X
"Se siinä on roikkunut kuin koira aidan harjalla, tietämättä oikein, kummalle puolelle putoaa — elämän vai kuoleman."
Näin lausui Henna muutamana sumuisena lokakuun sunnuntaina Töyrylän tupaan sairasta katsomaan tulleille kulmakuntalaisille.
* * * * *
Kantolan isännän keväällä annettua Heikille hyviä toiveita palstatilan saantiin tämä oli alkanut uurastaa torppansa kohentamiseksi niin innokkaasti, että sitä naapurit ihmettelivät ja kademielin katselivat.
Mihin se mies oikein tähtää? he kyselivät kummastellen toisiltaan.
Juoksevien torpan töiden ohella Heikillä oli vakituinen työmaansa Kurkisuolla. Hän väänteli puoleksi lahonneet kannot rovioihin, kaivoi ojia ja kuokkikin jo pari sarkaa, jotka oli määrä talvella saveta ja keväällä kylvää kauraksi.
Aamuisin ennen naapurien vuoteelta nousua hän oli jo Kurkisuolla, ja illoin toisten makuulle asettuessa hänet nähtiin vielä siellä.
Kesä oli lämmin ja kuiva, erittäin suotuisa vesiperäisen suon ojittamiseen ja muokkaamiseen. Heikki oli tuntenut tänä kesänä itsensä terveemmäksi ja reippaammaksi kuin pitkiin aikoihin. Mutta loppukesällä, ilmojen kylmetessä ja syyssateitten tullessa hän oli alkanut tuntea jäsenissään käsittämätöntä väsymystä ja puutumista — käsittämätöntä siksi, että ruumiissa ei tuntunut erityistä sairautta ja kipua missään kohdin. Lapio oli vain alkanut tuntua raskaammalta päivä päivältä, ikäänkuin siihen olisi joka yö salaa valettu uusi lyijykerros lisää, ja lapiopistokset täytyi tehdä pienempiä, jaksaakseen nostaa ne ojan pohjasta ylös partaalle. Pienikin voimain ponnistus nosti hien kautta ruumiin. Yhä useammin oli täytynyt istahtaa ojan äyräälle levähtämään ja tulla illalla kotiin tavallista aikaisemmin. Väsymyksen myöhemmin lisääntyessä oli pitänyt väliin olla poissa Kurkisuolta kokonaisia päiviä ja tehdä käperrellä kotona vain kaikenlaista kevyttä askaretta. Lopulta Heikki oli jaksanut mennä työmaalleen vain joka toinen päivä, ja viime perjantaiaamuna, kun hän oli ensimäisen lapiopistoksensa pistänyt ja yrittänyt nostaa sitä ylös, oli työase pudonnut herpautuneista käsistä ojan pohjaan ja sinne jäänyt. Hädin tuskin päästyään kotiin hän oli riisuutunut liinasilleen ja kallistunut karsinasänkyyn — samaan, jossa Eero-vainaja pari vuotta sitten oli henkensä heittänyt — eikä ollut kyennyt siitä enää ylös nousemaan.
Tiedon levittyä Heikin sairaudesta olivat naapurit tulleet nyt joutilaana sunnuntaipäivänä häntä katsomaan ja antamaan neuvojansa.
"On sitä moni muu roikkunut elämän ja kuoleman raja-aidalla, mutta elämän puolelle on silti pudonnut, kun ei ole vielä kuoleman aika tullut. Ei sitä vielä tiedä Heikkiäkään kuolevaksi katsoa. Mutta sairaalla pitää olla hyvä hoito. Missä se on Heikin akka — se Anni?" kysyi terhakka Takkulan töllin muija… "Ei sen vertaa, että tulisi edes vieraita tervehtimään."
"Kamarissa se on lapsensa kanssa", vastasi Henna.
"Vai kamarissa… Vai kamarissa vain kampaillaan ja peilaillaan ja katsellaan kuvia, kun pitäisi olla miehensä apuna ja tukena myötä- ja vastoinkäymisessä. En ollut kamarissa minä, kun minun mieheni sairasti. Tuolilla istuin sänkynsä vieressä, minkä muilta töiltäni joudin, siihen syöttelin, juottelin ja peittelin kuin kapalolasta ja kättä ja otsaa sivelin. Ja siihenpäs parani Taavetti Jumalan ja hyvän hoidon avulla… Ee-ei!… en ollut kamarissa minä, kun minun mieheni sairasti."
"Eihän siellä Takkulassa minun tietääkseni kamaria olekaan", pisti
Kivimäen Janne.
"Vai ei — vai ei olekaan… Onkos siellä Kivimäen hovissa sitten salit ja kamarit ja vörmaakit?… Ja vaikka olisi ollutkin…"
"Enhän ole sanonutkaan, että on. Mutta sen sanon, että ei sairas siitä parane, vaikka ämmä sängyn vierellä istuu. Pitää olla lääkkeitä. Ei ole tainnut Heikillä olla lääkkeitä?"
"Kävinhän minä tohtorissa markkinamatkallani jo silloin, kun rupesin tuossa rinnassani kipua tuntemaan", urahti Heikki sängystään.
"No — hyvinkös auttoi?" kysyi Takkulan muija, ivan ja vahingonilon sekaisella äänellä.
"Ei auttanut — kun ei ollut kapitaalia."
"Kapitalia?… Herra Jumala!… Siinä se taas nähdään, mitä ne tohtorit tietävät… Vai kapitalia?… Jokainen polvenkorkuinen kakarakin täällä Korvenkylässä tietää, ettei Heikissä kapia ole — niinkuin senkin, ettei kapia talilla paranneta. Paras lääke kapiin on pikiöljy ja terva, sanon minä."
"Ei tohtori sillä sanalla kapia tarkoittanut", huomautti Heikki.
"Minun päiviäni!… Mitä kummaa hän sitten tarkoitti?
"Tohtori tarkoitti, että minä ehkä voisin parantuakin, jos olisi rahaa — paljon rahaa.
"Aa!… vai rahaa… No en ymmärrä.
"Siinä sitä taas ollaan: rikas parannetaan, köyhä kuolkoon.
"Siinä ollaan, siinä on oltu ja siinä pysytään.
"Niinhän sitä sanotaan, että raha auttaa helvetin portille asti.
"Mutta ei siitä eteenpäin?
"Ei."
"Ähä!… On se rajansa rikkaallakin."
"On se nähty sekin, ettei auta aina rahakaan", väitti Kivimäen Janne. "Mitenkäs kävi Paksulan isännälle?… Kyllä kulki mies suomet ja saaret tohtorista tohtoriin, vaan siihenpäs oikaisi säärensä rohtopullojensa ääreen.
"On se mahtavallakin mahtavampansa. Eihän näet kuoleman suuta voi tukkia rahallakaan — kaikki se nielee.
"Ei sitä kyllä voi tukkia kuoleman suuta. Vaan olisi ymmärtänyt Paksulan isäntäkin — hänhän kuoli turvotustautiin — olisi ymmärtänyt keittää lääkettä katajanmarjoista, niin kyllä olisi laskenut liika pöhötys. Katajanmarjoilla kait minä itseni paransin, kun kerran tuo vatsani kohettui niin, että nahka oli tiukalla kuin lestillä ja kiilsi kuin läkkikannun pohja."
Kivimäen Jannen suu vetäytyi omituiseen naurun vireeseen, joka sai
Maijan loukkaantuneena tiuskasemaan:
"Pahustakos siinä virnistelet!… Mitä virnottamista siinä on?"
"Eipä virnottamista, ei", myönteli Janne. Mutta kun hän yritti selittää, mikä Maijan jutussa niin makeasti hänen sydäntään kutkutti, keskeyttivät naiset hänet jyrkästi:
"Ole sinä vaiti — koiranleuka!"
"Saattavatpa olla katajanmarjat hyviä turvotustaudissa, mutta Heikille, jossa on rintatauti, on suokanervista keitetty rohto parasta", neuvoi Hösäläinen. "Sitä kun hyvin kuumana juo, niin pahan pitää olla tauti panema, ellei lähde."
"Ei sovi ylenkatsoa Hösäläistä enempää kuin suokanerviakaan — Jumalan ovat luomia molemmat", sanoi vaari Israel, Halla-ahon huonemies, jolla oli jo kahdeksankymmenen talven lumet hartioillaan. "En kuitenkaan kehottaisi seuraamaan Hösäläisen neuvoa, sillä minä olen tässä pienessä ijässäni tullut kokeneeksi, että suokanervat eivät kelpaa muuhun kuin rokkotautiin. Parhaat lääkkeet rintatautiselle ovat siankärsäheinät, raidankeuhkot ja vanhoista aidaksista otetut naavat ja käävät."
"Ei ole tällä Kivimäen Jannella tainnut olla koettelemuksia omassa kohdassaan, siksi se äsken löi leikiksi muittenkin kivut", sanoi Hyötylän Ismael. "Vaan olisit ollut siinä leikissä kuin minä, niin toinen olisi ääni kellossasi."
"Mitäs tautia se Ismael sairasti?"
"Mitähän lie ollut — vei koko ruumistani kuin tulessa. Kuolevaksi jo katsoivat, ja yksi neuvoi yhtä, toinen toista. Ellei yksi auta, ehkä toinen tehoaa, ajattelin minä, ja kun sattui olemaan kesänaika, keräilin kaikkia kukkia ja yrttejä ja muuta neuvottua ja neuvomatonta — katajanmarjoja, suokanervia, siankärsäheiniä, tulikukkia, kallioyrtin juurta, raidankeuhkoja, aidaksennaavoja, kuusenkoskusia, pirunpihkaa ynnä muuta, mitä ryssän laukussa lääkkeeksi kelpaavaa oli — panin ne pataan ja keitin lääkkeen. Lyhyen ymmärrykseni mukaan tipautin joukkoon vahvikkeeksi vähän tervaa ja lirautin viinaa pullostani. Kun sen rohtoni sitten illalla saunan lauteilla kuumassa löylyssä nautin — piru, kun yökäytti vieläkin — löi niin vaihloksi, että olin miesmahdilla kannettava sänkyyni ja siihen peiteltävä. Hiki virtasi, että luulin vedeksi sulavani. Mutta aamulla olin terve kuin pukki — enkä ole sen koposen koommin sairasta päivää nähnyt."
"Mitenhän lie", epäili Iisakkilan Matti, kulmakunnan ahkeraan käytetty suoneniskijä. "Heikistä pitäisi iskeä suonta, pitäisi laskea pois paha veri, että pääsisi kasvamaan uusi, terve veri sijaan."
"Saman tekevä, vaikka isket haavan lastusta. Eihän tuossa mies-parassa ole verta näköjään muualla kuin mitähän lie pisara kielen käressä", arveli Hallapuron emäntä, jolla oli suuret, haaveelliset silmät. "Heikkiä kuihduttaa liika, pitäisi käydä unilla."
"Liika, liika!" äsähti Kuppari-Kaisa. "Ellei sauna ja sarvet auta, niin ei sitten unet ei muut."
"Mistäpä ne nyt tähän enää kukat ja yrtit otti, kun ei ole tullut niitä aikanaan varatuksi. Ja kukapa niitä osannee tässä rohtoja keittääkään — ei ole minussa osaajaa. Ja liekö Heikille apua teidän rohdoistanne, kun ei ollut oikean tohtorinkaan", tuumi Henna surumielisesti.
Mutta yleinen mielipide asettui jyrkästi tällaista epäuskoa vastaan. Hennan ei pitäisi puhua syntiä. Jumala on luonut kukat ja yrtit ja pannut niihin parantavan voiman, ja ellei Henna ole ymmärtänyt niitä aikanaan koota, niin on ollut toisia ymmärtäväisempiä, jotka ovat varanneet.
Ja niin päätettiin lopuksi, että rohtoniekat keittävät kotonaan Heikille lääkettä, kukin suosimistaan yrteistä. Iisakkilan Matti, jolla oli aina suonirauta likaiseen rääsyyn käärittynä liivin taskussa, olisi valmis iskemään suonta vaikka paikalla, ellei olisi Herran sapatti. Hallapuron haavesilmäinen emäntä lupasi käydä unilla ja otti mukaansa Heikin sukan, pistääkseen sen salaa unennäkijän pieluksen alle yöksi. Kuppari-Kaisa lupasi lämmittää saunan aamulla ani varhain ja jo huomissa päivänä imeä sarvensa sairaan pintaan.
Illan hämärtämään ruvetessa läksivät vieraat kotiansa, ja Töyrylän tuvassa vallitsi taas mieltä raskauttava hiljaisuus, kuten aina sairashuoneessa.