuoleva kohottaa ylös molempia käsiään. Ymmärtäen tarkoituksen Nehe kumartui hänen ylitsensä, niin että molemmat — Jere äidin avustamana — voivat kietoa kätensä toinen toisensa kaulan ympäri.
"Nyt on isän ja pojan välille silta syntynyt", sanoi Vilhelmiina liikutettuna.