V
Tuli vihdoinkin se ilta juhannuksen edellä, jolloin Heikin oli määrä lähteä tekemään lopullinen sopimus kuulutuksiin menosta Annin kanssa. Malttamattomana hän kurkisteli makuuaittansa oven raosta ulos, odotellen äitinsä levolle asettumista, mutta tällä näytti riittävän ilta-askareita loppumattomiin. Tuolla hän nyt vasta karjatarhassa lehmää lypsää — myöhään se lypsäminen oli jäänytkin tänä iltana, ja kiusallisen kauan hän siinä Mansikin kupeella nyt kyykkii. Vihdoin äiti kohoutui seisaalleen, oikaisi voihkaisten ruumistaan ja vei maitokiulun aittaan. Sieltä palattuaan hän meni kotaan ja alkoi haahlossa riippuvasta padasta mättää haudeheiniä koppaan.
Lehmä ynähti, huiskautti laiskasti häntäänsä ja käveli hitain askelin kodan ovelle. Nostettuaan haudeheinät lehmän eteen laittoi mummo vasikalle iltajuomista ämpäriin.
48
JUHO HOKKANEN
SUURIA PYRKIMYKSIÄ
49
Heikki vilkaisi hätäisesti kelloonsa, sitten taas lehmään. Häiläyttäen silloin tällöin laiskasti korviaan, vuoroin toista, vuoroin toista, ja huiskautellen hännällään kärpäsiä, vuoroin kumpaiseltakin kupeeltaan, lehmä söi heiniään niin sietämättömän hitaasti, että Heikin teki mieli lyödä sitä, teki mieli työntää nyrkillään heinät yhtenä pallina sen vatsaan, joka ilmankin oli leveä kuin seitsemän leivän uuni. Kumma, ettei sen maha halkea.
Kun heinät aikaa voittaen olivat loppuneet, huuteli Henna omituisella nuotillaan lehmiä veräjästä laitumelle.
"Ma-ansikki, Ma-ansikki, le-ehmäni, tpruitprui-tprui-tprui-iiii…!"
"Mm-myy…" ynähti lehmä ja alkoi seurata emäntäänsä.
"Y-yy…" säesti vasikka, liittyen viimeisenä hitaaseen kulkueeseen.
"Mä-änsikki, Mä-änsikki!" matki Heikki aitassaan. "Saattaa se nyt Anni ajatella mitä hyvänsä, saattaa luulla, etten ehkä tulekaan, että olen häntä narrinani pitänyt ja hätävarana. Voi suuttua ikävissään odottaessaan, ylpeäluontoinen ihminen… Mä-änsikki!… mokoma rapamaha!"
Hän kurkisti taas oven raosta. Henna oli juuri palannut lehmiä viemästä, kädessä taitettuja katajan oksia siivilää varten.
"Kunhan äiti nyt iltamaidon siivilöi, niin se toki lienee mummon viimeinen askare tänä iltana", ajatteli Heikki, heittäysi odottaessaan sänkyyn pitkäkseen, kietoi kätensä pieluksen ympäri ja kuiskaili hellästi:
"Anni!… Annukka!… rakas!"
Oli Heikki ennenkin rakastanut, mutta kun hän, tavoitellen vain talontyttäriä tai muita "parempia" ihmisiä, ei ollut onnistunut saamaan vastarakkautta juuri nimeksikään, oli hänen salainen lempensä muihin tyttöihin ollut kuin vesivelliä nykyiseen verrattuna. Kun Anni ujostelematta kietoi kätensä kaulan ympäri ja pusersi, niin sitä oli tukahtua siihen paikkaan, ja pelkkä hänen suudelmansa muistokin poltti huulia kuin tuli.
Kuitenkaan ei asia ollut vielä läheskään valmis. Oli vielä monta mutkaa matkassa, ennenkuin hän seisoisi Annin rinnalla vihkipallin ääressä, ja se epätietoisuus teki levottomaksi ja hermostuneeksi. Anni itse oli hyvin monipäinen ja oikullinen — sen Heikki oli jo ehtinyt kokea — ja Annin isäukko ei suvainnut tyttärensä ja Heikin naimisiin menosta puhuttavankaan. Oli siinä sitten vielä viidentenä pyöränä se Tuomo, Alatalon renki, joka myös koetti Annia liehitellä. Vaikka kyllähän torppari aina yhden rengin laudalta lyö — mäkitupalainenkin on parempi mies kuin renki, saati sitten torppari. Ja palstatilaksi hän tämän torppansa isännältä ostaa, tekee työtä yötä ja päivää ja nostaa tähän talon semmoisen, että ei pitäisi Anninkaan hävetä siinä emäntänä piikoja komennellessaan — sopisi taas vaikka hatun päähänsä painaa, jos muuten ilkiäisi. Syvästi halveksimansa rengin takia Heikki oli kuitenkin paljoa levottomampi kuin hän uskalsi itselleenkään tunnustaa. Tuomon naamarustinki ei ollut hulluimpia, päinvastoin hän oli oikein nätti poika — eikähän ne nykyajan kevytmieliset tytönhuitukat usein juuri muusta välitäkään. Heikki otti liivinsä rintataskusta pienen ympyriäisen kuvastimen ja katseli siitä omaa tauluansa.
"Hm… Posket pyrkivät päivä päivältä painumaan yhä syvemmille kuopille", ajatteli hän itsekseen. "Eikä tuon nenänpään tarvitsisi olla varsin noin neulanterävä… Nuo siniset puolikuut silmien alla eivät juuri kaunista, antavat vain kasvoille kissapöllön naamaa muistuttavan näön, varsinkin kun tuo nenä on terävä kuin linnun nokka… Ja poskien väri on liian kalvakka, kuin pakkastiaisen poskilla — semmoinen herrasväen korea… Onneksi on tukka säilyttänyt synnynnäisen pellavanvalkean värinsä, niin että se nyt ainakin on hyvä. Heikin täytyi katkeruudekseen tunnustaa, että hän, vertaillessaan tässä suhteessa itseään Tuomoon, joutui auttamattomasti alakynteen."
Heräten haaveistaan Heikki ponnahti sängystä seisaalle ja vilkaisi kelloonsa — se oli jo liki yksitoista. Hän aikoi ilman muuta lähteä matkaansa, mutta kurkisti kuitenkin varmuuden vuoksi vielä oven raosta. Henna oli kantanut kaivon kannelle röykkiön tyhjiä maitopyttyjä, joita hän parhaillaan huosiamella ja hiekalla hankasi puhtaiksi. Tämä uusi viivytys sai Heikin kiivastumaan niin, että hän kaikin voimin iski nyrkillään aitan oveen, ikäänkuin se olisi ollut syyllinen. Työhönsä syventynyt pesijä hätkähti ja vilkui pelokkaana ympärilleen, pääsemättä selville, mistä salaperäinen jysäys kuului. Viimein hän loi epäilevän katseen riiheen, siunasi, sylkäisi kolmasti ja jatkoi taas pyttyjen pesemistä.
"Tuollaisia vanhoja huuhkajia ei edes nukuta. Kaiket yöt ne koluavat eläissään — ja vielä kuoltuaankin… Vai tekeekö äiti kiusaa, aavistaako se jotakin? Kyllä totisesti on tarpeen nuorempi ihminen huushollista huolta pitämään", päätteli Heikki ja tarkkasi äitinsä puuhia kello kädessä minuutteja laskien kuin jotakin kilpasuoritusta. Eipä silti, että hänen olisi tarvinnut äidiltään lupaa kysyä nyt enempää kuin ennenkään. Mutta oli tämä siksi tärkeä matka, että akkasen eläjän ei sopinut olla sitä näkemässä eikä ensimäisenä vastaan tulemassa.
Saatuaan vihdoin pytyt pestyiksi ja huuhdelluiksi Henna asetti ne kuivamaan piha-aidan seipäisiin, jotka törröttivät sinne tänne nojallaan kuin humalaiset, päässä valkoiset lakit kallellaan. Luotuaan vielä tutkivan silmäyksen ympärilleen poistui Henna tupaan ja sulki porstuan oven mennessään.
Heikki odotti vielä vähän aikaa ja lähti sitten tuttua polkua Alataloon päin. Riihen ohi kulkiessaan hän, kuten aina öiseen aikaan, tunsi kylmiä väreitä kulkevan selkäpiitänsä pitkin, ja talvellisten tapausten muisto sai sydämen sykkimään tavallista kiivaammin. Jonkun matkan päässä polun varrella makasi Mansikki ja märehti haudeheiniään. Heikki potkaisi sitä ohi mennessään kylkeen, jolloin lehmä lakkasi märehtimästä ja korvat vihaisesti luimussa katsoi isäntänsä jälkeen.
Matkan puolivälissä polun polvekkeessa Heikki oli vähällä kaataa kumoon vastaantulevan Kuppari-Kaisan, jonka sarvipussi yhteentörmäyksessä lentää huiskahti kalisten kauas tiepuoleen.
"Sus siunatkoon!… kun päälle tulee. Etkö sinä saata katsoa eteesi, kun kuljet ihmisiä vastaan. Kiitää nokka ojona kuin nuolihaukka, että vaikka seinä eteen tulkoon, niin suoraan vain, vaikka pää haletkoon… Hyi, kun säikähdin, että eikö tulle vesikohtaus. Tuolla se on nyt kanervikossa sarvipussinikin — eivätkö lie sarvet kappaleina, rakot rikki.⁴⁴
"Älkäähän nyt, älkäähän nyt, Kaisa. En huomannut, on tässä vähän kiire", koetti Heikki tyynnyttää suuttunutta Kaisaa.
"Kiire?… Sen kyllä huomaa — huohottaa rinta kuin pajan palje ja mies on märkänä kuin uitettu. Minne sinä olet menossa?"
"Käväisenpähän vähän tuolla kylillä. Mistäs se Kaisa tulee, näin myöhään?"
"Tuolta tulen Alatalosta."
"Vai Ala… Oltiin kai siellä kotona?"
"Kotona oltiin. Istahdin lähteissäni Annin aitan kynnykselle ja tartuin suustani kiinni. Kuinka paljon kello jo liekään?"
"Paljon on, paljon on — siinä puolen yön korvissa… Ei tainnut olla puhetta minusta?"
"Sinusta?… Ei ollut puhetta." Kaisa vilkaisi tutkivasti Heikin pyhäpukuun. "Ethän sinä vain?… No, jo minä nyt, jo minä nyt!… Oli, oli vainenkin puhetta sinusta, narrasin suottani äsken. Mutta joudu, riennä, Anni siellä ihan kuolee ikäviinsä."
"Pitää mennä, pitää mennä. Hyvästi, Kaisa."
"Hyvästi. Joudu, joudu, ennenkuin toinen ehtii — hahaha!"
"Pitipäs sittenkin tulla ämmä vastaan, ja vielä kuppari-ämmä", pahoitteli Heikki mennessään. Taloa lähestyessään hänelle tuotti lisää harmia kartanokoivussa kukkuva sorakielinen käki.
"Kukkuu! khukak-khakak-khak!" se äänteli pahaenteisesti.
Heikki ei ollut koskaan ennen kulkenut kotinsa ja Alatalon väliä näin nopeasti. Sentähden hänen täytyi perille päästyään istahtaa Annin aitan rapulle hengähtämään ja hikeä kuivailemaan. Tyynnyttyään hän hiljaa koputti sormellaan aitan oveen.
"Anni!"
Sisältä ei kuulunut hiiren hiiskahdusta.
Kuunneltuaan pää kallellaan kuin tikka hongan kupeessa toukan liikkeelle lähtöä Heikki koputti uudelleen, tällä kertaa niin lujasti, että sisällä olijan olisi pitänyt herätä raskaastakin unesta.
"Anni!… kuulehan!… Minä tulin nyt puhumaan siitä… siitä pappilaan menosta."
Aitta pysyi edelleen mykkänä kuin suljettu hauta.
Heikki ajatteli, että Anni ei olekaan kotona, vaikka Kaisa niin sanoi… Tai että — hänen kätensä puristuivat nyrkkiin — että aitassa Annin kanssa on joku toinen — ehkä Tuomo. Siinä tapauksessa… jumaliste!… tätä yötä mainitaan. Hän aikoi ensin hakea karjatarhasta havutukin ja paiskata sen oven kera sisään, mutta tyytyi kuitenkin iskemään nyrkillään useita kertoja oveen, niin että kartano raikui.
"Ähs!" kuului aitasta tyytymätön äännähdys, sitten liikkumista ja paperin rapinaa. Hetkistä myöhemmin raotettiin aitan ovea, ja paljas, pyöreä käsivarsi pisti aukeamasta esiin.
"Annukka! kuiskasi Heikki ja ojensi kätensä tervehtiäkseen, kun hän samassa tunsi jonkun pienen esineen tipahtavan kämmenelleen. Käsivarsi nykäistiin nopeasti takaisin, ovi paukahti kiinni, telki laskettiin kolisten oven eteen, ja sen takaa kuului Annin pilkallista naurun kikatusta ja matkivalla, venytetyllä äänellä:
"A-annukka."
Sen jälkeen kaikki oli taas haudanhiljaista.
Kuin puusta pudonneena Heikki katseli kämmenellään kiiltävää ohkaista kultasormusta, jonka hän muutama päivä sitten oli Annille kihloiksi antanut. Rukkasten saaminen tapahtui niin nopeasti ja aavistamatta, että hän aluksi ei käsittänyt asemaansa, sillä ajatuskyky tuntui kokonaan pysähtyneen. Tuntui ihan uskomattomalta, että hänen ja Annin välit nyt olivat kokonaan rikkoutuneet, — että he tämän jälkeen tulisivat olemaan vieraita toisilleen. Tietämättä oikein, koputtaako uudelleen, saadakseen edes jonkun selvityksen, vai palatako kotiin niine hyvineen, jäi Heikki aitan portaille neuvottomana seisomaan. Ties kuinka kauan hän olisi siinä seissyt ja kynsinyt korvallistaan, ellei talon isäntä vihdoin olisi ilmestynyt pihamaalle liinasissaan, keppi kädessä.
"On parasta, että Heikki ottaa sääret allensa ja lähtee tiehensä hyvän sään aikaan, sanoi ylpeä isäntä ja koputti uhkaavasti kepillään maahan.
"Onko tämän sormuksen takaisin antaminen teidän tahtonne vai Annin? kysyi Heikki puolestaan.
"Se on minun ja Annin yhteinen tahto. Heikin on viisainta tarjota sormustaan jollekulle vertaiselleen — ei pidä pyrkiä ylemmä kuin siivet kannattaa.
"Vertaiselleen!"
Heikin kalpeat kasvot leimahtivat tulipunaisiksi. Isku oli sattunut kaikkein arimpaan kohtaan.
"Vertaiselleen?…" Joo, niin se onkin parasta, jatkoi hän murhaavan tyynesti. "Kiljuvankoskeen minä, hyvä isäntä, tämän sormukseni upotan, sillä kukaan minun vertaiseni ei siitä enää huoli, sitä kun on kantanut sormessaan äpäränsä murhaaja, jonka oikea paikka olisi vankilan kopissa — vertaistensa joukossa."
Sänky aitassa narahti hermostuneesti, ja Heikki kuuli sieltä hiljaisen, kipeän älähdyksen. Isännän käsi kohosi vitkaan korvalliselle, ja leuka tärähteli kuin syvässä mielenliikutuksessa.
"Vastaatko sinä puheesi, mies?" hän kysyi äänellä, jossa tarkoitetun ankaruuden sijaan soinnahti masentunut avuttomuus.
"Koko maailmahan sitä huutaa."
Tämän lyhyen keskustelun jälkeen tuntui kuin miehet olisivat lausuneet toisilleen kaiken sanottavansa. Isäntä meni keppineen takaisin kamariinsa, ja pian sen jälkeen lähti Heikkikin. Mutta paluumatkansa yksityiskohdat hän oli unhottanut kuin humalainen yölliset retkensä. Hän ei jälkeenpäin varmasti muistanut, oliko hän tullut suoraan oikopolkua vai kiertäen kärryteitse, ja mihin aikaan oli kotiinsa saapunut. Herättyään äitinsä kolkutukseen myöhään aamulla hän ikäänkuin löysi itsensä sängystään täysissä tamineissa suullaan makaamassa.