VIII
Syyskuun aurinko ei ollut vielä noussut Terttuvuoren takaa, kun Heikki eräänä aamuna — kiireimpien syystöitten ollessa jo ohi — käveli vuorta kohti metsäpolkua pitkin, eväskontti selässä, pyssy olalla ja kirves kainalossa. Nauhassa rinnan päällä kalisivat ampumatarpeet kuin taikakalut: ruutisarvi, luinen ruutimitta ja pari pientä nahkapussia luoteineen ja nalleineen.
Peni, pieni ruskea lintu- ja oravakoira, hyppi lähtiessä isäntänsä rinnoille, ulvahteli ilosta ja vavisten metsästysintoa laukkasi nuolena korven hiljaiseen kohtuun.
Etäältä Terttuvuoren juurelta alkoi jonkun ajan kuluttua kuulua haukuntaa. Heikki pysähtyi ja kuunteli. Raikkaana syysaamuna haukunnan synnyttämä raiku kuulosti metsästäjän korviin kuin papin saarna kaikuvassa kirkossa, jossa ei sanoja eroita. Tyyntä ja tasaista, ikäänkuin viihdyttävää oli Penin ääni, ei äkäisen ärhentävää ja kiljuvaa, kuten oravaa haukkuessa. Heikki ryhtyi suusta ladattavan luodikkonsa panostamiseen kuin johonkin pyhään toimitukseen — kuolema on pyhää, ja pyssy puhuu kuoleman kieltä. Lähti sitten puolijuoksua rientämään haukuntaa kohti ja likelle tultuaan alkoi tarkastaa tilannetta. Suuren, yksinäisen petäjän juurella haukkui Peni, häntä heiluen kuin ystävälle, silmät värähtämättä luotuina petäjään, jossa Heikki ei kuitenkaan huomannut mitään ammuttavaa. Pysytellen tarpeellisen välimatkan päässä hän lähti konttaamaan, kunnes sai näkyviinsä ison urosmetson. Istuen oksalla puolipuussa, alas kurkoitetun kaulan höyhenet pystyssä kuin harjakset lamppuharjassa, se sähisi kuin käärme, väliin aina puraisten nokkaansa, niinkuin viilalla olisi terästä karauttanut. Näytti kuin se aikoisi iskeä vainoojansa kimppuun, joka oli tullut sen aamiaisrauhaa häiritsemään.
Laukauksen pamahdettua kuului vuoren kalliorinnasta kuin haavoitetun metsän jättiläisen vihainen ärjähdys. Sen jälkeen niinkuin joku olisi lentänyt nopeasti sydänmaan yli ja surkeasti valittanut mennessään yhä hiljenevällä äänellä. Sen vaiettua kuului vielä jostain epämääräisestä kaukaisuudesta kuin kuolevan lapsen viimeinen voivahdus.
Metso oksallaan nykäisi nopeasti päänsä ylös ja räpsäytti kerran siipiään kuin lentoon lähteäkseen, mutta kadotti tasapainonsa ja putosi jymähtäen petäjän juurelle, jolloin Peni iski siihen terävät hampaansa.
Heikki katkaisi koiralle metson jalan, pisti kuusenhavun linnun nokkaan mätänemisen estämiseksi ja lähti saaliineen kapuamaan vuoren kukkulalle. Sinne päästyään hän istuutui kaatuneen hongan rungolle ja pani tupakaksi.
Aurinko oli jo noussut, ja sen kultainen kimmellys välkkyi Raitajärven pinnalla. Rannoilla siellä täällä kyyhötti harmaita töllejä pienine pelto- ja niittytilkkuineen. Erään tuvan katolta kohosi vaalea savu taivaalle — Tissulan Maija siellä kai jo aamukahviaan keittelee, arveli Heikki — ja riihestä kuului varstan kolketta. Järvellä ruohikon rinnassa näkyi yksinäinen vene, Lohi-Lassi siellä on kai pyydyksiään kokemassa. Hän vilkaisi omaankin kotiinsa. Sieltä ei huomannut elonmerkkiäkään, Kiljuvankoski vain töyrään alla valkoisena kohisi.
Heikki suuntasi katseensa ulommaksi. Siellä välkkyi toisia järviä ja näkyi vuoria vuorten takaa — tummansinisiä, vaaleansinisiä, ja kaukana näköpiirin äärimäisellä rajalla häämöitti vuoria, jotka olivat valkeita kuin lumi missä asti lienevätkään, toisissa pitäjissä. Hänen mieleensä hiipi nyt kuten usein ennenkin kumma kaipuu päästä pois täältä Korvenkylän takamailta. Pois jonnekin kauas, näkemään, minkälaista on maailma noiden valkoisten vuorten takana — vaikka Amerikkaan asti. Onhan täältä Korvenkylältä moni muukin sinne mennyt ja mukaansa houkutellut. Ja kun he joskus vuosien kuluttua ovat tulleet käymään täällä kotipuolessaan, niin ne — entiset renkimiehet — ovat olleet kuin suuria herroja: kalossit jalassa, kovat kaulassa, koppahatut päässä ja taaloja taskut täynnä. Mutta kauan ne eivät ole täällä enää viihtyneet, pian ne ovat takaisin menneet. Täällä korvessa saat raataa päivästä päivään, vuodesta vuoteen, etkä siitä sen rikkaammaksi tule. Ja elämä on yksitoikkoista ja harmaata kuin nuo kurjat töllit tuolla. Siihen vanhenet, kunnes viimein kuolla kupsahdat mustaan tupaasi kuin elinkautinen vanki koppinsa nurkkaan… Vaan minne tästä nyt enää meni, kun tuli akoituttua. Olisivat joutaneet olla tekemättä nekin kaupat — ja jos näin silloin, minkä nyt, niin tekemättä ne olisivat jääneetkin. Mutta kun ihminen on sokea, niin se on sokea, ja mikä on tehty, se on tehty — siinä se… Vaan toisekseen, eikö lie paras näin, kuin on. Eivätkö vain liene nuo valkoiset vuoret, jotka tänne niin kauniilta häämöttävät, samanlaista avolouhua kuin tämänkin Terttuvuoren rinne sille, joka niitä läheltä katselee… Ja miten sen lienee tuon rintanikin laita — olisiko minussa enää menijääkään?
Hän jatkoi kulkuaan sydänmaata kohti, korjaillen ja viritellen linnunpyydyksiään, joita oli kymmenittäin sen puolen riistarikkailla saloilla: loukkuja, luttosia ja jouhipermiä karjan poluilla ja lintujen urilla. Oli jo iltapäivä, ennenkuin hän ehti eräalueensa äärimäiselle rajalle, Piilolammelle ja sen lähellä olevalla Hitonhaudalle.
Hitonhauta on syvä maanhalkeama pystysuorin kallioseinin. Laskeuduttuaan sen toisesta päästä johtavia luonnon muodostamia kiviportaita myöten haudan pohjaan, jossa asuu ainainen hämärä ja kasvaa suuria sananjalkoja ja kallioyrttejä, Heikki tunsi sydämessään pelon ja kunnioituksen tapaista hartautta kuin kirkossa. Hän oli kuullut vanhojen ihmisten tarinoivan, että Hitonhaudassa asuu ankara haltia, joka ei salli kujeiltavan asunnossaan. Niinpä oli kerran muuan Hitonhautaa katsomaan tullut herra, joka ei ollut uskonut haltioihin, ampunut pyssyllään haudan pohjassa. Mutta kun laukauksen synnyttämä kaiku ei ollut lakannut kuulumasta, vaikka hän oli kauan odottanut, oli herralle viimein tullut hyvin kiire lähtö.
Kerran olivat muutamat haltian tapoja tuntemattomat kujeilijat yhteisvoimin vierittäneet ison kiven äyräältä alas hautaan. Mutta kivi ei ollut lakannutkaan vierimästä, ikäänkuin haudassa ei olisi ollut pohjaa ollenkaan. Nopea oli tullut lähtö näillekin, mutta sitä kiven vierimisen jyrinää he olivat kuulevinaan korvissansa vielä viikkokausia jälkeenpäinkin.
Noin sylen korkeudella pohjasta lukien on Hitonhaudan seinässä musta, ammottava aukko, joka on kallion sisään johtavan käytävän suu. Jossain siellä pitäisi itsensä haltian asua. Kerran oli muuan huimapää varoituksista huolimatta lähtenyt tuohustulen valolla konttaamaan käytävää vuoren sisään, tutkiakseen, kuinka pitkälle se ulottuu. Miehen aikansa kontattua oli käytävä viimein loppunut ja hänen eteensä auennut luola, suuri kuin kirkko. Siellä oli kuulunut kummaa vinkumista, niinkuin myrskyllä auki olevista pelleistä. Tulen liekki oli kääntynyt sisäänpäin kuin vetoiseen uuniin, ja kasvoillaan oli mies tuntenut jääkylmän viiman.
"Hei!… pellit kiinni!" oli hän kiljaissut.
"Hei! hei! hei!" oli ärjytty vastaan luolan kaikilta tahoilta.
Mustia yökköjä oli vilahdellut parvittain valkean ohi, ja viimein oli muuan lepakko räpsäyttänyt nahkasiivellään tulen sammuksiin. Näkemättä mitään oli mies säkkipimeästä luolasta kuullut vain siipien suhinaa ja outoa vinkumista. Hän oli lähtenyt konttaamaan takaisin, eksynyt sivukäytäviin ja luullut jo viimeisen hetkensä tulleen. Viimein oli alkanut kumottaa jostain kaukaa heikko valo kuin tähti mustalta taivaalta. Kun mies sitä johtonaan pitäen oli lopulta osunut käytävän suulle, sammunut tuohus kädessä, oli hän ollut kasvoiltaan lumivalkea ja saamatta sanaa suustaan huitonut käsillään kuin hullu.
Mutta Heikki oli kuullut myös, että haltia on hyvä, kun antaa hänen olla rauhassa eikä rupea konstailemaan. Katseltuaan ja ihmeteltyään hautaa, jossa hän ei ollut taas vuoteen käynyt, Heikki meni Piilolammen rannalle ja huusi koiransa luokseen. Hän otti kontista eväänsä ja teki itselleen voileivän, hivauttipa harmaakseen voita Peninkin palaselle. Tuohilipolla otti hän lähteestä vettä palan paineeksi. Peni lipaisi lähteen laidasta kielellään.
Siinä leipäänsä pureskellessaan Heikki katseli kiiltävää leikkauksen jälkeä kannikassa. Siinä oli "tina" pohjalla, se karvasteli kielellä ja kangersi kurkussa alas mennessään. Mutta ei se karvastellut vain sentähden, että oli likilaskuista. Sen syöminen tuntui vastenmieliseltä sydämellekin — siksi, että se oli Annin leipoma… Mutta nieltävä ne on nyt kaikki, karvastelkoot ja vihoitelkoot sitten suussa tai sydämessä — kun se kerta on tullut otetuksi. Hän laski leivän kontin päälle voivakkasen viereen ja alkoi ajan kuluksi katsella kahta lammen pinnalla uiskentelevaa kaakkoa, ajatuksen kulkiessa omia teitään.
– Luulisi noidenkin ymmärtävän itselleen hupaisamman asuinpaikan valita — varaa kyllä olisi. Mikä kumma kaipuunsa heitä vetänee joka kesäksi tuohon lammen putamaan, jonka vesi on mustaa kuin terva ja joka on niin syvä, ettei määrää mitään. Vaan oma on luontonsa kullakin. Ja siksi toiseksi: hätäkö niiden on ollessa täälläkin. Lihovat kuin porsaat, ja ruokaa kihisee nokan edessä puuronaan kuin keittopadassa, — särkiä ja kuoreita. Nehän ne Korvenkylän pakolaiset kuuluvat kaloja ennen vainoaikoina lampeen istuttaneen… On ne nekin olleet aikoja elettäviä. Tuolla rannalla näkyy vielä hiiltyneitä jätteitä niiden piilopirtistä. Vaan eivät liene tosia kaikki vanhain jutut — niinkuin sekin, että täällä Piilolammen rannoilla on syysöinä nähty tänne siunaamattomaan maahan sota-aikoina haudattujen pakolaisten henkien rauhattomina kuljeskelevan, siniset tulet kädessä…
Syötyään Heikki kallistui pehmeään sammalistoon pitkäkseen. Hän aikoi vain hiukan levähtää ja lähteä pian paluumatkalle, ehtiäkseen kotiin ennen pimeän tuloa. Mutta aurinko heloitti lämpimästi kuin heinäkuussa, ja raukaiseva väsymys herpaisi jäseniä. Hän nukahti, ja heräsi vasta kun oli jo pilkkopimeä yö. Käsin koettelemalla hän löysi tavaransa ja lähti varoen kulkemaan kotiinsa päin. Harhailtuaan tiettömiä taipaleita hän kuuli edestään hiljaista litinää ja ennenkuin aavistikaan pudota molskahti polviaan myöten pieneen puroon, jolloin tahtomattaan päästi tukahtuneen huudahduksen.
— Joki!… Mutta eihän sellaista ole Piilolammen ja Terttuvuoren välillä. Hän tarkasti ympäristöään ja huomasi pimeässäkin, että hän oli tullut ihan oudolle seudulle. Missä hän on? Missä päin on koti, missä Piilolampi? Hän kääntyi takaisin, kompastui hätääntyneenä kiviin ja lankeili kaatuneihin puihin. Mutta eteenpäin piti mennä, eihän voinut jäädä sydänmaahan yöksi. Eräällä aholla loisti kiiltomatoja toinen toisensa vieressä.
"Onpa niitä, onpa niitä — kuin tähtiä taivaalla", lausui Heikin ääneen ajatuksensa.
Mutta hän ei tuntenut ääntä omakseen. Hänet valtasi kamala yksinäisyyden tunne, jolloin ihminen pelkää itseänsä ja luulee tulevansa hulluksi. Heikki tunsi vain, että pimeässä yössä kulkee joku hänelle vieras henkilö, mutta tiesi kuitenkin, että se kulkija on hän itse. Vapautuakseen ahdistavasta minuuden tunteesta hän koetti pakoittaa itsensä ajattelemaan muita asioita, mutta ei onnistunut irroittamaan ajatuksiaan omasta minästään. Olisi edes joku elävä olento lähellä, vaikka linnunpoikanen kädessä. Tai myrskyäisi, salamoisi ja jyrisisi ukkonen, taikka säikähdyttäisi lentoon pyrähtävä lintu veren asemilleen. Hänellä oli sellainen tunne ja entistä kokemustakin, että hän kovasti säikähdettyään voisi vapautua lumouksestaan, niinkuin painajaisen ahdistama tietää vapautuvansa, voidessaan liikauttaa jäseniään. Heikki muisti koiransa, jota hän ei ollut nähnyt sitten yhteisen aterian.
"Peni! Peni se!" hän huusi.
"Peni! Peni se!" vastasi yhtä vieras ääni jostain etäältä.
— Mokoma rakki!… Luikkii tiehensä ja jättää isäntänsä yksin sydänmaahan.
Heikki kulki edelleen kuin unissakävijä. Väliin hän uskottelikin tämän kaiken olevan vain pahaa unta. Viimein hän äkkiä pysähtyi, karkasi molemmin käsin hikiseen otsaansa ja tuijotti eteensä kuin ilmestykseen.
Tähtiä, tähtiä!… ylhäällä, alhaalla kaikkialla!… Totisesti, hän on jo täysi hullu… Mutta ei — ei sentään. Järvihän se vain olikin, jonka pintaan taivaan tähdet kuvastuvat. Mikä järvi se lienee?
Kun hän nyt jo pimeään tottuneilla silmillään katsoi tarkemmin, huomasi hän tulleensa Piilolammen rannalle samoille paikoille, mistä oli lähtenyt.
Piilolampi!… Hitonhauta!… syysyö!… Mitä?… Eikö jostakin kuulu jyrinää ja vinkumista?… Kuuluu, kuuluu — Jumala varjelkoon!… Ei, ei sentään. Sydämen jyskytystähän se jyrinä vain olikin, ja vinkuminen kiivaan hengityksen synnyttämää pihinää sieramissa… Mutta eikö tuolla rantahetteellä liiku joku — sininen tuli kädessä?… Liikkuu, liikkuu!… Jo sammui… Kas, nyt taas syttyi… Tuolla toinen… tuolla kolmas… ja tuolla, ja tuolla… Syttyy ja sammuu… noin!… noin!… Hyvä Jumala!…
Heikillä oli nyt mielenkiintoista ajateltavaa ulkopuolella itseään liiaksikin. Hänestä tuntui kuin olisi vähäväliä vedetty kylmää jääkappaletta hänen selkäänsä pitkin, jolloin aina hartioita puistatti vilun väristys ja olkapäitä veti sisäänpäin.
Pois!… pois täältä!
Hän etsi tarkan lähtösuunnan, löysi tutun polun pään ja kulki pimeästä huolimatta hiljaista juoksua eteenpäin. Hän kompastui ja lankeili virittämiinsä loukkuihin. Monet niistä laukeilivat, mutta hän ei sitä nyt pahoitellut — päinvastoin, loukut olivat kuin tienviittoja oikeaan suuntaan.
Matkan nopeasti edistyessä alkoi vastaisen taivaan rannalta sarastaa heikko valon hohde kuin kaukainen tulipalon kajastus. Sen punerrus kävi yhä selvemmäksi, kunnes Heikki näki edessään Raitajärven tuulastulet. Samalla kohahti Kiljuvankoski kuin sulkunsa avaten, ja sitä Heikki usein jälkeenpäinkin ihmetteli, että missä kumman lumeissa hänen korvansa olivat olleet, kun hän ei kosken kohinaa ennen kuullut, vaikka sen pauhu suotuisilla ilmoilla kuuluu melkein Hitonhaudalle asti.
Huomattuaan tulleensa kotilaitumille, Terttuvuorelle, yllätti Heikin äkkiä niin uuvuttava väsymys, että hän ei olisi levähtämättä jaksanut askeltakaan eteenpäin. Hiestä aivan märkänä hän heittäytyi vuoren laelle pitkäkseen ja nyt jo täysin rauhoittuneena katseli huvikseen hiljalleen eteenpäin liikkuvia, loimottavia tuulastulia. Hän vilkaisi kotiinsa päin. Se oli pimeyden peitossa kuten muutkin töllit.
— Ei ole tainnut Anni odottaakaan, vaikka niin luulin ja hätäilin. Jos odottaisi, niin olisi tuli akkunalla tuikkamassa ja eksyneelle tietä näyttämässä, että tätä kohti, Heikki — tätä kohti tule. Vaikka olisin pimeässä pudonnut luuni murskaksi Hitonhaudan pohjaan tai rantakalliolta Piilolammen pohjattomaan syvyyteen, niin ei sen vertaa, että olisi tulen akkunalle asettanut Ja vaikka sitten aikansa valvottuaan olisi itse nukahtanut, niin akkunalla tuikkavasta tulesta kuitenkin näkisin, että on se odottanut… Ja kuukauden päivät vasta on yhdessä oltu… Siitä sen näkee, että ei se minua rakasta eikä minusta välitä — eikä ole tainnut rakastaa alunperinkään. Otti, kun ei ketään parempaakaan enää saanut. Ja kuka muu hänestä olisi enää huolinutkaan — enkä minäkään, jos näin silloin, minkä nyt.
Heikin askeleet tuntuivat monesta syystä raskailta hänen lähtiessään laskeutumaan Terttuvuoren kivikoista polkua alas. Hänen tultuaan kotinsa lähelle alkoi Peni kartanolla haukkua, mutta vainuttuaan tutun tulijan se juoksi isäntäänsä vastaan, hyppi rinnoille ja vikisi, että jopas viimein tulit sinäkin. Heikin teki mieli torua ja kurittaa koiraa petturuudesta, mutta kun hän ajatteli, että Peni oli ainoa, joka oli häntä odottamassa ja ystävällisesti vastaanottamassa, niin hän rangaistuksen sijasta hyväili ja silitti koiraa. Hän aikoi mennä sisään hiljaa, ketään herättämättä. Mutta porstuan ovi oli pantu hakaan sisäpuolelta.
— Tuntuu tuo nälkäkin jo kipeästi sydänalaa hiukovan. Eikähän se kumma ole, jos hiukookiₙ — siellä kun olen koko pitkän päivän ja kappaleen yötä sydänmaata hypännyt kuin koira, likilaskuinen leivänkäppyrä eväänä kontissa. Eikä sen vertaa, että olisi jotain lämmintä iltaseksi kiehauttanut.
Heikki olisi kyllä tikulla tai puukonterällä voinut nostaa ha'an ylös. Mutta koski niin raskaasti mieleen tuo oven ha'assa olo kaiken muun lisäksi, että ei tehnyt mieli mennä sisään. Tuntui kuin Anni olisi tällä kaikella tahtonut sanoa: Pysy siellä, missä olet.
Heikki meni saunaan, kallistui sen kovalle penkille maata ja nukahti väsyneenä niine iltasineen.