II
Heikin puuhatessa itselleen torpan sopimusta hänen äitinsä toimitti kotona raskasta velvollisuuttaan muutamien vainajan vanhojen ystävien avustamana.
Kun ruumis oli pesty, puettiin se karkeihin rohtimisiin kuolinvaatteisiin. Jalkoihin vedettiin harmaat villasukat ja käsiin lapaset, jotka ommeltiin toisiinsa niin, että kädet jäivät ristiin rinnan yli. Sitten vainaja nostettiin laudalle, ja ylle levitettiin valkea venykevaate.
Vaikka kuollut oli jo lähtövalmis, viivytettiin kuitenkin kuin säälien kantamasta häntä lämpimästä tuvasta kylmään riiheen juuri vielä. Äänettöminä istuvat vieraat tuvan penkeillä. Ei kimaltele kyynel yhdenkään silmissä, ei näy pienintä tunteen värähdystä ainoankaan kasvoilla. Syvine ryppyineen ne ovat liikkumattomat kuin aaltoihin jäätynyt järven pinta, jota eivät mitkään tuulet liikuta. Niihin näyttää kivettyneen yksi ainoa ankara aatos: Tänään lähti hän. Kenen vuoro meistä on tämän jälkeen — minun vai sinun — tänään vai huomenna?
"Siinä on matkamies valmis", kuuluu karsinan puolelta värähtelevä naisen ääni, ikäänkuin arastaen pyhän hiljaisuuden keskeyttämistä.
"Pitkän matkan mies", lisää hetken kuluttua toinen.
"Eihän siltä matkalta heti huomenna palata."
"Ei palata."
"Ei."
"Minun se on mieheni Amerikassa", jatkaa keskustelun alottaja; "on ollut jo viisitoista vuotta. Ei sinnekään ääni kuulu, mutta toivon minä hänet näillä silmillä näkeväni vielä."
"Ainahan ne näkee elävän silmät — jos lie ukkosi elossa vielä… ei ole tainnut kirjoittaa?"
"Ei ole kirjoittanut, ei pennin pyöreää lähettänyt viiteentoista vuoteen. Mutta kirjoittavat toiset, että on se siellä Kalihvorniassa nähtynä."
"Kerrotaan, että on siellä vainiot viljavat ja hengen elanto helppoa — liekö totta, en tiedä. Täällä on työ raskasta ja leipä monen hien ja helteen takana. Ei se tämä vainajakaan laiskan leipää syönyt."
"Ei syönyt."
"Ei."
"Kuinka lienee ollut ankara tämä viimeinen kamppailunsa?"
"Eihän se henki helyillä lähde, ei kulje kuolema kulkusten kanssa."
"Se on sokea vieras, kuolema, joka usein kulkee ystäviensä avattujen veräjien ohi ja saapuu sinne, missä sitä kaikkein vähimmin odotetaan ja toivotaan."
"Kuitenkin se kerran kolkuttaa meidän jokaisen ovelle — eikä suinkaan liian aikaisin nyt täällä."
"Ei liian aikaisin."
"Kyllä Eero jo tämän maailman tienhaarat tiesi."
"Hyvinkin tiesi."
"Kuinka lienee tuntenut ne tulevaisen maailman tienhaarat sen oikean ja vasemman tien."
Viime huomautukseen ei kukaan osannut vastata mitään. Painostavan hiljaisuuden keskeytti vihdoin leski:
"Ei tiennyt Eero keväällä hamppua kylväessään, että viimeistä hamppuaan kylvää; ei syksyllä riihessä loukuttaessaan, että itselleen kuolinliinoja loukuttaa. En tiennyt minä rukkia polkiessani, että tuonelle lankaa kehrään; en sukkulaa heittäessäni aavistanut, että manalle kangasta kudon."
"Sen verran ihminen tietää."
"Sen verran."
"Ja sitähän se Eero sairastaessaan penäsi, että älä sinä, Henna, osta puodista palttinaa kuolinvaatteikseni, ne ovat vieraita ja kylmiä. Ompele vaatteet oman pellon liinoista, kudo sukat oman lampaan villoista — niissä on lämmin levätäkseni, nukkuakseni rattoisampi."
* * * * *
Vainaja on saatettu riiheen, vapisevat äänet ovat veisanneet kuolinvirren ja vieraat poistuneet äänettöminä, allapäin. Yksin istuu tuvassa leski, katsellen ympärilleen kuin vieraassa paikassa. Siinä ovat vielä pöydällä siniraitaiset kahvikupit ja puinen sokeriastia — Eero-vainajan käsialoja; maitoa ei ole näin talvisaikaan ollut edes kahvin joukkoon tipauttaa. Viluisen näköisenä hautoo kahvipannu takassa mustia hiiliä, jotka eivät lämmitä sen kuparista kupua. Nauloissa seinillä riippuu vainajan vaatteita ja nahkavyö puukkoineen ja tuohituppineen. Tuolilla tyhjän sängyn vieressä on tupakkakukkaro, tulitikkulaatikko ja visainen piippu. Lattia sängyn vieressä on vielä märkä äskeisen toimituksen jäljeltä, ja outo kalmanhaju herättää hiukan kammottavaa tunnetta jonkun näkymättömän läsnäolosta. Luullen jo yön hiljaisuuden tulleen alkaa sirkka uunin raossa laulaa. Siihen yhtyy toinen, kolmas, ja pian kokonainen sirkkojen kuoro laulaa yksitoikkoista säveltään, niinkuin ei mitään erinomaista olisi tapahtunut. Mutta yksinistujasta laulu kuulostaa kuolinvirreltä ja lisää vain yksinäisyyden ja orpouden tunnetta. Väkisinkin kiertyy kyynel silmäkulmaan.
Vähitellen ikäänkuin loittonee ja hiljenee sirkkojen laulu, ikäänkuin avartuu ahdas tupa ja vaikenee hämärtyvä talvinen iltapäivä. On kuin istuisi yksin hiljaisessa eläväin kuvain teatterissa ja katseleisi vaihtuvia kohtauksia oman elämänsä pitkästä näytelmästä.
– – kirkas syyskesän aamu. Venhe liukuu rannasta voimakkain aironvedoin pappilaa kohti. Paitahihasillaan soutaja alatuhdolla on Eero, sulhasmies. Hän itse, morsian, soutaa ylätuhdolla, ja vanha isäukko pitää perää. Kokassa lipattavat purjekoivun lehdet, ja sen oksien alla on tuohinen eväskontti, ja valkeassa nyytissä lainattu silkkinen pääliina ja mustat vihkivaatteet. Laiturilla äiti toisella kädellä kyyneltä pyyhkii, toisella hyvästiä huiskuttaa. — Siunatkoon Jumala! – –
– – avara savutupa palveluspaikassa. Päreet palavat pihdeissään uunin kupeessa, ja juhlan kunniaksi himmeä talikynttilä pöydällä. Pelimanni soittaa viulua pöydän päässä, polkien tahtia virsujalalla, kastaa kaulaa kotipolttoisella viinalla ja yhä vinhemmin käyttää käyrää. Valkoiseksi pestyllä permannolla tanssivat vieraat — kuokkavieraat — polkkaa, purpuria, martinvappua, niin että karsta katosta karisee. Vasta aamupuolella yötä taukoaa tanssi. Kuin vihan väellä iskevät miehet käsiksi sulhaseen, tytöt morsiameen, liki lakea nostavat. — Eläköön! – –
– – pienen aukeaman laidassa kosken parpaalla vastaveistetty tupa. Sen lähellä istuvat mies ja vaimo — mies pyyhkien paitansa hihalla hikeä otsaltaan, nainen katsellen järven taakse laskevaa aurinkoa, kädet velttoina polvilla — ympärillään suuria kiviröykkiöitä ja juurikasrovioita. — "Tämmöistäkö se onkin se kuviteltu onni? Yhäkö se painuu alemma ja alemma kuin tuo laskeva aurinko", huokaa nainen. — "Tämmöistä se on — köyhän onni", vastaa jurosti mies. — —
– – seisovat suorina kuin valkeat kynttilät – tyhjät tähkäpäät. Pelloilla ja halmeilla elonleikkaajien mykät joukot, selät köyryssä kuin sirpit kädessänsä raskaasta työstä, selät köyryssä tyhjien tähkäpäitten raskauttamina. – –
– – kuin yö ja päivä: piakkaa pitelevän emännän kalpeat kasvot ja uunissa paistuvat sysimustat pettuleivät, vanteet ympärillä, etteivät arinalle hajoaisi. Mustia leipiä, kalpeita kasvoja. — —
– – valtateillä puutteen ja hädän ryysyinen itkevä ihmisvirta, johon sydänmaan poluilta vuolaat sivupurot yhtyvät. Se paisuu, paisuu kuin tulviva kymi — ja siihen tulvaan hukkuu moni.
– – kellot soivat, sielukellot soivat joka päivä. Sunnuntaisin avattu yhteinen hauta ulottuu hautuumaan laidasta toiseen. Siellä alhaalla mustia ruumisarkkuja kymmenittäin, isoja ja pieniä, isät ja äidit rinnan, lapset kupeellansa — köyhää kansaa. Haudan partaalla pappi hitaasti siirtyy arkun luota arkun luo, multaa heittää. — "Maasta olet sinä tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman. Jeesus Kristus, Vapahtajamme, on sinut viimeisenä päivänä herättävä."
* * * * *
Niin syvälle hän oli vaipunut muistojensa kaukaisiin maailmoihin, ettei ollut huomannut hämärän vaihtumista pimeydeksi, ei kuullut humalaisen epävarmoja askeleita eikä oven narahtavaa avautumista. Vasta kun Heikki pudottaa jyskäytti ulkoa ottamansa halkosylyksen uunin soppeen, hän siunaten ponnahti seisaalle ja jäi tuijottamaan ovensuussa häämöittävään mustaan haamuun.
"Kuka se on?… Onko se Heikki?"
Heikki oli mielestään tehnyt hyvät kaupat, ja harjakaishumala oli kohonnut korkeimmilleen; siksi hän tahtoi hiukan huvitella äitinsä kustannuksella. Vastaukseksi tämän kysymykseen hän möyrysi kuin vihainen härkä, jonka matkiminen olikin hyvin helppoa hänen nykyisessä tilassaan.
"Hyvä Jumala!… Kuka se on?… Onko se… onko se…?"
"Yö!… yö!" kuului ovensuusta — aivan kuin Eero-vainajan nikottelemista sairastaessaan. Noin yököttelee vain se, jonka mieltä todenteolla kääntää.
Hetken aikaa kuului tuvasta vain näkymättömän kellon nakutus peräseinältä.
"Hehehe!… Ta-taisipa äiti luulla, että ukko on tullut riihestä ku-kummittelemaan", nauroi Heikki. Kopeloituaan taskustaan tikkulaatikon ja sytytettyään lampun hän näki äitinsä kyyröttävän peräpenkillä, kasvot kalpeina kuin valkaistu palttina. Otsalla kimalteli suuria hikihelmiä, ja hän oli niin raukean väsynyt, ettei aluksi saanut sanaa suustaan.
"Le-leikkiähän minä vain", soperteli Heikki kuin anteeksi pyytäen.
"Huonoa leikkiä. Ja on tämä nyt aika leikitellä… ja on tuo kaunista — mennä kylille juomaan, kun isä…
"Maatkoon isä le-levossa. Ne on nyt" – Heikki ojensi kätensä kuin olisi hevosta ohjannut — "ne on nyt Töyrylän ny-nyörit näissä käsissä. Mi-minä olen isäntä."
Kuin valtansa merkiksi hän ruiskautti pitkän syljen lattialle.
"Pötyä pöytään tai pö-pöytä pihalle!"
Äidin tuotua ruuan istuutui Heikki pöydän päähän.
"Eikö sitä ole maitoa ja voita — tä-tämmöisenäkään iltana?"
"Ei ole", vastasi äiti lyhyeen, ryhtymättä humalaisen kanssa pitempiin puheisiin.
Ruokiin kajoamatta Heikki antoi katseensa kulkea kuivasta leipäkannikasta kuorekuppiin, siitä kaljatuoppiin ja kylmiin perunakeitikkäisiin. Äskeinen iloinen mieliala oli kuin pois puhallettu. Silmälaudat takoivat toisiaan vasten, ja kiivas hengitys tohisi sieramissa kuin itkuaan pidättävällä lapsella, jolta on riistetty leikkikalut.
"Se pitäisi tappaa", sanoi hän hetken päästä.
"Mikä?"
"Semmoinen le-lehmä."
"Mansikkiko!"
"Kun se ei kerta ly-lypsä."
"Ei suinkaan se yksi lehmä jaksa ympäri vuoden lypsää. Ja milloin on ennen ollut edessäsi talvisin maidot ja voit! Hyvä kun leipääkin. Minä olen elänyt semmoisiakin aikoja, ettei ole ollut leipääkään."
"Se oli ennen. Mutta tästä alkaen on Töyrylässä leipää ja le-leivän särvintä."
"Ei kait se taivas ruvenne maitoa satamaan paremmin kuin tähänkään asti."
"Ei ta-taivas, mutta maa. Minä laitan tähän talon semmoisen, ettei pappila parempi. Navettakin pitää olla pulskempi kuin köyhän talon pytinki — se-sementtipermannot, akkunat kuin kirkossa ja hö-hönkätorvet katolla."
"Ohhoh — voi-voi!" huokasi äiti.
"Ni-niin minä olen aatellut."
Hän oikein hehkui intoa selittäessään äidille aatteitaan, mutta kun hänen katseensa sattumalta osui kuorekuppiin, katkesi juttu kuin tikkua taittaen. Murjotettuaan hetkisen ääneti kyynäskolkkaisillaan pöydän päässä hän äkkiä hypähti seisaalle, meni vainajan sängyn luo ja nakeltuaan vuodevaatteet lattialle kokosi sänkyoljet kainaloonsa.
"Mitä sinä teet, onneton?" kysyi äiti.
"Eikös se ole tapa semmoinen, että kuolleen pahnat on po-poltettava."
"Ehtisit ne polttaa huomennakin."
Heikki kantoi oljet pellolle, haki ladosta pari kupoa lisää ja sytytti palamaan.
Äiti seisoi tuvan akkunan edessä, muttta ei voinut nähdä muuta kuin kaamean, punertavan kumotuksen valkeaksi jäätyneen akkunaruudun lävitse.
* * * * *
Heikki nukkui raskaasti kuorsaten ovensuusängyssä, mutta äiti lattialla vuoteellaan valvoi kauan, ja sirkkojen kuoro uunin raoissa lauloi yksitoikkoista yöllistä virttänsä aamuun asti.