IV
Eräänä iltana — oltiin jo päästy kevätkesään — Heikki kuivan iltasensa syötyään heittäysi sänkyyn kyljelleen. Hetkisen tupakoituaan hän — pää käden varassa ja sammunut piippunysä veltosti hampaissa — unohtui silmää räpäyttämättä tuijottamaan lattiaan. Äiti, joka vielä jatkoi syöntiään, oli viime päivinä usein tavannut Heikin näinikään sanattomana tuijottamassa kesken kiireisintä työtään. Mitä hän, poikaparka, mahtanee mielessään hautoa, oli äiti koettanut arvailla ja kiertäin kaartaen udella, mutta ei ollut onnistunut pääsemään selville asiasta. Jotakin raskasta se lienee, joku salainen rikos tuntoa painamassa. Sitä huolestunut äiti nytkin mietti, kun Heikin piippu pudota kolahti lattialle ja hän itse samassa ponnahti istualle sängyn laidalle ja sanoi:
"Jollei tässä ruokakomento parane ja kaikki muukin naisväen komento, niin…"
"Niin mitä sitten?" kysyi äiti.
"Te olette jo liian vanha."
Äiti oli parhaillaan ojentamassa kättään kalakuppiin, mutta nykäisi sen puolitiestä takaisin, ikäänkuin hän olisi ollut ottamaisillaan varkain vieraan omaa. Lakattuaan samalla syömästä ja kiitettyään kädet ristissä Jumalaa keskeytyneestä iltasestaan hän nousi pöydästä ja Heikkiin kääntyen sanoi liikutuksesta väräjävällä äänellä:
"Liian vanha?… Tämmöinenkö kiitos sinulla on annettavana äidillesi, joka olen elämäni ijän hyväksesi raatanut ja hikeni uhrannut — nyt, kun alan tulla jo vanhaksi ja voimattomaksi… Sinä taidat toivoa kuolevaksi minua — äitiäsi ja hyväntekijääsi?"
"En minä teitä kuolevaksi toivo", vastasi Heikki, "mutta te olette jo liian vanha emännyyttä hoitamaan". Sitten hän pyysi äitiänsä tuomaan aitasta hänen pyhäpukunsa ja puhtaan paidan.
"Mitä varten — tähän vuorokauden aikaan?" kysyi äiti.
Ryittyään rintansa puhtaaksi selitti Heikki:
"Ihmisen, joka on nähnyt niin monta auringon nousua kuin äiti, pitäisi käsittää sen verran, että kun isäntämies lähtee naimamatkalle taloiseen taloon, niin hänen yllänsä pitää olla kirkkopuku ja puhdas palttinapaita, jonka kauluksessa nappi on vähemmän silmäänpistävä kuin tinanappi siinä pinttyneessä pakkopaidassa, joka nyt on hänen alastomuutensa verhona."
"Naimamatkalleko sinä nyt sitten lähdet?⁴ kysyi äiti.
"Naima…"
Mummo, joka luuli tämän olevan tavanmukaista piikittelemistä poikansa puolelta, haki aitasta puvun ja paidan ja laskien ne penkille virkahti hiukan pisteliäästi:
"Tässä nyt olisi isännän naimapuku."
Mutta kun Heikki vastoin äitinsä luuloa alkoi pukeutua, tuli jälkimäinen hiukan levottomaksi, niinkuin käy rauhattomaksi mehiläispesän vanha ruhtinatar, kun uusi samanlainen on tulossa.
"Vai naimamatkalle", jämäsi hän. "Olisipa hauska tietää, onko tuo rikaskin, minun tuleva miniäni ja Töyrylän uusi emäntä."
"On se ainakin sata kertaa rikkaampi kuin Töyrylän vanha emäntä on ikinä ollut", vastasi Heikki.
Töyrylän "vanha emäntä" oli tillahtaa itkuun, niin kipeästi häneen arvostelu koski. Eihän hänellä, Jumala paratkoon, ollut kuin tyhjät kämmenet naimisiin mennessään.
"Eihän se vain liene niitä heinäladon hovin kaunottaria", sanoi hän puolestaan.
Muistutus "heinäladon hovin kaunottarista" sai Heikin kiivastumaan ihan suunniltaan. Hän oli näet kerran ennen lähtenyt naimaretkille näinikään yötä vasten, mutta toisten yökenkäläisten välityksellä tuli jälkeenpäin tiedoksi, että sittenkun Heikki oli turhaan koputellut yhden ja toisen aitan ovelle, hän oli kolean ja myrskysateisen syysyön värjöttänyt autiossa niittyladossa, jonka harjalta tuuli muun harmin lisäksi oli pyyhkäissyt katon alas.
Heikki melkein huusi äitinsä korvaan, että hänellä on kierroksessa talon tyttö, pomon tytär oikein, jolla on nähty ennen muinoin kirkkomäellä hattukin päässä, sulkaniekka rumilas sellainen. Mutta ei se ole sitä käyttänyt sen koommin, kun… tuota noin… Vaikka yhdellekö sitä maailmassa niinkin käy. Mutta kyllä se niin on, että kun minä Alatalon Annin…
Äiti iski kämmenensä yhteen, että läjähti.
"Alatalon Annini"
"Alatalon Annin tänne tuon, niin kyllä silloin äiti saa siirtää luunsa ja lumppunsa saunan nurkkaan. Sillä ei suinkaan se sellainen hieno ihminen, jolla on nähty hattukin päässä, tyydy asumaan saman katon alla tuommoisen…"
"Mi-inkä?"
Välttääkseen pitempiä puheita kiiruhti Heikki ulos ja pitkin Alataloon vievää oikotietä. Äiti katseli pihamaalta poikansa jälkeen, kunnes tämä oli näkyvistä kadonnut, ja palasi taas tupaan. Iltasen korjattuaan hän kallistui vuoteelle, asetti kätensä ristiin ja luki iltarukouksensa raskaammalla mielellä kuin pitkiin aikoihin.
* * * * *
Vaikka Alatalo oli vain pieni nuppatalo ja sitäpaitsi velkaisenpuoleinen, sen tyttäret olivat kuitenkin kohtuuttoman ylpeitä ja pöyhkeileviä, niinkuin tyhmät ihmiset usein ovat. Oltiinko kirkkomäellä tai nuorten illatsuissa, aina he esiintyivät niin, että heidät huomattaisiin yli muiden. Ja olihan niitä, jotka heitä huomasivat – liiankin hyvin. Vanhat ja viisaat ihmiset, jotka eläessään olivat katselleet ympärilleen avoimin silmin, ennustivat, että tässä ei ikinä kunnian kukko laula. Ja kyllä se olikin häpeän ja murheen kirjava kana, joka kaakotti Alatalon tyttärien aitan orrella. Useimmat heistä olivat kompastuneet elämän polulla, kuka enemmän, kuka vähemmän. Kauimmaksi oli kuitenkin Anni-"neiti" eksynyt luvalliselta ja viitoitetulta valtatieltä. Hänen lapsensa oli tosin kuollut melkein heti synnyttyään, mutta tästä kuolemasta kuiskailtiin kylillä hyvinkin ikäviä huhuja.
Myöskin Heikissä oli melkoinen määrä ylpeyden ja turhamaisuuden henkeä. Sen hän kuitenkin piti kiistämättömänä, että Anni syntyperänsä puolesta oli ylemmällä portaalla kuin hän. Mutta sen jälkeen kun tämä oli tehnyt huiman hyppäyksensä alaspäin — niin, ohi hänen oman kunniallisen portaansa — seisoi Anni juuri sen verran alemmalla asteella kuin vaimon Sanankin mukaan pitää miehensä vasemmalla kupeella seisoman.
Näitä ajatteli Heikki seistessään vyötäisiään myöten Raitajärven rantaliejussa luhtaheinää niittelemässä, sorsien armastellessa hiukan ulompana ruohikon rinnassa, tai kulkiessaan aamuisin sydänmaan polkuja pitkin, kirves olalla, kiskospuukko tupessa ja tuohikerä kainalossa.
* * * * *
Ylen pikaisestipa kuluu kesäinen yö ja aurinko nousee. Se oli kiivennyt jo yläpuolelle puitten latvojen, kun Heikki palasi Anninsa luota. Veisaten hän palasi — veisatenpa:
Pienet, hienot haavan lehdet,
tuuli niitä liikuttaa.
Mutta vielä hän kerran pysähtyi ja katsoi taakseen siinä, missä Alatalo viimeksi pilkahtaa Töyrylään mentäessä..
"Niin, niin… hyvästi, hyvästi!"
Ja sitten hän taas jatkoi matkaa, jatkoi veisua
Mulla on pikkunen oma kulta, jota minä tahdon kiikuttaa.