XII
Tuli taaskin ilta. Tuvassa ja kamarissa lienee jo nukuttu, mutta Heikki sängyssään katseli eteisen kattoon, raskaitten ajatusten laahustaessa kuin siipirikot linnut.
— Että ne voivat olla niin sydämettömiä — kuolevalle miehelle. Etteivät nyt malttaneet edes niin kauan odottaa kuin tässä vielä henkeä on. Tuomoa saattaa kyllä ymmärtää: hänellä on kostonsa. Vaan että Anni… Annikin… Ja tämän tähden minä olen soita ojittanut ja taloa ja pytinkiä puuhaillut — että hän, talon tytär, kehtaisi vieraalle edes kotinsa ilmoittaa: sieltä ja sieltä ollaan — Töyrylän talon emäntiä. Se siinä alkoi jo oloonsa mukautua, koetti välimmiten olla ystävällinen ja helläkin. Mutta toisöinen tapaus puhalsi sumun silmistäni: se hellyys olikin vain silmieni lumeiksi, puhdas lakana likaisten jälkien peitteeksi… Tuntuu tuolla rinnassa taas niin haikealta, että ihan itkuksi tuppaa — samanlaiselta kuin silloin Annin aitan rapulla seistessäni, sormus kämmenellä… Oh!… tämä on pahempaa. Mutta en uikahda. En salli heille sitä iloa,- että saisivat nähdä, kuinka minä tämän tähden kärsin. Jaksaisin tästä kävellä metsiin, Hitonhaudalle ja Piilolammelle. Siellä yksinäisillä poluilla ajatus ehkä selviäisi — täällä kiertävät kuin haavoitetut jänikset yhtä ainoata ympyräänsä — verisin jäljin.
Katse luisui katosta alas seinälle, missä riippui vyö tuppineen ja puukkoineen.
— Entä jos?… Jumaliste!… Ei, ei!…
Hän kauhistui sitä ajatusta ja harasi vastaan, mutta toiselta puolen se kiehtoi ja veti puoleensa vastustamattomalla voimalla. Hän nousi vuoteeltaan ja sänkynsä laidasta kiinni pidellen horjutteli vyönsä luo ja veti puukon tupesta ulos.
Päästyään jälleen peiton alle hän ojensi puukkoa pitävän kätensä ylös. Rohdinpaidan avosuinen hiha valahti alas olkapäälle, ja koko käsivarsi esiintyi kaameassa alastomuudessaan. Ohkaisten luitten ja pingoittuneiden jänteiden päällä oli vain kellahtava nahka, josta suonet pistivät räikeästi esiin kuin siniseksi värjätty verkko. Sormiluut puristivat puukon päätä, jonka pitkä terä käden kera vavahteli, välkähteli.
— Kyllä… kyllä… siinä kädessä… vielä sen verran… voimaa on… kuin tarvitaan.
Anni ilmestyi kamarin ovelle.
"Puhuitko sinä? Puuttuuko jotakin?"
Heikki ei aluksi vastannut mitään. Peittonsa alla hän painoi puukon terän olkipatjan läpi, niin että kärki kävi kiinni sängyn pohjalautaan.
"Tulehan tänne likemmä", hän sanoi niin ystävällisesti kuin voi.
"Mitä varten?"
"Olisi sana sanottavana."
"Kuulen minä tännekin; en minä kuuro ole."
"Vaikka et — tulehan kuitenkin."
"Mitä varten?"
"Antaisit suutelon — minullekin."
Anni naurahti pilkallisesti.
"Sinullekin?… sinihuulelle… kuolleelle."
"Annoithan sinä sille miehellekin toissa yönä — vai joko lie kolmas.
Kuka se oli se mies?"
"Niinkuin et muka tietäisi."
"Sanohan kuitenkin."
"Alatalon renki Tuomo se oli, jos tietää tahdot."
"Vai Tuomo."
"Entä sitten vaikka olikin."
"Eipä — eipä mitään sitten."
"Omat kai minun huuleni ovat", sanoi Anni kuin puolustuksekseen.
"Omasipa ovat… Vaan voisit sinä ainakin antaa pullon tuolta sängyn alta. Kuivaa kurkkua, ottaisin ryypyn."
"Saathan sen, ystäväsi. Suutele sitä ja makuuta vieressäsi."
Kumartuessaan pulloa ottamaan Anni sattumalta vilkaisi sairaan kasvoihin, hätkähti, oikaisihe ja peräytyi pari askelta. Hän oli nähnyt palavat silmät kuin tuliset hiilet kiilumassa syvällä kuopissaan ja käden tavoittavan liikkeen peiton alla. Heikki muistutti petoa, joka on hyökkäämäisillään saaliinsa kimppuun. Hänen huohottava hengityksensä oli lyhyttä ja katkonaista, ja hiki kihosi otsalle. Anni seisoi kuin naulittuna paikallaan. Aikoiko Heikki kietoa kätensä hänen kaulalleen vai antaa niskaan surmaniskun?
"Mitä sinulla oikein on mielessä?" hän viimein kysyi.
"Ei mitään erityistä."
"Aioitko sinä lyödä minua, vai…?"
"Lyödä?… Tuleeko siitä tolkkua lopultakaan?"
"Mistä?"
"Siitä pullon antamisesta."
"Odota!"
Anni poistui kiireesti, ja kamarin ovi rapsahti säppiin sisäpuolelta.
Otettuaan ryypyn Heikki työnsi pullon sängyn alle niin syvälle, että sitä saadakseen oli pakko kumartua polvilleen. Sitten hän jälleen asettui peiton alle, puukko kourassa, silmät oveen luotuina.
Hänen ei tarvinnut kauan odottaakaan, kun ulkoa kuului askelia, puukon terää työnnettiin oven raosta sisään ja hakaa nostettiin varovasti ylös. Heikki tunsi nytkin vähän veren pakenevan kasvoiltaan, mutta ei pelosta, kuten ensi kerralla. Askeleet lähestyivät ja pysähtyivät… Ehkä se nyt jo mennessään ryypyn ottaa, kun tietää pullon olinpaikan. Käsi peiton alla puristi puukon päätä niin, että vapisi… Kumartuukohan?… polvistuukohan?… Hetkistä myöhemmin kuului avaimen rapinaa, sen jälkeen hiljaista koputusta kamarin ovelle.
"Kuka siellä?" kuului Annin ääni.
"Minä se vain olen."
"Kuka minä?"
"Minä vain — Tuomo… Avaahan ovi."
Ovi avautui ja ummistui.
"Ei kumartunut, saatana… Vaan ehkä se ottaa ryypyt vasta palatessaan, lähtöryypyt… Onneksi olkoon!"
Heikki päätti valvoa ja odottaa Tuomoa tarvitessa vaikka aamuun asti. Mutta vaikka kosto kiihoitti, voitti kuitenkin väsymys heikot voimat, ja hän vaipui puoliunen tapaiseen horrostilaan. Kuinka kauan lienee maannut niin, kun hän taas oli kuulevinaan askeleita ulkoa. Puoliavoimin silmin hän näki kuin usvan läpi, kuinka eteisen ovi, jonka Tuomo oli jättänyt hakaan sulkematta, avautui ja sisään astui vanha mies, yllä harmaa takki, virsut jalassa. Hänellä oli pattisauva kädessä ja paperiin kääritty pieni mytty kainalossa, riippuvista hetuleista päättäen musta silkkiliina.
Isä… isä-vainaja! iski Heikin mieleen. Hän muisti arkun naulat ja soittamatta jääneet sielukellot. Niistäköhän se nyt tuli tilille vaatimaan.
Vanha mies näytti epäröivän, seisoi hetken neuvottomana ovensuussa ja katsoi sairaaseen kuin anteeksi pyytäen. Viimein hän asetti sauvansa pystyyn ovensuunurkkaan, niistää pihautti nenäänsä sormien välissä, sipaisi pari kertaa housujaan, pari kertaa harmaata tasatukkaansa korvallisella, ja kävi kiinni tuvanoven ripaan. Käsi vavahti kerran, pari — vavahutti vanhuus, vavahutti syvä mielenliikutus.
"Noh", puheli itsekseen. "Ei nyt hullumpaa."
Hän irroitti kätensä, mietti hetkisen, työnsi sormikoukun poskeensa ja kaivoi sieltä tupakkamällin kuin tikka hongan kuolosta toukan. Asetti puruksen akkunalaudalle eteisen oven päälle.
"Otanpahan tuosta tullessani."
Hän sylkäisi suustaan loput rouheet, pyyhkäisi takin hihalla huuliansa ja astui tupaan, musta silkkiliina kainalossa.
Heikki ei jaksanut herätä täysin valveille. Puolitajuisena hän kuuli tuvasta yskähdyksiä, hiljaisia, varovaisia, sitten yhä kovempia.
"Onko se… voi-voi… onko se — kuka?" kuuli Heikki äitinsä hätääntyneitä, katkonaisia ääniä.
"No-no, no-no", rauhoitti mies. "Henna nukkuu, makaa pois vain."
"Sus siunatkoon! sus kolmasti!… Oikein säikähdin. Onko nyt jo — päivä? En kuolemakseni ole ennen näin myöhään… Vai iltaako tämä on vasta?"
"Ehehe, ehehe, ilta-iltapuoltapa taitaa olla, iltapuolta vasta…
Poikkesin katsomaan."
"Kyliltäkö sitä ollaan kulkemassa vai kotoako varsin?"
"Kotoapa varsin."
"Ihanko sitä on työnnytty yön selkään jantussa jaloin?"
"Ihanpa läksin jantuksiinsa."
"En ole kerinnyt — Israel istuu, painaa puuta — kerinnyt kuulumisiakaan kysellä… Vai ihan nimen niettuun on lähdetty… Kuuluuko sitä mitä kiireelle kerrottavaa?"
"Kysyy häntä kurjelta, jolta tuo naaraan puoli on ammuttu ja pojat lentäneet taivaan tuuliin, yksi yhtäänne, toinen toisaanne — joka tuossa rämeellä tyhjän pesänsä partailta nokkasee karpalon sieltä, toisen täältä henkensä pitimiksi — kysäsee, mitä tuolle mahtaa kuulua."
"Yksinäistä se on yksinäisen — hohoijaa!… Siihenkö se nyt vääntäypi sängyn laidalle?"
"Siirtyyhän hivenen syrjemmälle… Yksinäistä ja autiota."
"Menen vieläkin kurkeen. Voihan olla niitäkin, joilta tuo koiraan puoli on ammuttuna ja ainoa poika tuossa lähtemäisillään, kuolemaisillaan."
"Voihan olla, voipi. Ja viisaasti tekisivät, jos yhteen lyöttäysivät, ratompi olisi olo kummallakin."
"Ratompipa toki tavallaan. Vaan eipä se ole Israelkaan vielä kurkeansa löytänyt sen ammutun tilalle. Ei taida olla kaipuuta?"
"Kaipuuksi se lyöpi, varsinkin näin kevään tullen. Tuossa kun katastaa noidenkin varisten vaapsahtelemista, pelehtimistä ja huushollia, niin se oikein sydänalassa etoo ja tuntuu tämä oma olo vielä ontommalta. Se on tuo Luoja luomispäivänä viisaudessaan niin säätänyt, että sitä ei ole tuon luontokappaleenkaan hyvä yksin olla."
"Saati ihmisen, joka on luomisen ruunu."
"Saati ihmisen… Olen minä sitäkin ajatellut, että jos passaisi
Hennan… tuota… jos ehkä passaisi, niinkuin…"
Ei vastausta.
"Näkyy tuo Heikki olevan jo henkihieverinä, niin aprikoin asiaa siltäkin kantilta, että — se kun on eteenpäin elävän mieli — olisi tässä ehkä tarpeen miehinen mies… Jos tuo muuten passannee."
"Sitä on terveyden lahjaa vielä Israelilla?"
"Onhan terveyttä, Jumalan kiitos, on. Se kyllä kihti tuota vasenta lonkkaani rämsyilmoilla repii ja retostaa, vaan olisi tuossa omituinen hieroksija, niin saattaisi kuontua vielä siitä terveeksikin. On tuo Kaisa hierojaksi vähän liian kovakourainen… ja se siinä hieroessaan tuppaa muutenkin liiemmäksi nipistelemään ja kutittelemaan."
"Vaikka on ihminen uskovaisten kirjoissa."
"Vaikka on kirjoissa."
"On tainnut Kaisa rakastua, taitaa mieliä Israelia omakseen."
"Rakastuakin on tainnut… ja mitäpä hän mielinee. Vaan en huoli hänestä minä."
"Menen vielä äskeiseen. Joko se siihen muuttaisi päätä pahkaa hengen heitolle, vai sitten vasta, kun tuo on tuosta korjattu?"
"Kamansa ja kamppeensa nuo kerinnee tuoda myöhemminkin, vaan sitä olen ajatellut, että seurakunnan tietoon olisi saatettava välemmiinsä tämä yhteinen aikomuksemme. Saattaa Heikki tuosta piankin kuolahtaa, ja se kun on kirkkomaan multaan vietävä, niin olisi siinä yksi tie, kaksi asiaa, ja pitäisi siinä häät ja hautajaiset yksin tulin."
"Eiköhän se yhtäkaikki olisi liian hätäistä ja sopimatonta. Mitä siitä sanoisivat ihmisetkään?"
"Eikö nuo lie kahden kauppoja nämä… Olisi minulla täällä pöydällä vähän" — Heikki kuuli askeleita ja paperin rapinaa — "olisi tällainen. Tuon kun Henna sitaisee päähänsä, niin ei tarvitse hävetä, vaikka astuisi itsensä rovastin eteen."
"Minulleko se tämän?"
"Jos tuo kelvannee."
"Oikeinko se on sen minua varten ostanut?"
"Annastiina-vainajaa vartenhan se on alunperin niinkuin ostettu, vaan sillä on nyt Annastiinalla toiset päähineet ja toiset antajat."
"Toisetpa toki tavallaan."
"Ajattelin, että jos tuo ehkä kihloiksi kelvannee."
"No sei… vai kelvannee? Hetulaniekka tällainen — liiankin korea vanhalle. Lieneehän tuota lupa päähänsä koettaa?"
"Henna koettaa pois vain."
"On se toki markkoja maksanut?"
"Kuusi hopearuplaa."
"Sitä siihen aikaan ruplissa räknäiltiin?"
"Ruplissapa ruplissa — ruplissa ja riikin taalareissa."
"Oikein korvissa kahisee."
"Se siinä silkissään näyttää nätiltä ja hempeältä kuin nuoret tytöt — heh!"
"Oikeinko se aikoo halata?"
"Hatistammahan hivenen."
"No te-eeviä – – –"
Kun Heikki aamulla heräsi, olivat molemmat öitsijät jo tipotiessään. Mutta pattisauva oli unohtunut eteisen nurkkaan, ja Israelin tupakkamälli kiilteli akkunalla auringon paisteessa kuin iso musta sittiäinen. Hän nousi sängystään, hoippui vyönsä luo ja painoi puukon tuppeensa.