VII
Kareettomana ja peilikirkkaana on Raitajärven pinta. Sen rannoilla vihreät lehdot seisovat tyynessä ilmassa lehden liikahtamatta kuin kuvassa, ja keskellä selkää kohottaa yksinäinen Kokkosaari jättiläispovensa veden pinnan yläpuolelle. Taivaalla paistaa kuu täyteläisenä, ja siellä täällä tuikkaa joku yksinäinen, himmeä tähti.
Helteisillä niityillä ja rannan ruohikoissa heräävät hallan henget ja kevein utupurjein liukuvat järven hopeapintaa pitkin, jättäen jälkeensä ohuen usvapeitteen, joka kasvaa ja kattaa allensa järven, niityt ja rannan lehdot. Äskeisen hopeapinnan sijalla on nyt kuin valkoinen maitomeri, joka eteläiselle ilmansuunnalle ulottuu silmän kantamattomiin. Valkoisen usvapeitteen on hengittänyt myös Kiljuvankoski vaahtoisen, levottoman rintansa ylle, ja sen tukahtunut ääni kuuluu syvältä kuin manalasta.
Tämä näky silmien edessä, tämä maanalainen kohina korvissa tanssitaan ylhäällä Töyrylän pihanurmikolla Heikin ja Annin häitä.
Kutsumattomia häävieraita on tullut pitkin iltaa, veneillä ja jalkaisin. "Sulhaspoika" — naapuritöllin vanha Ville — kuiskaa uusien miestulijoitten korvaan jotakin, jolloin nämä ymmärtävästi päätään nyökäyttäen vetäytyvät porstuan pohjassa olevaan kamaripöksään. Pöydällä sakean tupakansavun ja alkoholin höyryjen ympäröimänä tuikuttaa himmeä talikynttilä, säteillen taivaankaaren väreissä kuin pyhimyskehä. Sulhanen kaataa kylältä lainaamiinsa pikareihin kirkasta viinaa isosta ruskeasta pullosta. Naukattuaan heittävät vieraat pöydälle mikä markan, mikä puoli, saavat uudet ryyppynsä ja poistuvat tyytyväisinä suutaan maiskutellen tanssijain joukkoon pihamaalle.
Ikämiehet, joiden jalka ei enää tahdo taipua tanssin tahtiin tai jotka muuten pitävät arvolleen sopimattomana moisen hullutuksen, ovat vetäytyneet syrjemmälle ja piha-aitaan nojaillen tai kivillä istuskellen katselevat tanssia, tupakoivat ja pakisevat keskenään.
"Enpä häntä olisi uskonut vielä muutama vuosi sitten, vaikka pappi olisi saarnastuolista sanonut, että se tämä Alatalon mamselli tähän Töyrylän tölliin emännäksi päätyy."
"Tämän Heikin akaksi?"
"Niin."
"Kyllähän se vähän yli ymmärryksen käypi. Mutta niinhän se on, että joka itsensä ylentää, se alennetaan."
"Niinpä se usein tahtoo olla. Ja kyllä kai Anni toisenkin kerran päänsä ympäri mietti, ennenkuin otti tämän askeleen. Viime juhannuksen aikana hän kuuluu vielä soutaneen ja huovanneen, että tullako vai eikö tulla. Mikä kumma vetämyksensä hänelle nyt viimein lienee tullut, eivät sitä ainakaan vanhempansa olisi mielellään Heikille antaneet."
"Ei sitä kuulemma olisi mielellään annettu, eikä olisi tainnut olla halua tulla itselläänkään, mutta kuuluu nyt olevan asiat niin, että oli pakko antaa ja oli pakko tulla."
"Ovatko asiat niinpäin?"
"Niinpäin kuuluvat olevan — jos lie perää Kaisan puheissa."
"No sitten on toista… Heikinkö lie?"
"Mene tiedä."
"Ei näy Alatalon mahti sallineen hänen tulla tyttärensä häitä katsomaan."
"Jopahan se salli. Ne on lujassa vanhan kukon pyrstösulat, ei ne hevin irtau."
"Ei irtau. Vaikka kyllä ovat tyttäret parhaansa panneet isänsä ylpeyden pyrstöä kyniessään — ne on nämä häätkin sitä samaista höyhentämistä ukon luonnolle."
"Luja äijä muuten. Joltakulta toiselta Alatalon sijassa olisi aikoja sitten luonto lauennut, mutta tämä ei kun äityy."
"Vaan suotta hän tässä kohdassa pyrstöänsä pöyhistelee. Kun ajattelee asiaa tarkemmin, niin siinä on Heikissä Annille ukkoa liikaakin — ahkera työmies ja aikaan saapa."
"Totta. Mutta tarvittaisiin sitä tällaisten töllien kohentamiseen neljäkin kättä. Ei nämä tällaiset hovit tahdo hattupäitä rouvia kannattaa."
"Saahan nähdä, minkälainen soppa sitä tästäkin keitoksesta syntyy."
"Saahan vainenkin nähdä, joka elää."
Aikansa keskusteltuaan ja tanssia katsottuaan ikämiehet muijineen lähtivät kotiinsa, mutta nuoret jatkoivat tanssia väsymättömästi.
Tömisee tanner kuin riihtä puidessa raskaitten anturain alla, kun korven pojat pyyleviä neitojansa polkan tahdissa pyörittävät, palavat piiput suupielessä, seiväsjäykin vartaloin. Väliin he taidon näytteeksi könähtävät polvilleen kuin nuijitut teuraat, väliin kohottavat kirkaisevan heilansa korkealle ilmaan. Heilahtelee tyttöjen paksut palmikot ja valkoisen liinan nurkka, ja hulmuaa hameenhelmat kiivaimmissa kierrekohdissa, rusottaa posket, silmät välkkyy ja hymyssä on suu.
Mutta valkoisena kuin aave, päässä morsiusruunu, maata tavoittava harso takana leijuen tanssii morsian kuin raivotar, tartuttaen kiihkoansa muihinkin. Jokainen tahtoisi tanssia ainakin kerran hänen kanssaan; kun yksi jättää, toinen ottaa. Annin entiset ihailijat sinkauttelevat hänelle karkeita pilapuheita.
"Olisivat saaneet siirtyä nämä kemut vähän tuonnemmaksi, niin olisi tanssittu häät ja ristiäiset yksin häpein."
"Ei se sinun häpeäsi ole", antaa Anni sanan sanasta.
"Eipä ei. Vaan mitäs sanoo pappi?"
"Mitäs se pappia liikuttaa, enempää kuin sinuakaan."
"Eikö ole raskasta tanssia — noin…?"
"Siitäkö näyttää?"
"Ovat nuo siunatut morsiamet ennen osanneet hävetä sen verran, etteivät ole kehdanneet morsiusruunua päähänsä painaa — eikä se taida olla luvallistakaan."
"Jos olisi luvallista, en olisi sitä päähäni pannutkaan."
Kuin uhmaten kohottaa morsian ruunupäänsä entistä ylemmäksi. Kun pojat eivät uskalla pyytää häntä enää tanssiin, pyytää hän heitä; kun nämä eivät mielisuosiolla lähde, hän raastaa puoliväkisin, ja kun sekään ei lopulta auta, tanssii hän yksin. Kädet levällään, kasvot hehkuvina, kyyneleet silmissä hän pyörii kuin hullu. Kaikki muut keskeyttävät tanssinsa ja vetäytyvät kammoten loitommalle, jättäen ympyrän muotoisen alueen morsiamen haltuun.
"Onpa ilmainen ihme, että pää kestää", kuuluu kummastelevia huudahduksia katselijain joukosta.
"Siinä sen kylvönsä edestään löytävät."
"Eihän tuo äsken ollut leikistä niinä miehinään, antoihan vain sanan sanasta."
"Mitä leikkiä se on sellainen — puukon pistoja sydämeen."
"Ei se kyllä ollut välittävinään, mutta näkee sen nyt, että kipeään kohtaan ne piikit pistivät."
"Kun ei tuota kukaan mene hillitsemään. Missä se on se sulhanenkin, kun sitä ei ole näkynyt koko iltana?"
"Siellä kait se kamarissaan viinaa mittaa ja kilistää onnekseen."
"Oikein tuo on hirveätä."
"Pitäkää suunne!… Antakaa hänen tanssia morsiustanssinsa loppuun asti."
Yhä vimmatummin pyörii Anni, horjahtaa väliin kuin kaatuakseen, mutta ei kuitenkaan kaadu. Yrittää sekaantua harsoonsa, vaan selviytyy taas, pysähtyy vihdoin, haroen käsillään tyhjää ilmaa kuin tukea etsien, hoipertelee humalaisen tavoin muutaman askeleen ja kaatuu, jääden liikkumattomana ja kalpeana suulleen makaamaan kuin kuollut.
Kylmällä vedellä otsaa ja ohimoita valeltua Anni pian virkosi, mutta hänen pahoitettu uhmamielensä ei jaksanut enää virota. Kuin häveten hurjaa käyttäytymistään hän hiipi salaa kosken rannalle ja istuutui kivelle kuohun partaalle.
Rinnassa kuohui ja ryöppysi jotain sekavaa, myllertävää kuin kosken vesi edessä, kunnes ajatus vapautui pyörteestään ja ajautui virran vauhdilla eteenpäin.
Kuinka helposti ja vaivattomasti se kävisi! Pieni vauhtiaskel vain ja – –. Lopusta pitäisi koski huolen. Mikä hätä ja hälinä syntyisikään kartanolla! Missä on Anni, morsian? Herra Jumala! Etsittäisiin, juostaisiin, huudeltaisiin, siunattaisiin. Kaikki veneet vesille ja miehet etsimään… Järven selältä valkoisesta usvasta sukeltaisi esiin musta vene, ja sen pohjalla lepäisi hän, morsian — kuolleena.
"Tulkaa tänne, pilkkaajat", sanoisi joku, "tulkaa ja katsokaa. Tanssikaa häitä ja ristiäisiä — häitä ja ristiäisiä. Ei teidän tarvinnut niitä kauan odottaakaan. Miksi te ette tanssi? Tanssikaa, tanssikaa! Repikää pois ruunu hänen päästään — ruunu ja löijä. Eihän sen ole lupa ruunua kantaa — siunatun morsiamen…"
Mielikuva oli niin kaunis ja kosto niin suloinen, että Annin silmiin herahtivat kyyneleet.
Mutta kun ajatus pyrki eteenpäin, tuli vastaan niin kammottava pimeys, että se säikähtyneenä ponnahti takaisin lähtökohtaansa.
Ei muuta kuin pieni vauhtiaskel, ja – –
Tule — tule, lapseni — häväisty, pilkattu, tuntui koski huutavan.
Ja kuohun syli oli niin valkoinen ja pehmeä.
Mutta sen vierellä mutkistui vesi kuin eteenpäin kiitävän jättiläiskäärmeen niljakas, mustankiiltävä ruumis. Sen kylmä läheisyys tuntui niin, että Annin ruumis alkoi vilusta väristä.
Hän katsoi vuoroin kuohua, vuoroin käärmettä. Ja kivet, puut, rannat ja hän itse niiden mukana alkoivat kiitää ylöspäin kevyesti, äänettömästi.
Tule, lapseni, tule! huusi kiivaasti koski.
Menenkö?… En, en!… Minä pyörryn — pyörryn… Hyvä Jumala!…
Hän riuhtautui irti kuin jonkun kiinni pitävän käsistä ja pakeni juosten kosken rinnettä ylös, valkoinen harso takana hulmuten.
* * * * *
Se huumaa veriä tämä lämmin elokuun kuutamoyö, tämä tanssin pyörryttävä huiske ja soiton tahti, tuo sininen taivas ja valkoinen meri ja Kiljuvankosken maanalainen kohina. Lemmen salaiset nuolet lentelevät ristiin rastiin, etkä tiedä, kenen sydän sinulle sellaisen ampuu, eikä tiedä hän, jolle sinä rakkautesi nuolen lennätät. Vain huulten hymy, silmien väike ja käden heikko puserrus puhuvat sinulle mykkää kieltänsä.
Kun tietäisi!…
Neitonen kuiskaa ystävättärelleen, ja kiertäin kaartaen he hiipivät sinne, missä saunan pienestä, nokisesta akkunasta kumottaa heikko, salaperäinen valo. Sykkivin sydämin he avaavat oven ja pujahtavat sisään kuin varkain.
Ovensuussa seisoo supattaen joukko toisia, ennen tulleita tyttöjä, hiukan ujoina, hiukan arkoina vuoroaan odottamassa kuin lukukinkereillä kutsua papin eteen. Akkunan edessä penkillä istuu pappi, joka tietää — Kuppari-Kaisa tietää kaikki, menneet ja tulevaiset. Alassuin käännetyn saavin pohja pöytänä edessään ja siinä levällään "neljän kuninkaan kirjat" hän kitupiikin himmeässä valossa, messinkisankaisten silmälasien juhlallisesti välkähdellessä, lukee kirjoistaan itsekunkin tulevan elämän kohtalot. Värähtelevän käden salaperäisistä viivoista hän näyttää kuin kartasta, minne ne elosi purren vievät. Sen saat, jota sydämesi halajaa — ja hyvän saat. Ja lapsia siunaa sinulle Jumala, ja rikkautta ja pitkää ikää. Hiukan surua, hiukan vastoinkäymistä kuin suolaa mausteeksi liian imelään ruokaan.
"Ja tämä viiva tässä on kuoleman virta, joka vie viimein sille rannattomalle merelle."
Tämä runollinen ennustus kuuluu viimeisenä kaikille. Kuppari-Kaisa tietää kaikki, ja hänen sanoihinsa uskotaan Korvenkylässä.
Vaskilantit kilahtelevat Kaisan avaraan taskuun.
* * * * *
Vasta vieraitten aamupuolella yötä poistuttua vetäytyi Anni kamariin, istahti vuoteen laidalle ja katseli ympärilleen. Pöydällä, joka kauttaaltaan oli läikkyneen viinan liottama, oli pikareita pystyssä ja kumollaan, ehjiä ja särkyneitä, piipun tuhkaa ja paperossin pätkiä sikin sokin.
Koko hääyönään Heikki ei ollut tanssinut kertaakaan. Kamarissaan hän vain oli täytellyt pikareita, pitänyt huolta muiden ilosta ja ottanut, perhe-elämää alkava mies, rahaa vastaan. Kun yön kuluessa useat olivat kilistäneet sulhasen onneksi ja tarjonneet hänelle huomenryyppyjä hänen omasta pullostaan, oli hän viimein torkahtanut myyntipöytänsä ääreen.
Kun Annin tultua Heikin surisevissa aivoissa heräsi hämärä aavistus, että joku tuli sisään, kohotti hän päätänsä ja iljanteisilla silmillään näki kuin usvan läpi jonkun valkoisen istuvan sängyn laidalla.
"Ku-kukas te olette?" hän kysyi.
"Kuka?… Kurja ihminen."
"Kur… kurja…"
Heikki pudisti päätään merkiksi, että hän ei jaksa käsittää nyt. Pää nuokahti taas alas ja hän mörisi:
"Ne oli ry-ryty häät."
Ummehtuneessa, tupakansavuisessa ilmassa oli pistävä viinan katku. Anni asetti kädet ristiin niskansa taakse, povi nousi ja laski, ja kasvot kääntyivät kattoa kohti hänen riipaistessaan keuhkoihinsa turmeltunutta ilmaa.
"Voi, hyvä Ju-ma-la!"
Riisuttuaan rutistuneen morsiusruununsa, riekaleiksi repeytyneen harsonsa ja tahrautuneen hääpukunsa Anni ryömi häävuoteeseensa, kääntyi seinään päin ja kätkeytyi kokonaan huppuun peiton alle. Hetken kuluttua alkoi peite hartioitten kohdalta nytkähdellä ja sen alta kuulua katkonaisia itkun tyrskähdyksiä.
Heikki torkkui yhä pöydän ääressä. Yhtäkkiä hän tunsi kurkkuunsa tunkeutuvan kuin tulpan, joka pyrki salpaamaan hengen kulun. Hän kompuroi uunin luo ja pidellen molemmin käsin rintaansa koetti kakoa tulppaa pois. Pitkien ponnistusten perästä tuntui kuin rinnassa olisi jotakin ratkennut, ja uunin edessä olevaan kuusenhavuilla täytettyyn sylkylaatikkoon tuli suusta lämpimältä tuntuva suihku. Heikki haki pöydältä kynttilän ja tarkasteli sen huojuvassa valossa ysköstä. Anni kohotti päänsä peiton alta ja katseli itkettyneillä silmillään uunin edessä seisovan aviomiehensä puuhia.
"Mitä se on?"
"Ve-ve… verta."