IX
Kylmä pimeä talvi oli mennyt ja tullut taas lämmin valoisa kesä.
Eräänä aamuna, Töyrylän perheen ollessa juuri aamiaisella, astui tupaan Kantolan isäntä, jonka alustalaisia töyryläiset olivat, ja toivotti Herran rauhaa. Anni hiukan punastui ja nousi heti pöydästä, ikäänkuin olisi hävennyt istua isännän nähden siinä seurassa, jonka edessä pöydällä oli vain leipää, perunakeitikkäitä, kalakuppi ja piimätuoppi. Henna ja Heikki jatkoivat rauhassa syöntiään, ja lapsi nukkui kehdossaan.
"Emäntä syö pois vain — ei sitä syömättä jaksa", kehoitti isäntä.
"Ei tämmöisissä tölleissä emäntää ole", vastasi Anni ja pyyhkäisi orrelta ottamallaan likaisella rääsyllä penkkiä. "En ole tässä kerinnyt vielä aamusiivoa tehdä. Isäntä istuu."
"Onpa sitä saanut istuakin", sanoi isäntä jotain virkkaakseen ja istuutui penkille.
"Eipä ole isäntää näkynyt herran hetkiin täällä torppakulmalla. Mikä lie nyt päähän pistänyt, että tuli kerrankin lähdettyä?" kysyi Henna.
"Vaikka minä varpaisiinkin kutsuin", lisäsi Heikki, suu ruokaa täynnä.
"Mitä se sanoo Heikki?" kysyi isäntä ja asetti käden korvansa taakse.
"Ja höpsis taas! Syö ensin suusi puhtaaksi ja puhu sitten vasta", tiuskasi Anni ja loi vihaisen silmäyksen mieheensä.
"Vaikka minä varpaisiinkin kutsuin!" toisti Heikki puruksen nieltyään.
"Niin, niin… Kiitos vain kutsusta. Enpä ole oikein kerinnyt… Sehän on totta — Heikillä on jo perilliset ja kaikki."
"Onhan sitä sen tapaista", vastasi Heikki.
Isäntä vilkaisi kehtoon päin, näköjään varsin vähäisellä mielenkiinnolla.
"Vankka poika."
"Ei se mikään poika ole", huomautti Anni, närkästyneenä siitä, ettei isäntä ollut viitsinyt sen vertaa ottaa asioista selkoa.
"Mikäs se on?"
"Jumala nähköön!… Tyttö tietysti… ei suinkaan se sammakko ole."
"Niin, niin — tietysti, tietysti", soperteli isäntä, huomattuaan kysymyksensä tyhmyyden. "Lapset ovat Herran lahja", jatkoi hän osanottoa teeskennellen. "Mikä hänen nimensä on?"
"Se on niin pitkä kuin nälkävuosi, etten minä ikinä opi sitä kokonaan lausumaan", vastasi mummo. "Sano, Anni, isännälle tyttösi nimi."
"Vieno Ilta Impi Ihalempi se on", sanoi Anni.
"Onhan sillä pituutta ja makeutta", myönsi isäntäkin.
"Kyllä siinä almanakka tutkittiinkin moneen kertaan, ennenkuin se nimi löytyi. Minä tahdoin tyttöä äitinsä kaimaksi tai Henrikaksi, mutta ei — sellaiset nimet ovat muka liian vanhanaikaisia."
"Ei se yksi nimi ole — eikä mummon tarvitse vieraalle lörpötellä kaikkea, mitä tietää", äsähti Anni.
"Vaan lieneekö tuossa kuikelossa eläjääkään", arveli mummo. "Niin ovat nuo sen jäsenet rihaiset kuin oljenkorret."
"Parasta, parasta vain olisikin päästä pois nuorena, kun on vielä sielu puhdas ja turmeltumaton", sanoi isäntä. "Sitä on täällä synnin alhossa kulkijalla monta mutkaa matkassa ja monta viekoittelevaa paulaa viritettynä — etenkin tyttölasten tiellä."
"Monta on mutkaa matkassa ja monta viritettyä paulaa", huokasi mummo omaa nuoruuttaan muistellen ja liitti kätensä ristiin.
Vasta syöntinsä lopetettuaan Henna ja Heikki tervehtivät isäntää.
"Eikö sinulla ole ymmärrystä pyytää isäntää vieraspuolelle", huomautti
Anni töykeästi Heikille. "Tämmöisestä likaisesta korsusta."
"Eihän turhia — kyllähän sitä täälläkin", esteli isäntä, mutta seurasi kuitenkin Heikkiä ja pysähtyen keskelle kamarin lattiaa katseli ihmetellen ympärilleen.
"Jopa se on kamari silmänsä pessyt, ei entiseksi uskoisi. Sitä se on, kun on emäntä talossa… Uunit ja katot valkoisina hohtavat, että silmiä häikäisee, ja seinät paperoidut. Mistä olet saanut noin paljon sanomalehtiä?"
"Tuolta pääkylältä niitä Anni on keräillyt — vähän paikastaan."
"Nyt sinulta ei ainakaan tutkimista puutu. Oletpa harmaapäinen mies, ennenkuin nuo seinät ovat läpi luetut… Ja tuukit pöydällä, kartiinit akkunoissa kuin herrasväessä."
"Tuonhan ne ovat Annin laitoksia", sanoi Heikki kuin itseään puolustaaksensa.
"Sen arvaa. Kuinka sanookaan viisas Salomo: Toimellinen vaimo tulee Herralta… On siinä kuviakin seinällä", puheli isäntä ja asettui kädet selän takana niitä katselemaan ja huomioitansa lausumaan… "Jopa siinä tuimasti otellaan. Taitavat olla turkkilaisia nuo punapäät ja ryssiä nuo lättälakit. Nuo tuolla etäämmällä hevosten selässä lienevät kasakoita — vai olisivatko turkkilaisia rakuunoita? En näe oikein, kun ei sattunut lasit mukaani… Entäs tämä sitten? Sillä naisella heitä on noita rintoja. Olisi se yhtäkaikki saanut niitä vähän enemmän peitellä — ei tahdo tuollainen alastomuus oikein soveltua näin maalaisoloissa. Kuitenkin, kaikitenkin: komea vaimoihminen, eikä se mies tyhjää tapaa, joka tuonkin viereltään löytää. Taitaa olla ylhäisiä naisia… Mikäs kuvatus tuo sitten on, joka on edestä kuin ihminen ja takaa kuin hevonen? Missä maan ääressä heitäkin asunee — ellei tuo liekin järkiään piru… No-no! vähempikin riittäisi", jatkoi isäntä siirtyessään katsomaan kuvaa, jossa poika ja tyttö intohimoisesti suutelivat toisiaan. "Nuo sinä saisit nostaa nurkkaan häpeämään, ja vaikka antaisit niille vähän keppiä."
Makunsa kullakin, ajatteli isäntä sitten itsekseen ja kysyi Heikiltä:
"Mistä olet saanut noin paljon kuvia?"
"Tuohan se Anni on niitä ryssiltä ostellut", vastasi Heikki.
"Vai ryssiltä… hm — niiltä kai."
Kuvien katseleminen keskeytyi, kun Anni toi kahvia ja laski tarjottimen pöydälle.
"On tässä tilkka vielä ristiäisten rääpiäisiä", ilmoitti Heikki ja otti arkustaan pullon pöydälle. "Pankaa joukkoon."
"No, iloitse sielun'", sanoi isäntä hymyhuulin tarttuessaan pullon kaulaan. "Jumalan on viljaa viinakin, eikä se miestä metsään vie, kun muistaa pitää ohjat omissa käsissään."
Puhetuulelle päästyään Heikki esitti isännälle asian, jota hän jo kauan oli mielessään hautonut, mutta ei ollut rohjennut ennen puheeksi ottaa.
"Olen minä ajatellut ostaa isännältä tämän Töyrylän torpan palstatilaksi ja lisäksi metsäpalstan, jos kauppaan suostunette", sanoi hän ja jäi sydän kurkussa odottamaan isännän vastausta.
Tämä, kuten tapansa oli tärkeissä asioissa, alkoi miettiväisenä nakuttaa sormillaan pöytään.. Samalla hän läpitunkevasti tarkasteli Heikin kasvoja, joihin puolikuppiset olivat nostaneet heikon punerruksen. Antamatta kysymykseen myöntävää tai kieltävää vastausta hän viimein kysyi:
"Sitä on Heikillä jo hinnan pohjaa?"
"Ooja'."
Viime talvi oli ollut harvinaisen onnellinen talvi. Jo syksyllä oli Terttuvuoren takaisista pyydyksistä tullut lintuja sen kuin jaksoi kotiin kantaa, ja lintujen ostajat olivat maksaneet hyviä hintoja. Lumien tultua Heikki oli saanut kettuja raudoilla ja myrkyllä enemmän kuin koskaan ennen — muuankin kettu oli kuollut seisaalleen, myrkkypalana käytetty särki hampaissa. Siihen lisäksi oravia, kärppiä ja pari koskesta saatua saukkoa. Kun vielä kevättalvella oli onnistunut saamaan hyväpalkkaista tukinajoa, niin oli kyllä arkun pohjalla säästöä joku satanen.
"Ei ne ole hyvän enteitä semmoiset, että linnut menevät loukkuun kaksittain ja ketut kuolevat seisoville jaloilleen", haastoi mummo, joka myös oli tullut kamariin vieraalle seuraa pitämään. "Kuolemansa edellä Eero-vainajakin sai kaloja niin mahdottomasti, ettei määrää ollut. Kun verkkoihin ei mahtunut kerralla enempää, hyppivät kalat veneeseen omia aikojaan… On noita rottiakin sikiytynyt niin suunnattomasti, että ne vievät kaikki läpi käsien — eikös totisesti ole juuri nytkin muuan parrisilmä tuolla kolonsa suulla kurkistelemassa. Ne eivät pelkää enää ihmisiäkään. Häts siitä koloosi!… Ja mitähän lie virttä veisannut Penikin viime talvena — kaiket yöt se ulkona ulvoa jollotti, kuono kuuta kohti. Ei — ei ne ole hyvän enteitä."
Mutta Heikkiin ei nyt semmoinen puhe mahtunut. Isännän lähdettyä hän meni tätä saattamaan ja kädestä pitäen näyttämään, mihin kohtaan hän rakentaa uuden asuinrakennuksen, mihin tallin ja navetan. Katsottiinpa jo valmiiksi se metsäpalstakin, jonka Heikki aikoi ostaa, ja käytiin Kurkisuota tarkastamassa. Kun vihdoin erottiin, sanoi isäntä hyvästellessään:
"Heikin on nyt parasta aluksi lannoittaa voimaperäisesti jo olemassa olevat pellot ja raivata ja ojittaa Kurkisuolle uutta viljelystä lisää — sen palstatilan ja uuden pytingin asian järjestämme sitten myöhemmin. Jumalan haltuun."
"Samalla tavalla", vastasi Heikki ja kääntyi kotiinsa. Sinne päästyään hän otti lapion ja suopiilun olalleen ja lähti Kurkisuolle, joka sijaitsi torpan lähettyvillä erään Raitajärven poukaman pohjukassa.
Ennenkun ryhtyi työhönsä hän loi yleissilmäyksen vastaiselle työmaalleen. Aikomaan oli Eero-vainaja jo sen laitaan kourin iskenyt, — väännellyt osan kantoja rovioihin, mutta ei ollut ehtinyt siinä kohden sen pitemmälle. Pojan tuli nyt jatkaa siitä, mihin isä oli lopettanut. Torpan ympäristön kovat maat olivat jotenkin kivikkoisia pelloiksi viljellä, mutta tämän kun jaksaisi viljelykseen muokata, niin siitä lähtisi eläimentörkyä siksi runsaasti, että voisi pitää kytkyessä kymmenkunnan sarvipäätä ja tallissa kolme hevosta — siihen lisäksi lampaita ja muuta pientä karjaa. Hän oli näkevinään edessään heinätäydet sarat, satasyliset, ja kuulevinaan niittokoneen sätkättävän — sillä sellainen piti myös talossa olla… No, oli sitten rakennettava navetta ja talli, ja kun siitä vähitellen vaurastuisi ja talo alkaisi antaa, niin Töyrylän harjulle nousisi pytinki sellainen, ettei Kantolan komeampi. Korkeammalle hän tahtoi kuin nämä laiskat ja uneliaat naapurit — tasarinnaksi talollisten kanssa. Tulevaisuudessa häämöitti niin mieltähiveleviä mahdollisuuksia ja kunnian säteilyä, että rintaa paisutti ja suuta veti hymyyn. Sellaisen päämäärän eteen kannatti ponnistella. Sitäpaitsi: maan möyriminen oli hänellä verissä, sukupolvien perintöä. Tosinhan pyrki epäilyskin matona mieleen luikertamaan — rinta. Mutta nyt ei ollut aika ajatella semmoisia. Pois tieltä kaikki esteet.
Hän jännitti ojasiiman maanpintaa pitkin kahden seipään väliin, sylkäisi kämmeniinsä ja iski suopiilunsa Kurkisuon kamaraan.