I
"No niin…" Heikki keskeytti hartaan äänettömyyden, joka vallitsi, kun hänen isänsä oli huokaissut viimeisen henkäyksensä tälle maailmalle karsinanurkan sängyssä.
"No niin", hän toisti, rykäisi kuivasti ja meni hakemaan riihen luota leveätä lautaa, jonka oli muutamia päiviä aikaisemmin pudottanut riihen kylkiäisen katolta ikäänkuin odottamaan tätä hetkeä. Palattuaan hän asetti sen pystyyn uunia vasten ja virkkoi äidilleen ja muille tuvassa olijoille:
"Tekö pesette ruumiin, vai…?"
Vastauksena oli äidin hiljaisia nyyhkytyksiä.
"Vai pitääkö hakea pesijä kylästä?"
Hiljaisia nyyhkytyksiä.
"Vai viedäänkö ukko riiheen niine nuhjuineen?"
Kyyneleet äidin silmissä imeytyivät jälleen lähteisiinsä, ja oikaisten vartaloaan mummo lausui:
"Heikki, sinun sydämesi kovenee sitä mukaa kuin keuhkosi pehmenevät. Katso tuonne" — hän viittasi kuolinsänkyyn — "isäsi silmät jäivät auki: se tietää, että joku meistä seuraa pian samaa tietä."
Heikki rykäisi kuivasti, ikäänkuin siten huomauttaakseen, että äiti "jollakulla meistä" taisi tarkoittaa juuri häntä. Ei hän siitä kuitenkaan mitään maininnut, virkkoihan vain:
"Omat kai minun keuhkoni ovat, niinkuin sydämenikin. Oli ne kovat tai pehmeät, niin sen asian ei pitäisi äitiä liikuttaa, eikä ketään muutakaan. Muuten on minun paikkani tästä päivästä alkaen pöydän päässä, ja sen asian saattaisi äiti pitää visusti mielessään."
"Pöydän päässä?… hyvä. Vaikka sinulla itselläsi on hyvin vähän ansiota siihen asemaan. Mutta pöydässä on kaksi päätä, ja toisessa päässä aion istua minä, niinkuin olen istunut siitä asti kun Töyrylän torpasta on haiku noussut."
Kyyneleet pulpahtivat taaskin esiin.
"Että hänen pitääkin tällaista kuulla…
"Ei kuollut mitään kuule", keskeytti Heikki.
"… hänen, joka tässä on hongikkoon tuvan tehnyt ja pellot kuokkinut ja kivennyt ja kannot vääntänyt… ja raivannut ja ojittanut niityt kylmään korpeen, ettei yön unta… noilla käsillään, jotka nyt voimattomina ja… kylminä…"
"Riittää jo, ei asia porusta parane. Tuossa on lauta, tehkää te mitä täällä on tehtävää, minä teen mitä minulle kuuluu."
Näin sanottuaan Heikki meni taloon ja kertoi isännälle, että koska hänen isänsä nyt vihdoinkin on kuollut ja hallitusohjat ovat joutuneet hänen käsiinsä, niin olisi kai oikein ja kohtuullista, että hän saisi pistää jalkansa virallisestikin oman pöydän alle. Että jos isäntä olisi hyvä ja tekisi paperit eli muut kontrahdit, puustavilleen samanlaiset kuin ne entisetkin paperit, paitsi että näissä uusissa pitäisi seisoa hänen, Heikki Eerikinpojan nimi ja puumerkki.
Isäntä piti aluksi pienen puheen siitä, kuinka täällä kaikki on katoavaista; ei täällä ole pysyväisiä asuinsijoja, tulevaisia olemme vain etsimässä. Sanoi, että ne vanhat tervaskannot kaatuvat toinen toisensa perään, mutta konnulleen kaatuvat, niinkuin kaatuvat juurilleen pohjolan hongat. Mutta tämän nykyisen sukupolven juuret ovat jotenkin löyhässä isänmaan kamarassa; pienikin tuulenpuuska ne siitä tempaa irti.
"Mitä erittäin tähän Töyrylän torpan kontrahtiasiaan tulee, niin se on hiukan pulmallinen", arveli isäntä. "Nyt on vainaja päässyt parempaan elämään, ja hänen kanssaan on kontrahtikin…"
"Päässyt parempaan elämään", keskeytti Heikki.
"Minä toivon, että Heikki ei laskisi leikkiä vakavasta asiasta — eikä tällä kertaa minustakaan. Tarkoitan: vainajan kanssa on kontrahtikin kuollut, sillä se oli tehty vain hänen elinajakseen. Ja olen minä vähin ajatellut ottaa itse torpan haltuuni nyt, kun…"
"Tekö!"
"No, no… tietysti kohtuullista korvausta vastaan."
Isäntä vaipui mietteisiinsä ja kysyi kuin ohi mennen:
"Heikin sanotaan käyneen lääkärillä. Mitä tohtori arveli Heikin keuhkojen terveydentilasta?"
"Mitä hän arveli! Koputeltuaan ja kuulosteltuaan sekä edestä että takaa, ravistellen kaljua päätään, hän viimein istui tuoliinsa, iski kämmenen polviinsa ja katsoa muljotti kotvan torveensa pöydällä — niinkuin minä nyt tuohon tyhjään pikariin." (Isäntä kiiruhti jälleen täyttämään pikarin.) "Ähhäh… kiitos… Kysyy vihdoin: Onko teillä kapitaalia — noin niinkuin runsaanpuoleisesti? Ei ole kerskumista, herra tohtori, vastasin minä, mutta aina sitä toki sen verran on, ettei koirat tuppaa kinttuja kastelemaan. Tohtori silloin vähän naurahti ja sanoi, että koska teillä ei ole kapitaalia, niin hän määrää vain muutamia konjakkitippoja nautittavaksi aamuisin lämpimän maidon kanssa. Mutta minä sanoin tohtorille, että ne ovat lasten resehtiä sellaiset. Kun aikamies avaa pullon, niin se ottaa ryypyn, kaks jopa kolmekin yksin tein — eikä siinä tarvita maitoa ei siirappia."
"Vai konjakkia… Ja sanoiko Heikki, että tohtori ravisteli päätään?"
"Joo… ja sen pää oli niin puhdas ja sileä kuin listitty nauris… eli niinkuin tuon pi-pikariri kuve", vastasi Heikki, nyt jo melkolailla sammaltaen.
Ottaen hieman väkinäisesti huomautuksen varteen isäntä kysyi taas:
"Kuinka olikaan — sanoiko Heikki äsken, että vainajan silmät jäivät auki?"
"No, se-sepposen selälleen. Äiti sanoi vielä, että jo-joku meistä seuraa pian, mutta mi-minä luulen, että se on nyt ä-äidin vuoro."
Isäntä nakutteli sormillaan pöytään nähtävästi tyytyväisenä, ja asiain näin ollen hän suostui tekemään vuokrasopimuksen Heikki Eerikinpojan nimelle, kuitenkin sillä nimenomaisella lisäyksellä, että torppa tämän kuoltua joutuu talon haltuun, jos isäntä niin tahtoo, perillisten olematta oikeutettuja saamaan korvausta.
Pistettyään välikirjan taskuunsa soperteli Heikki:
"No nyt minä siis saan pistää jalkani oikein virallisestikin oman pö-pöydän alle."
"Kunhan nyt Heikki muistaisi varoa, ettei koko mies suistuisi pöydän alle."
"Ky-kyllä."