III
Aamuyö.
Töyrylän torpan riihen mustan oven avautuessa helmikuun pakkanen kirkaisee rautaisissa saranoissa kaikkein kipeimmän säveleensä. Matalasta oviaukosta työntyvät kumarassa sisään Henna ja naapuritöllin mies ja vaimo. Miehellä on kädessä tuohkosessa vasara ja rautanauloja, vaimo kantaa sangasta pyöreätä läkkilyhtyä, jonka seinät ja kartiomainen yläosa ovat täynnä pitkulaisia reikiä. Niiden kautta tuikkiva valo muodostaa riihen mustiin seiniin ja kattoon himmeitä, levottomia, aavemaisia tähtiä. Kiukaan kupeella kahden liinaloukun päällä laudallaan lepäävä vainaja nostetaan mukana tuotuun mustaan arkkuun, jonka pohjalle pehmikkeeksi on levitetty höylänlastuja ja päänalustaksi asetettu lastuilla täytetty pikku pielus. Naapuritöllin vanhukset laulavat lähtövirren. Vaimon korkealla särisevä, rikkinäinen ääni ikäänkuin itkee särkyneen elämän tuskaa, miehen basso kuin syvyyksistä kaikuen on tyyni ja rauhoittava: Ei hätää mitään, täällä syvällä saa levätä vaivoistaan. Laulajien suusta pöllähtelee valkeat höyrypatsaat kuin tehtaan pillistä sen huutaessa illalla lepoajan alkua väsyneille työmiehille. Arkun sivulla käsi suun edessä seisovan lesken sieramista puuskuttaa valkea murheen henki kuolleen kasvoille, ja silmistä tipahtaa joku kuuma kyynel valkoiselle venykevaatteelle, leviää ja jäätyy siihen kiiltäväksi tähdeksi. Heikki valjastaa ulkona hevosta liisterein eteen, joka on tuotu riihen luo jo edellisenä iltana, valmiiksi odottamaan kuormaansa, ja sitelee valkoista vaatekaistaletta luokkaan oikealle puolelle.
Kun virsi on laulettu, katsotaan hetkinen äänettöminä värittömiä kasvoja, kuin tahdottaisiin lähtemättömästi painaa ne muistiin. Tällävälin on Heikkikin tullut riiheen.
"Niin, hyvästi nyt vain, Eero", nyyhkyttää leski. "Nuku rauhassa… Monta… monta… anna anteeksi — kaikki… Tule sinäkin, Heikki, sanomaan hyvästi isällesi."
Kansi nostetaan paikalleen, ja naapuritöllin mies iskee sen kiinni kummastakin päästä kolmella pitkällä takonaulalla.
"Kai se siellä pysyy", huomauttaa Heikki.
"Eikö tuo pysyne."
"Herra Jumala!" huudahtaa samassa Henna ja tarrautuu naulaajan kohotettuun käteen juuri kun tämä on antamassa viimeistä iskua viimeisen naulan kantaan.
"Mikä, mikä nyt?"
"Voi, hyvä Jumala, kun Eero pyysi — pyysi, että arkun kansi naulattaisiin puunauloilla."
Naulaajan käsi kohosi vitkaan korvalliselle.
"Kun et tuota ennen sanonut."
"Kun, hyvä Ville, kun en muistanut."
"Pitäisi muistaa. Eihän tuo ollut paljon pyydetty miehesi puolelta — muutamia puunauloja. Ja kuolleen tahto on täytettävä, muutoin voi tulla pahat perästäpäin."
"Ei se ole paljon pyydetty. Ota, hyvä Ville, pois nuo rautanaulat, kisko vaikka hampain", hätäili Henna yhä.
Ville tarkasteli nauloja — niiden kannatkin olivat uponneet jonkun verran puun sisään.
"Ei, Henna hyvä, kyllä ne nyt pysyvät siinä, missä ovat. Vapriikin valssinauloja jos olisivat, niin voisivat lähteäkin. Mutta takonauloja ei kisko pihkaisesta puusta itse per… tuota — ellei järin arkkua säre."
"Voi yhtähyvin sentään", Henna ihan itki. "Että jos sen mitenkuten on raskaampi ollakseen, kun kerta puunauloja pyysi. Se sitä ylösnousemustaan lie ajatellut. Ja jos se siitä hyvinkin kuontuu vielä jälkeenpäin valittelemaan ja syyttelemään."
"Ei se olisi ensimäinen kumma."
"Ei olisi ensimäinen. Sano, hyvä Ville, mitä nyt on tehtävä."
"Nyt on kannettava arkku rekeen ja lähdettävä ajamaan", sanoi Heikki. "Pitkä matka ja kiteä pakkaskeli — eikä ruumiin kanssa sovi ajaa kuin markkinatiellä. Ennenkun ylösnousemus tulee, ehtii siinä toinenkin arkku mullaksi muuttua, arkku ja arkunnaulat, vaikka olisivat timanttia. Ja lie hänellä, joka voi kuolleitakin herättää, näpistimet sellaiset, että nousee takonaula pihkaisestakin puusta."
"Heikki, älä puhu syntiä. Se tulee kuin varas — varas yöllä", nuhteli äiti.
Varas?… On nuo ennen varkaat lujempiakin lukkoja availleet… "Käykäähän, Ville, kiinni sinne jalkapäähän; minä koetan kannattaa täältä päänpuolesta."
Eikä siinä todella muuta keinoa keksitty. Arkku kannettiin rekeen ja peitettiin loimella, niin että mustat päädyt vain näkyivät. Heikki ja Ville istuutuivat poikkiteloin arkun kannelle.
"Soh, tamma!"
Tamma nojasi länkiinsä kerran, kaksi, mutta kun reki tuntui olevan kuin kannossa kiinni, katsoi se kysyvästi taakseen.
"Ei nyt hullumpaa", ihmetteli Heikki. "Onpa sen tamman jälkeen ennen kuorma lähtenyt, raskaampikin. Välistä tukkimetsässä on ollut viisikin kymmentuumaista yhtaikaa, ja hangoittelematta niiden on pitänyt seurata."
"Tämän tönäisen kyydittäväsi lähtö ei taida olla oikein mieluista sille itselleen", sanoi Ville. "Mutta on ne keinot, että kevenee liiat painot."
"Minkälaiset ne keinot ovat?"
"On käännettävä arkku alassuin… ja on siinä vähän muutakin."
"Eikö tuo lie tämä sukkelin keino", sanoi Heikki, nousi reessä seisaalle ja läimäytti tammaa lautasille ohjasperillä olan takaa. Ja kun hevonen oikein vauhdilla ponnisti, lähti reki liikkeelle niin äkkiä, että miehet olivat keikahtaa maahan selälleen. Mutta reen kulku oli niin raskasta, että tamma sai kiskoa voimainsa takaa kuin karhia. Tuntui kuin sen alla olisi ollut sadat näkymättömät kynnet haraamassa vastaan.
Kaiken tämän johdosta Henna oli niin lyöty, että hän ei voinut edes itkeä, ei muuta kuin huokailla.
"Voi, Eero, Eero!… Että kun tällainen palkka piti maksettaman. Ja sillä lailla kuin se rukoili sängyssään vielä viimeisillä hetkillään, pusersi käsiään rinnan yli ristiin, niin että sormiluut ruskivat, ja voivotti, että olisi luullut kivienkin heltyvän. Jumala minua varjelkoon tuomitsemasta, mutta ne voivat olla liian suuret — Eeron synnit. Laula edes, Ville. Laula sinäkin, Serahviia, jos tuosta olisi jotakin huojennusta."
Ville lauloi, ja Serahviia Hennan rinnalla reen perässä kävellen lauloi aina kotipellon ulkoveräjälle asti, josta naiset pyörsivät takaisin.
"Muistakaa hänelle soitattaa edes sielukellot", huusi Henna poistuvien jälkeen.
Alkumatkalla miehet istua könöttivät arkun kannella töppösineen ja vyötettyine turkkeineen ääneti, mietteissään kuin varikset riihen harjalla. Vasta kun Heikki oli kopeloinut povestaan eväspullon, jollainen oli ollut välttämätön seuralainen tällaisilla matkoilla ylimuistoisista ajoista asti, ja se oli kulkenut kädestä käteen, huulilta huulille useampaan kertaan, laukesivat vähitellen kielten siteet.
"Saattoihan se olla jäätynyt kiinni siellä riihen tanhualla", alotti Heikki asiasta, jota arveli Villenkin hautovan. "Se toisinaan reki pikeytyy jäätikköön niin lujaan, ettei kangetta irtau."
"Hm… voipa olla, voipa olla pikeytynytkin", myönteli Ville hyvillään saamistansa ryypyistä. "Vaan entäpä ne karhitsemiset ja kynsimiset reen alla?"
"Anturain alla tietysti oli jäätä, joka vähitellen kului ja hioutui pois. Näkeehän Ville, että tamma kävellä rapsuttaa jo länget korvissa. Soh, Lipi!… hih!"
"Ole kirkumatta", varoitti Ville ankarasti. "Vai tekeekö taas mielesi jäätä anturaisi alle. Ne vielä äsken kaikkoutuivat laulun mahdilla, vaan jos rienautuvat tulemaan uudelleen, eivät ehkä lähdekään.
"Ketkä ne?"
"Nepä ne… Vai jäätä? No, lapsilla on lapsen usko. Minä olen jo vanha mies, olen ollut monessa myllyssä ja tunnen hivenen näitä asioita. Minä olen tehnyt viimeiset majat näille Korvenkylän kuolleille, saatellut heidät näinikään hautaan toisen toisensa jälkeen ja ollut ylimäisenä vieraana ja virrenveisaajana kaikissa maahanpanijaisissa lähemmä viisikymmentä ajastaikaa.
"Ehtii siinä ajassa jo nähdä yhtä ja toista.
"Ehtiipä niinkin. Kerrankin, juolahti tuossa mieleeni, kannoimme muuatta höyhenkevyttä, taudin nuolemaa äijän käppyrää metsäpolkua pitkin venevalkamaan — siihen aikaan näet vietiin ruumiit kirkolle kesäisin vesiteitse. Tultiin siitä rantaniityn veräjälle, niin sanoo muuan kantajista: Nykäiseppä, Ville, alas pari sulkupuuta, niin sujautamme arkun aidanraosta kuin pirtapussin. Vaan ennenkuin saimme pirtapussin veräjästä, täytyi se purkaa viimeistä sulkupuuta myöten. Ja muutaman sadan sylen matkalla veräjältä rantaan piti levähtääksemme kolmasti, vaikka meitä oli kantajina neljä vaurasta miestä, ja perille päästyämme olimme hiestä märkiä kuin uitetut koirat.
"Piti maar siinä olla kymmenhankainen kirkkovenhe mokomaa paatta kantamassa."
"Eikä ollut, tavallinen kaksisoutu vain. Sen, näet, maapirun valta ei ylety vesille, missä on omat haltijansa, vesipirut… Liehän siellä putelin pohjassa pisara vielä?"
Heikki kaivoi pullon povestaan ja ojensi Villelle. Tämä, ennenkuin otti ryypyn, pudisteli ja tarkasteli välkähtelevää nestettä taivaan rannalla kenottavaa kuun kantaa vasten.
"Sitä tuon vanhan silmä hämärtää — näyttäähän tuo niinkuin kolmanneksen vajautuneen… Äh!"
"Mitäs tyhjästä, Ville ottaa miehen ryypyn", kehoitti Heikki. "Ei pidä vähäksyä köyhän antia. Kun tästä loppuu, löytynee tilkka lisää reenseviltä heinäsäkistä.
"Heinäsäkistä?… Älä veikkonen puhu sitten mitään."
Pullon pohja keikahti taas ylöspäin, ja kuun kanta peilaili kapeata naamaansa pyöreässä pohjassa, tällä kertaa tovin aikaa.
"Ähäts!… Onpa, onpa… mistä?… Otahan, isäntäkin, seh!… Aina se on isäntä vieraan veroinen… Mistä tuota… ähäts!… löysit vielä kuusen juurella keitettyä?"
"Puhumatta paras."
"No, niinpä kai. Enpä ole mokomaa junkkaria maistanut sitte kotipolton aikain… Pistähän tuosta rouheita piippuusi. Tuntuu tuo ilma hiukan lämmähtäneen, että tarkenee tässä jo piippuunsa pistää, eikä ole pelkoa, että piip… Eikös perh…! Puhelehan, Heikki, tuonne suupieleen, että pääsen tuosta nysästä eroon. Vetää piru huulia yhteen kuin maneetti ja pistelee kuin sata neulaa", puhua sopotti Ville toisesta suupielestään. "Siinä on tuo suukappale läkkipellistä, ja on se joskus ennenkin tulipalopakkasilla jäätynyt huuliin kiinni… No sillälailla, sillälailla… väkevällepä tuo henkesi höyrähtääkin… Ähä, jopas irtautuu ylähuuli. Puhelehan vielä, että irtautuu alahuulestakin… no sil… sillälailla. Sen tuon vanhan huulissa ei ole lämpöä enempää kuin vanhassa anturanahassa."
Jatkoivat siitä matkaansa tupakoiden. Savu jäi leijailemaan jäljelle tyynessä ilmassa, ja Ville kertoili ajan ratoksi seikkailuja kuolleitten kanssa, omiansa ja muitten.
"Väitteli kerran kaksi rohkeata miestä keskenään, kumpi heistä olisi rohkeampi. Löivät siitä vetoa, ja pelkäämättömyytensä todisteeksi oli kummankin noudettava yksin pimeänä syysyönä hautakammiosta kuolleen luu. Arvalla määrättiin, kumman ensin oli kokeensa suoritettava. Se, jolle arpa lankesi, lähtee määrättynä yönä hautuumaalle, siirtää kansilaudat syrjään, laskeutuu tikkaita myöten hautakammioon ja löydettyään luun aikoo lähteä — 'Jätä rauhaan, se on minun vaarini luu', kuuluu kammion nurkasta ääni kuoleman kolkko, ja siellä näyttää häämöittävän joku valkea haamu. Jättää etsijä saaliinsa ja löytää toisen. — 'Jätä rauhaan, se on minun isäni luu.' Tekee mies työtä käskettyä ja löytää kolmannen luun. — 'Jätä rauhaan, se on minun luuni.' — 'Olkoon vaikka kenen luu, mutta menee se nyt', vastaa etsijä ja nousee saaliineen tikkaita myöten ylös, juoksee kipittää hiljalleen käytävää pitkin portille päin ja kuulee hipsuttavia askeleita aivan takanaan. Ei uskalla katsoa taakseen, multa ei saa ilmankaan oltua. Näkee silloin kintereillään valkoisen haamun, kädet levällään kuin syliinsä tavoittaen. Samassa kaatuu takaa-ajettu kiljaisten käytävälle. Siitä hänet seuraavana aamuna löydettiin kuolleena, kädessä kuolleen sääriluu."
"Se oli sen valkoisen haamun sääriluu?" kysyi Heikki.
"Se valkoinen haamu oli se toinen vedonlyöjä, joka oli edeltäpäin salaa piiloutunut hautakammion nurkkaan, valkoinen hursti ympärillä."
"Noutamatta taisi nyt jättää se hurstimieskin kuolleen luun?"
"Noutamatta. Kun sitä toista vedonlyöjää lähdettiin viemään arkussa hautaan, lähdettiin toista kuljettamaan köysissä hullujenhuoneeseen."
Ville kopisti piippuaan arkun päätylautaan kuin onttoon kumisevaan honkaan, kaivoi perät poskeensa ja pisti piipun taskuunsa.
Istua kyyröttivät taas ääneti kuin varikset mustan riihen harjalla. Mutta nyt tapahtui jotakin ihmeellistä, jotakin samantapaista kuin jos mitään pahaa aavistamaton ihminen istuisi kivellä ja sen sisällä yhtäkkiä räjähtäisi dynamiittipanos. Syviin ajatuksiinsa vaipuneet miehet kimmahtivat yhtaikaa kuin näkymättömän käden heittäminä kauas reen sivulle seisaalleen ja silmät renkaina tuijottivat olkansa yli arkkuun, ikäänkuin odottaisivat jotain vieläkin kauheampaa.
"Oli se pamaus", sai Ville vihdoin änkytetyksi.
"Oli — oli se jymäys — kuin tykillä olisi ampunut", säesti Heikki.
Arkusta heidän altaan oli jo pitemmän aikaa kuulunut salaperäistä ritinää ja napsahtelemista ja viimein yhtäkkiä voimakas, rämähtävä paukahdus. Samalla tuntui kuin arkun kansi olisi saanut voimakkaan sysäyksen ylöspäin.
"Nyrkilläänkö lie iskenyt… vai olisiko potkaissut?" kysyi Heikki.
"Lie iskenyt nyrkillään ja lie potkaissut samalla kertaa. Tuntuihan menneen pirstoiksi koko arkku."
"Hyvä oli, että oli takonaulat", jatkoi Heikki, pyyhkien turkkinsa hihalla hikeä otsaltaan.
"Entäpä se sen tekikin niiden rautanaulojen takia", vastasi Ville…
"Sinulla taitaa olla lämmin?"
"Löi vähän lämpimäksi."
"Mitä sinä mainitsit taannoin heinäsäkistä? Ei taitaisi nyt tehdä pieni pahaa. Kajautti tuon pääni niin selväksi, että se on tyhjä kuin Oulunmaa."
"Heinäsäkistä?… jaa, niin."
Heikki pysäytti hevosen, ja otettuaan pullosta jatkoivat miehet taas matkaansa, aluksi kävellen reen sivulla; mutta kun arkusta ei enää kuulunut muuta kuin tuttua, salaperäistä napsahtelemista, uskalsivat he istuutua taas entiselle paikalleen — uutta kummaa ihmettelemään.
"Näkeekö Ville tuolla tiellä mitään?" kysyi Heikki hiukan värähtävällä äänellä.
Tarkastettuaan osotettuun suuntaan sanoi Ville:
"Tahtoo asustaa usva vanhan silmässä — näyttäähän niinkuin liikkuisi tuolla jotakin mustaa."
"Pitkä häntä vain letkuttaa kahdenpuolen. On tuo näköjään kuin kettu, vaan saattaa se olla koirakin… Seh, seh!"
"Älä häntä huutele, kyllä ne hännän heiluttajat tunnetaan."
Kun ketunnäköinen yhä vain pitkitti kulkuansa edellä tietä pitkin, väliin istahtaen, niinkuin odottelisi jäljessä tulevia, sanoi vihdoin Heikki:
"Ei taitaisi Ville tareta laulaa. On tuolla ketuksi vähän oudot eleet."
"Sehän tuo lie virkani näillä matkoilla", vastasi Ville.
Samalla kun hän päästi äänen, loikkasi ketunnäköinen tiepuoleen, näyttäytymättä enää. Sen sijaan rasahteli silloin tällöin tiepuolessa, ja puitten välissä vilahteli valkoisia, kiitäviä haamuja. Toisinaan kuului ylhäältä puitten latvoista omituisia honottavia ääniä ja siipien räpyttämistä… Vilahdelkaa, honotelkaa, räpytelkää nahkasiipiänne — sitä voimakkaammin vyöryy sana Villen huulilta.
Kilometrien päässä ajotiestä erämaan mökkiläinen menee talliin hevoselleen aamuapetta laittamaan. Pihapolulle pysähtyy, kuuntelee — kutsuu vaimonsakin, ja kuuntelevat yhdessä.
"Kuka hullu se huutaa sydänmaassa yöllä?" sanoo mies.
"Eihän sillä liene mikä hätä, sillä huutajalla?"
"Liekö tuolla nyt hätäkään, muuten mölynnee lämpimikseen. Kuulostaa tuo koommin kuin Korpeis-Villen ääneltä; olisiko siellä Korvenkylällä joku muuttanut majaa."
"Kirkolle päin tuntuu laulu loittonevan. Vaan eihän ne korpeisetkaan ennen ole laulaneet kuolleilleen muualla kuin kylien kohdalla."
Ajettuaan asumattomia kankaita, soita ja järvien kumisevia jäitä pitkin peninkulmamäärin miehet vihdoin yhdyttivät kirkon lähettyvillä valtamaantien ja asutut seudut. Kaakon kulmalla alkoi jo sarastaa hopeankirkas päivänsalo. Öisen erämaan lumot ja sydäntä kouristavat tapahtumat matkan varrella tuntuivat enää vain pahalta, kaukaiselta unennäöltä.
"Heruneeko sieltä heinäsäkistäsi pisara vielä?" kysyi Ville. "Kovin on kipakkata tuo pakkanen — se tässä päivän valetessa on purevimmillaan."
Otettuaan pullosta siinä teitten risteyksessä hyvät naukut jatkoivat miehet viimeistä taivaltaan kirkolle.
"Ville se on säilyttänyt vielä tuon veisuun äänen, vaikka on jo vanha mies", kehui Heikki.
"Tuolla kun korvessa parkasitte, niin sitä vailla, ettei kuura puista tipahdellut, ja eikö lie tipahdellutkin alimmilta oksilta."
"Käheäksi käypi vanhan kukon laulu", vastasi Ville. "Vaan olisit kuullut ennen nuorianna. Oli tässä rovastina siihen aikaan Intreeni-vainaa, ja Jumalaa palveltiin vielä vanhassa kirkossa. Kerran piispankäräjillä… no, kun itse piispa on kuulemassa, koettaa kukin parastaan niin luvussa kuin laulussa. Oli kysynyt pappilassa piispa rovastilta: Kuka oli kirkossa se nuori mies, joka lauloi urkujenkin yli? Oli vielä naurahtanut piispa Intreeni-vainaalle ja sanonut, että uusi on teidän kirkko tehtävä, sillä jos seurakunnassanne on kymmenenkin mokomaa miestä, jotka laulavat urkujenkin yli, niin mene tiedä, voivat veisata tämän vanhan kirkkoröttelönne kumoon kuin Israelin lapset Jerikon muurit ennen vanhaan aikaan. Ja — vaikka mä sen itse sanon — kun minä ennen nuorta miessä piirin syrjässä laulaa hujauttelin lemmen lirutuksia, niin messingille se veti tyttöjen suut — messingille, ja kiilsi silmä."
"Taitaa Ville osata ulkoa kaikki virret?" kysyi Heikki.
"Osannenhan noita vanhasta virsikirjasta jonkun verran — kaikki ruokavirret ja tuota kuolemaa koskevat. Uudesta en monta osaa, ne eivät olekaan aikamiesten virsiä."
"Taidatte osata ne latinankielisetkin?" uteli Heikki edelleen.
"Osannenhan niitäkin jonkun."
Kun Villen päähän Heikin kehuessa oli noussut muutakin kuin humala, alkoi hän laulaa latinankielistä virttä, näyttääkseen Heikille suurta taitoansa. Alkujaan hän aikoi veisata näytteeksi vain hiukan virren alusta, mutta kerta alkuun päästyään unohtui laulamaan kaikki kaksitoista säkeistöä yhteen mittaan. Kirkonkylän läpi ajettaessa hän jo veteli viimeistä värsyä.
Tien varrella ilmestyi akkunoihin kummastuneita kasvoja, ja uteliaimmat hyökkäsivät maantielle kuuntelemaan outoa virttä ja poistuivat vasta kun laulu hautuumaan portille tultaessa lakkasi.
Kun loimi otettiin arkun kannelta, näkyi siinä päästä päähän ulottuva leveä rako. Suntio, joka laulun kuultuaan oli tullut virkansa puolesta vastaan ottamaan, sanoi:
"Kaikkeen se vilu vihansa iskee. Taitaa olla arkku tehty tuoreista laudoista?"
Ville loi Heikkiin merkitsevän silmäyksen: kyllä ne vihat tunnetaan. Suntiolle hän ei siitä asiasta kuitenkaan mitään virkkanut, sanoa jorauttihan vain:
"On siellä meidän puolessa ollut tapa sellainen, että tuoreesta on arkku tehtävä — että kun mies kaatuu, niin petäjäkin kaatuu."
Heikki kurkisteli kannen repeämästä arkkuun.
"Ole tirkistelemättä!" kivahti Ville melkein vihaisena.
"Niin, eihän se kyllä ole mikään kuvakaappi katseltavaksi", varoitti suntiokin.
Kannettuaan arkun kolmisin yhteiseen hautaan lähtivät miehet paluumatkalle, lämmiteltyään ja syötyään eväskontistaan suntion luona.
Mutta sielukellot unohtuivat soittamatta.