VI
Henna istui Kiljuvankosken äärellä selin aurinkoon, joka suurena ja veripunaisena teki laskuansa luoteisella taivaan rannalla. Hän oli tullut kosken äyräälle saunan herttaisesta löylystä, vilvoitellut alastonta ruumistaan veden hengessä, pukeutunut puhtaisiinsa ja unohtunut siihen "saunakivelle" kosken kuohuja katselemaan. Hiukan ylempänä seisoi koivun runkoon nojaten Kuppari-Kaisa, joka oli saunakestinä Töyrylässä. Varjostaen kädellään silmiänsä auringon säteiltä hän uteliaan näköisenä tähysti sinipunervalle järven selälle kosken alapuolella.
Järvellä souteli lukuisia veneitä, ahdinkoon asti täynnä remuavaa nuorisoa. Siellä laulettiin, naurettiin ja heilutettiin hattuja ja liinoja tervehdykseksi tuttaville. Siellä läiskytettiin airoilla ja äyskäreillä vettä toistensa venheisiin, ja tytöt kirkaisivat, kun joku vene oli kaatumaisillaan. Lopuksi ryhdyttiin kilpasoutusille, ken ensiksi ehtisi Kokkosaareen juhannuskokkoa sytyttämään.
"Heidän mieltään ei suru paina", sanoi Kaisa ja tuli Hennan viereen kivelle istumaan.
"Ei vielä, mutta ennenkun ovat meidän ijässä, ehtivät kyllä vielä murhettakin maistaa", virkkoi Henna. "Iloitkoot nyt ja riemuitkoot, kun on ilon aika."
"Iloitkoot ja huutakoot. Eipähän tässä meidän enää tee mieli viserrellä, koska eivät näy jaksavan kaikki nuoretkaan", sanoi Kaisa ja hetken kuluttua lisäsi salaperäisesti kuiskaten:
"Ei ole tainnut Heikki mennä kokolle?"
"Ei se ole mennyt."
"Missäs se on — kun ei tullut kylpemäänkään?"
"Olenko minä hänen paimenensa", vastasi Henna jotenkin kärsimättömästi.
"Tuolla kai se on aitassaan."
Kaisa vilkaisi kartanolle päin ja sanoi:
"Ei näy Heikki tuoneen koivuja rappusten eteen nyt, niinkuin aina ennen juhannusaattoiltoina."
"Ei ole tuonut… eikä se viime päivinä ole ollut entisensä muutenkaan."
"No sen minäkin sanon, että entisensä ei ole. Minä pahoin pelkään, että poika-paran täällä näin…" Kaisa koputti sormellaan otsaansa — "täällä ylikerrassa on mööpelit jollakin tavalla sekaisin."
"Älä, hyvä ihminen, noin hirveitä höpsi."
"Ajattelin näin: en huoli hiiskua tästä Hennalle mitään, suotta vain mielensä raskauttaisin. Mutta kun näkyy itselläsikin olevan hajua asioista, niin saatanhan sen nyt sanoakin."
"Hyvänen aika, mitä se sitten on? Puhu, Jumalan luoma!"
"No, minä menin iltavastoja taittelemaan tuonne pellon aitovarteen, niin olin kuulevinani pellon sisästä joitakin sanoja. Kuka se siellä, ajattelin minä ja hiivin lähemmä. Mutta siellä olikin vain Heikki yksin. Minun silloin sydäntäni kummasti hytkäytti ja ajattelin näin: aha, annas olla, minkälaisia munia se kana hautoo. Minä kyykistyin katajapensaan taakse piiloon."
"No?"
"Heikki istuu kököttää ojan partaalla ja katselee pikku esinettä hyppysissään. Mutta vaikka minä käteni alta katsoa tiirotin, niin että vettä silmiini itketti, en kuolemakseni saanut selkoa, mikä se oli. Mutta sitten se auringon valossa välähti — niinkuin kirkas välähtää… Jo minä silloin, jo minä silloin!… Arvaappas, mikä se oli?"
"Mikähän lie ollut — en osaa arvata."
"Ka, soormus, soormus!… Sitä hän kääntelee, puhaltelee, hankaa paitansa hihalla ja yrittää tunkea pikku lilliinsä. Viimein hän pistää sormuksen liivinsä taskuun ja katsoo yhteen kohti — näinikään toljottaa. Vaan annas olla, kun se yhtäkkiä läjäyttää kämmenellään reiteensä, niin säikähdin, että olin lentää selälleni. — Ei, jukuliut! sanoi — olkoon hänen sanomansa — ja siinä samassa tempasi taikon käteensä. Ja sen minä sanon, että lantakuormat, joita hän oli siellä hajottelemassa, eivät olleet omilla asioillaan. Risut lentelivät sinne, tänne, tuonne, ja kuiva poro pöllysi kuin tuulispäässä. Se siinä lantakuormien kimpussa riehui taikkoineen kuin suuttunut sonni sarvineen… No, mitäs tästä nyt sanot?"
"Sitäkö se vain olikin. Ei sitten olekaan vaarallista, kyllä niistä taudeista lääkkeittä päästään", vastasi Henna.
"Jo minä Heikille sanoin", jatkoi Kaisa loukkautuneena Hennan välinpitämättömyydestä, "sanoin, että liian lennät korkealle, kun talon tyttöä tavoittelet, köyhän kakara. Ja niinpäs piti käydä kuin ennustin ja minulle unessakin näytettiin. Sieltä pudota muksahti poika pilvistä alas eikä taida kuuna kuhan valkeana siitä notkosta nousta."
"On se Heikki yhtä hyvä kuin Annikin", huomautti Henna terävästi.
"Nyt en ymmärrä."
"Sen minäkin uskon."
"Yhtä hyvä…? Jo nyt ollaan nöyräpäisiä, niin äidit kuin pojat… jo minä nyt lähden pois."
"Onhan tietä menevällä", sanoi Henna. "Ja jos viitsin Heikille sanoa, että olit luurailemassa ja niitä ihmeitäsi taas ympäri kyliä kuulutat, niin ajaisi sinut yön selkään."
"Älä, Henna rakas, puhu tästä Heikille mitään. En kuolemakseni hiisku sanaakaan kellekään, enkä olisi sinullekaan, mutta kun niin pyysit. Ja milloinka olen ennen puhunut, saatatko sanoa? Ja oliko nytkään minun syyni? Minkä mahdan minä sille, että on Jumala luonut minulle näkevät silmät ja kuulevat korvat."
Mummojen keskustelu katkesi, kun Heikki tuli aitastaan ulos.
"Minne sinä menet?" kysyi äiti.
Vastaamatta Heikki hiukan hoiperrellen astui rantaan ja lykkäsi veneen vesille.
"Kun se ei vain tekisi mitään itselleen", huomautti Kaisa. "Oli tuo naamaltaan vähän sen näköinen kuin hirteen menevä."
"Mitäpä hän nyt tehnee", tuumasi Henna, mutta meni kuitenkin Kaisan kanssa harjun korkeimmalle kohdalle huiskuttamaan käsiään, herättääkseen saaressa olijain huomiota.
"Muistitko sinä edes panna veneen tapin kiinni?" huusi Henna poistuvan jälkeen.
Heikki lakkasi soutamasta ja alkoi airon ponnella paukuttaa puutappia venheen pohjaan.
"Enkös minä sanonut, että auki se jäi. Se mies ei näe, ei kuule mitään", päivitteli Kaisa.
Muutamat saaren rannalla ryypiskelevät miehet huomasivat pian saarta kohti soutavan veneen.
"Silläpä soutajalla on kiire", ihmetteli joku. "Enpä totisesti ole eläissäni nähnyt mokomaa soutumiestä."
"Kulkeeko sen vene vettä myöten vai ilmassako lentää?" arveli toinen.
"Kylmille tulille hän nyt kuitenkin enää ehtii."
"Ja hiisikö ämmiä riivaa? Katsokaa, miten ne tuolla kosken harjulla räpyttelevät kuin lentoon lähtevät varikset."
"Se on se, se on se", sanoi Alatalon renki Tuomo hiukan kalveten. "Kylläpä se antoikin vahdata itseään; luulin jo, ettei se enää tulekaan. — Kuulkaa, autattehan te sitten, jos tarvitaan. Me kun ollaan yhden puolen miehiä, niin…"
"Niin annetaan miestä koniin, ettei jää ehjää kuin isoimmat luut — niinkö, Tuomo?"
"Joo, joo. Ottakaahan tästä vielä rohkaisuryypyt", tarjosi Tuomo ja antoi pullonsa kulkea miehestä mieheen. "Onko teillä asetta — veistä tai muuta, jos niinkuin olisi pakko iskeä miehestä vähän suonta?… Ei kynttä karkeampaa?… Sepä perhanaa. Pistäkää sitten tuosta rannalta edes kiviä taskuunne."
Miehet valikoivat kivensä.
"Tällä kun nal-naljauttaa miestä otsikkoon, niin keikahtaa siinä ketarat taivasta kohti, vaikka olisi parempikin öykkäri", kerskaili muuan pitkä miehen roikale, kädessä pyöreä ja sileä kivi kuin kananmuna.
Sen jälkeen miehet poistuivat tanssijain joukkoon.
Heikin vene törmäsi puoli pituuttaan rantahietikolle ja toi suuret aallot mukanaan maalle. Juhannuskokon paikalla tissusi enää vain palaneita jätteitä, ja läheisellä aukeamalla oli piiritanssi vilkkaassa käynnissä. Heikki pysähtyi ulommaksi katselemaan. Tuomo ja Anni näkyivät muitten mukana olevan piirin sisässä, Tuomon käsi lujasti kiedottuna Annin vyötäisille. Heikin sieramet pari kertaa laajenivat, ja silmissä välähti. Hän murtautui piirin sisään, mutta ei ollut huomaavinaankaan Annia ja Tuomoa.
"Ei meillä runttuja ruusata — tuota", hän pöyhisteli ja heilutti viinapulloa päänsä päällä, hyppi tasajalkaa ja hihkui. Pistettyään taas pullon povitaskuunsa hän alkoi kädet housuntaskuissa kävellä ympäri piiriä, notkutellen polviaan kuin koskensauvoja ja laulaen useaan kertaan yhtä ainoata säettä, minkä sattui tällä kertaa muistamaan. Väliin hän paisutti äänensä niin voimakkaaksi, että yhteinen piirilaulu tukahtui aivan kuulumattomiin:
"Sun retkuma_rei_ ja raliali_lei!_"
Tanssijain joukosta alkoi kuulua tyytymätöntä murinaa ja vihaisia huomautuksia; häiritsijään muljauteltiin samalla suuttuneita silmäyksiä. Heikin tultua Tuomon lähelle tämä pöyhkeili riitaa haastaen:
"Älä tule niin lähelle, että napit yhteen sattuu."
Vastaukseksi Heikki levitti sylinsä ja hihkaisi. Tuomo silloin päästi sellaisen rähäkän kuin olisi Heikki iskenyt hänen hampaansa kitalakeen.
"Sinä tyrkkäsit minua!" hän kiljui ja pui Heikille nyrkkiä.
"Tyrkkäsi se, tyrkkäsi se", säestivät Tuomon apurit.
"Ei tyrkännyt", kuului myös rauhoittavia vastaväitteitä. "Mitähän lie takin hiha vähän hiipaissut."
"Herraapa sitten tyrkkäsi — kuin renkiä", ratkaisi Heikki lyhyeen asian.
Nopeasti kuin salama iski silloin Tuomo Heikin rinnuksiin, jolloin naiset ja arkaluontoiset miehetkin vetäytyivät loitommalle. Vikkelästi tarrasi Heikkikin Tuomon rintapieliin, ja hetkisen seisoivat kilpakosijat rinta vasten rintaa, silmät silmiin luotuina, kuin tunnustellen, kumpainen ensin heittää. Suuresta, henkeään pidättelevästä väkijoukosta ei kuulunut luiskahdustakaan. Äkkiä Tuomo kyykistyi, taivuttausi taaksepäin ja nopealla tempaisulla nykäisi Heikin rintansa päälle, mistä hän ruumiin ja käsivarsien voimalla ponnahdutti vastustajansa ylös ilmaan ja sieltä kaaressa päänsä yli, niin että tämä jäi liikkumattomana makaamaan. Kaikki tapahtui niin nopeasti, että naiset tuskin ehtivät siunata.
"Jokohan tapoit miehen?" kuului syyttäviä huomautuksia, kun Heikki nähtävästi ei jaksanut yrittääkään ylös.
Hermostuneelta näytti Tuomokin.
"On katsottava, miten nakkaa huonompaansa. Määrä se pitää olla heittäjälläkin."
"Oli se heitto", ihmeteltiin taas toisekseen maassa makaavan Heikin ympärillä.
"Heitti riiviö kuin höyhensäkin päänsä yli näinikään — ja siinä makaa mies, että evät tärisee."
"Mutta vertapa sylkee."
"Vertako!"
"Vähemmästäkin — keuhkotautinen mies."
Varsinkin viime muistutus heilautti yleisön myötätunnon Heikin puolelle niin voimakkaasti, että Tuomo tunsi tarvetta puolustautua.
"Tarvitsiko sen tulla syyhymättä saunaan, tarvitsiko tulla minua ensin lyömään ja tyrkkimään, syyttä synnittä."
"Valehtelet!" keskeytettiin hänet jyrkästi. "Ei se sinuun koskenut sormensa nenällä… ja vaikka olisi vähän koskenutkin, tarvitsiko sinun silti ruhjoa kuoliaaksi sairasta miestä. Sietäisit niin…!"
Tuomo tunsi ilman ympärillään käyvän liian sähköiseksi. Kun lisäksi useat tunnetut voimamiehet alkoivat häntä härnäillä, uhkaavasti lähennellä ja pyörähdellä kantapäillään, piti hän parhaana puikkia ajoissa tovereinensa veneelleen.
"Et taida kyetä omin apuinesi nousemaan ylös?" käännyttiin taas säälien
Heikin puoleen.
"Ehkä minä tästä — auttakaahan sentään vähän. Lipsahti jalkani äsken, mutta tulee se vielä minunkin vuoroni. Kyllä minä tämän… oih!… tämän vielä Tuomolle maksan kaksin kalliin."
"Älä hyvä mies puhu kostosta mitään. Kiitä luojaasi, että sait henkesi pitää."
"Jätä kosto meille", sanoivat voimamiehet.
Pari Heikin läheistä tuttavaa auttoi hänet jaloilleen, ja kahden puolen tukien lähtivät saattamaan häntä kotiinsa.
"Lakki!… lakki jäi!" huudettiin heidän jälkeensä, kun he olivat jo jonkun matkan edenneet.
Joku lähti juoksuttamaan lakkia, mutta painoi sen huomaamattaan Heikin päähän niin, että lippa jäi katsomaan taaksepäin.
* * * * *
Vähitellen läksi muukin juhannusyleisö soutamaan eri tahoille, ja yksinäiseen Kokkosaareen jäivät vain palaneen kokon jätteet haikoamaan.