XI
Töyrylän asuinrivissä oli tupa ja kamari, joihin kumpaankin vei eri ovi eteisestä. Kussakin näissä kolmessa huoneessa oli oma sänkynsä ja öisin omat nukkujansa. Mummo nukkui tuvassa, Anni pikku tyttönsä kanssa kamarissa, ja eteisen vakituisena asukkaana oli Heikki. Hänen sairassänkynsä oli talvella ollut tuvassa, mutta ilmojen tultua kesäisen lämpimiksi hän muutti eteiseen, siellä kun oli viileämpi olla ja muutenkin rattoisampi sairastella, paossa syöpäläisiltä.
Oli lämmin, kesäinen iltayö. Maaten sängyssä selällään katseli Heikki eteisen puolihämärään kattoon. Sängyn vieressä tuolilla oli kotikeittoista lääkettä pulloissa ja tyhjä pikari. Toisella tuolilla istui Heikin äiti, äänetönnä ruumistaan nuokutellen. Kamarista kuului kätkyen käynti epätasaisella lattialla ja Annin hiljaista hyssytystä.
"Niin", jatkoi äiti, "niinkuin jo sanoin, sinulla ei taida olla jäljellä enää monta elonpäivää".
"Eipä taida olla", vastasi Heikki välinpitämättömästi.
"Eipä taida… joo, joo… eipä taida… Katsos, näin olen ajatellut: Ihminen on kuin kello, jonka kun vedät, niin se käydä raksuttaa tik, tak, tik, tak… Vaan entäs kun veto loppuu?"
"Niin kello kai seisoo."
"Niin… Ja se taitaa sinunkin ajallisen elämäsi kellosta veto olla jo loppumaisillaan."
"Niinpä taitaa."
"Niinpä taitaa… Voi, hyvä Jumala!… Mutta oletkos valmis lähtemään?"
"Minne?"
"Vai minne?"
Äiti osoitti sormellaan eteisen kattoon.
"Tuonne!"
"Ei suinkaan minulta kysytä, olenko valmis vai en."
"Voi, vai ei kysytä. Paljonkin on sinulta kysytty, varsinkin näinä parina viime vuotena. Eikähän elämä, haihtuvat hetket täällä Ketarin majoissa olekaan mitään muuta kuin yhtä ainoata kysymystä: Oletko valmis vai etkö? Ja sinullakin on kuolematon sielu.
"Jos on — omanihan on.
"Omasihan se on. Mutta jos se joutuu ijankaikkiseen onnettomuuteen — niinkuin näyttää — niin älä syytä viimeisellä tuomiolla vanhaa äitiäsi, äläkä ketään muutakaan, ettei olisi neuvottu."
"Neuvottu… Itsensä siellä pitää kunkin vastata omasta kohdastaan, niin minun kuin äidinkin. Ja jos puhun suuni puhtaaksi, niin minä luulen, että se on äidin syntisäkki yhtä raskas kuin minunkin — ehkä vähän raskaampikin. Niin että äidillä taitaa olla tarpeeksi urakkaa omankin säkkinsä raahaamisessa."
Äiti joutui ymmälle. Hän ei oikein tiennyt, pitikö hyökätä vai puolustautua.
"Jos lienen minä liian halpa, niin haeta pappi, sanoi hän.
"Minä olen jo monta kertaa sanonut, että ei… ja kun ei, niin ei. On parasta olla puhumatta enää siitä asiasta."
Äiti liitti kätensä ristiin rinnalle ja alkoi taas äänetönnä ja surullisena huojutella ruumistaan kahtaanne.
"Taitaa sitten olla sillälailla, Heikki, että sinun nimesi on pyyhittynä pois elämänkirjasta.
"Taitaapa olla."
Äiti nousi seisaalle, mutta viivytteli kuitenkin lähtöänsä, niinkuin aikoisi sanoa vielä jotakin.
"Taitaapa olla… Hyvää yötä sitten. Koeta edes rukoilla.
"Hyvää yötä."
Tuvan oven sulkeuduttua äidin jälkeen kuuli Heikki sen takaa pitkän, syvän huokaisun.
Hän katseli kuihtuneita käsiänsä.
"Hm… sielu. Minussa ei näy enää paljoa muuta jäljellä olevan."
Ajatus siirtyi taas mieluisammille aloille: Kurkisuolle, jonne oli niin monta kertaa pitkän talven aikana kulkeutunut. Kunhan tulee kesä, oli ajatellut, niin ehkä voimistun siksi, että jaksan taas jatkaa siitä, mihin syksyllä oli pakko lopettaakseni.
Nyt oli kesä tullut, mutta ruumiin voimat eivät tuntuneet palautuvankaan; päinvastoin ne päivä päivältä heikkonivat, samalla kun ruokahalu katosi. Ainoa, mikä vielä maistui ja tuntui virkistävän, oli viina. Heikillä olikin aina viinapullo varalla sänkynsä alla. Aikaisemmin rakennettu tulevaisuudenkuva alkoi ratkeilla liitoksistaan ja ikäänkuin häipyä näköpiirin taakse. Palstatilan hinnaksi koottu pieni säästö oli sairastaessa huvennut olemattomiin. Sitäpaitsi oli Kantolan isäntä eräänä yönä aikaisin keväällä kylvänyt torpan peltoihin heinänsiemenen kuin varkain, Heikille mitään puhumatta.
— Mitä isäntä tällä puuhallaan oikein tarkoittanee? Jos hän aikoo ottaa torpan haltuunsa nyt jo, niin tyhjää hän siinä huokuu, sillä torpan kontrahti on tehty minun elinajakseni —, päätteli Heikki. — Vaan ehkä hän ajattelee samoin kuin kaikki muutkin, että minun elinaikani on hyvin lyhyt ja siksi nyt jo ennättelee. Ei tainnut toissa keväänä niillä lupauksillaan totta tarkoittaakaan. Taisi vain kettuilla ja innostaa minua omaksi edukseen. Eikö lie niillä uuden pytingin ja palstatilan lupauksillaan — että ne muka järjestämme myöhemmin — tarkoittanut samaa kuin Kaisakin unillaan: ruumisarkkua ja sitä maapalaa, joka Jekullekin annetaan hautuumaalta. Ja sinne päin hän lienee ajatellut jo torpan kontrahtia tehdessäänkin… Sillä miehellä on Jumala huulilla ja saatana sydämessä.
— Vaan entä jos olisivatkin arveluineen oikeassa, isäntä ja muut — entä jos tästä hyvinkin…
Hän teki ajatuksissaan saman matkan kuin kolmisen vuotta sitten Villen kanssa isä-vainajaa kirkolle viedessään. Kuinka hän siinä kuvittelikin, tämä uusi saattue pyrki yksityiskohtia myöten muodostumaan entisen kaltaiseksi, sillä eroituksella vain, että hän itse oli nyt arkussa isän sijassa. Se oli raskas taipale ajatuksen kulkea, niin raskas, että suuria vesiherneitä helmeili sairaan otsalla.
Heikki koetti karkoittaa synkkiä kuvia, uskotellen itselleen, että ne ovat vain tyhjää mielen houretta. Mutta se yritys ei tällä kertaa onnistunut. Suljettujen silmien eteen kuvautui kuin vaaleanharmaata usvaa, jossa kihisi lukemattomia kirkkaita pisteitä kuin surviaisia hyttysparvessa. Väliin ilmestyi pimeydestä isompia tähtiä, mutkikkaita helminauhoja ja kummallisen muotoisia kuvioita, jotka aikansa säännöttömästi lenneltyään kuin suvenkorennot katosivat pimeyteen. Viimein alkoi usvaan kehittyä ihmiskasvojen hahmopiirteet, ja Heikki näki edessään isä-vainajansa kuolinnaamion sellaisena kuin oli sen nähnyt arkunkannen raosta kurkistaessaan hautuumaan portilla. Avonaisilla, liikkumattomilla silmillään se katsoi ilmeettömästi kuin kipsikuva. Heikki avasi silmänsä karkoittaakseen näyn, mutta kuva ei silti kadonnut; se siirtyi vain ylemmäksi kattoon ja näkyi epäselvempänä.
Yhtäkkiä Heikki vavahti, ja kuva hälveni. Hän oli kuulevinaan ulkoa hiipiviä askeleita, jotka ihmisen käynniksi tuntuivat aivan liian hiljaisilta. Hänen valvoessaan vuoteella yksinäisinä pimeinä syys- ja talviöinä toisten nukkuessa häntä olivat monasti kammottaneet ja unenvaaluun mennessä painajaisena ahdistaneet lukemattomat kummitusjutut, joita hän pienestä pitäen oli kuullut tositapahtumina kerrottavan. Viimeinenkin veripisara hänen kasvoiltaan karahti nyt sydämeen, joka löi haljetakseen, ja hän jäi hätääntyneenä tuijottamaan kaksipuoleisen oven rakoon. Epäilyttävää, vaanivaa hiiviskelyä jatkui edelleen, ja kirkas puukon terä pisti oven raosta sisään, alkaen nostaa hakaa varovasti ylös. Heikki sulki silmänsä ja yritti kääntyä seinään päin, mutta ei jaksanut. Hänen kuulonsa terästyi äärimmilleen, ja hillitön mielikuvitus loihti esiin hirvittäviä kuvia vanhoista kätköistä. Hän kuuli ha'an rapsahtavan alas, oven avautuvan ja pehmeitten kissamaisten askelten lähestyvän ja pysähtyvän sänkynsä viereen. Vaikka Heikki ei uskaltanut katsoa salaperäiseen tulijaan, tunsi hän kuitenkin, kuinka vieressäseisoja häntä tarkasteli, ja hän odotti joka hetki tuntevansa kurkussaan sen luisten sormien puserrusta. Hän olisi kiljaissut, mutta ei saanut ääntä. Itseään puolustaakseen hän ei olisi kyennyt edes sormeaan liikauttamaan. Hän tunsi suurta helpotusta kuullessaan jonkun ajan kuluttua tassuttavien askelien poistuvan kamarin ovelle päin, joka hiljaa narahtaen aukesi ja sulkeutui.
"Se taitaa olla kuollut — tuo tuolla", kuuli Heikki miesäänen lausuvan kamarissa.
"Kuollut?… Äsken sitä juuri äitinsä ripitti, ja hengissä se vielä silloin oli. Olisiko käydä katsomassa, jos hyvinkin…" kuului Anni vastaavan.
"Anna olla. Kuoltava kuolevan on… ja sitä parempi meille", jatkoi miesääni.
"Se nyt muutti tuohon porstuaan. Tiesitkö sinä, että se on porstuassa?"
"Tiesinhän minä, kun Kaisa kertoi. Ja siksihän minä riisuin kenkäni ja hiivin sukkasillani hiljaa kuin kissa hiiren luo."
"Suk…!" Anni heläytti raikkaan naurun. "Kukas se sinun hiiresi on?"
"Sinä!"
"Olisit tullut akkunasta."
"Onkos siinä saranat?"
"Ei ole."
"No, mitenkäs siitä sitten… Pelkäätkö sinä miestäsi — tuota…?"
"Ei, ei. Tule vain vastakin samaa tietä. Se on parempikin."
"Miten niin parempi?"
"On vain."
Lapsi kehdossa kuului nyrähtävän.
"Tuo se kuitenkin jää, ja se on paha juttu", sanoi taas miehen ääni.
"Jää?… Katsopas sen sormenpäitä ja silmäin ympäryksiä."
Kuului miehen kummastusta osoittava äännähdys; sitten oli hetken hiljaista.
"Niinhän nuo sen sormet ovat rihaiset ja paksupäiset kuin nuppineulat.
Miksikä ne ovat tuommoiset?"
"Ne kuuluvat keuhkotautisen sormet tulevan tuommoisiksi. Ja siitähän sen kuuluu tietävän, kenessä on keuhkotauti, kenessä ei. Samanlaiset nuijapäät ne ovat Heikinkin sormet.
"Onkos tuossa rääppänässä sitten keuhkotauti kanssa?" jatkoi mies kuin hyvillään.
"Rääppänässä?… Mikähän lie tauti. Ja eihän sinun ole pakko sille rääppänälle isäksi tulla, on niitä tulijoita, sinun laisiasi — parempiakin."
Annin äänessä kalskahti loukattua ylpeyttä kuin kaikuna menneiltä ajoilta.
"Älähän suutu. Senhän minä perinnön vuoksi vain — että jos se sille niinkuin testamentin…"
"Enhän minä suutukaan. Ja jos tietää tahdot, niin kuolemantauti siinä on — niinkuin isässäänkin."
"Se on hyvä."
"Mikä on hyvä?"
"Sinä taas riitaa haastat."
Seurasi äänettömyys.
Taas alkaessaan oli keskustelu niin hiljaista, että Heikki ei enää eroittanut sanoja, aleni siitä vähitellen helläksi kuiskailemiseksi, kunnes sekin lakkasi, ja kamarin salaperäisestä hiljaisuudesta kuului Heikin korviin vain pitkien suutelojen suriseva ääni.
Heikki kohoutui sängyssä ryntäilleen ja katsoi pitkään kamarin oveen.
— Tuomo!… Menisinkö?… Olkoot, en mene! En ole tietääksenikään — vielä.
Oli jo aamupuoli yötä, kun Tuomo palasi kamarista eteiseen. Hän liikkui nyt rohkeammin kuin tullessaan, tarkasteli levollisesti sairasta, tuolilla olevia rohtopulloja ja tyhjää pikaria. Kurkisteli ympärilleen niinkuin jotakin etsien, kumartui ja vilkaisi sängyn allekin. Huomattuaan siellä viinapullon hän kallisti sen suusta muutamia pitkiä kulauksia, asetti pullon paikalleen, sanoi vaistomaisesti: "kiitos!" ja suutaan tyytyväisenä maiskutellen poistui yhtä hiljaa kuin oli tullutkin.
Heikiltä pääsi tahtomattaan nauru niin haudantakainen, että Anni kamarissaan hätkähti. Naurunsa välittömäksi jatkoksi hän sai niin ankaran yskän kohtauksen, että oli nikahtua.
— Ne ovat saattaneet pitää tuota peliään ties kuinka kauan — kun sitä ei enää koirakaan hauku.
Hän otti pullon ja harmissaan kaatoi kurkkuunsa ryypyn toisensa perään, kunnes vihdoin nukkui humalaansa.
* * * * *
Aamulla kamarista tultuaan Anni läheni sairasvuodetta hiukan arkaillen kuin rikollinen. Mutta kun Heikki ei ollut asiasta tietääkseenkään, arveli Anni hänen yöllä vain hourineen. Ehkäpä Heikki ei ollut nähnyt ei kuullut koko tapausta.
Ja olkoon, jos…!