I
Kuuselan talon Antti-vaari ja hänen seitsenvuotias pojanpoikansa Unto, istuivat kantapäittensä nojaan kyykistyneinä saunan lauteitten alla ja etsivät onkimatosia karsinamullasta, tai oikeammin Unto etsi nuorilla silmillänsä ja vaari piti kädessänsä matos-astiaa, vanhaa tuohista nuuskarasiaa.
»Eikö noita riittänekin jo — yhden onkijan tarpeeksi», sanoi vaari vihdoin, sulkien rasian kannen ja nousten seisaalle.
Unto katsoi hämmästyneenä renkaiksi pyöristyneillä silmillään vaarin kasvoihin, ikäänkuin tutkiakseen, tarkoittiko tämä totta vai leikkiä.
»Yhden onkijan…? Enkös minä saa sitten mukaan tullakaan?» hän kysyi pettyneenä.
»Jäisit nyt kotiin sinä», vastasi vaari lyhyesti.
Unnon pää nuokahti alas, ja vastaamatta mitään hän, yhä kyyhkysillään ollen, hyppysissä kiemurteleva matonen kuin sisäisten tunteitten vertauskuvana, alkoi kaivaa karsinamultaa oikean jalkansa isolla varpaalla, kyynelten tipahdellessa kuoppaan, niinkuin olisi siihen haudannut pettyneitä toiveitansa.
Hän oli elänyt koko kevätkesän, jopa vuosikausia tämän onkimatkan odotuksessa, laittanut pyyntivehkeensä kuntoon ja kärttänyt vanhemmiltansa menoluvan jo aikoja sitten. Mutta vaari, jonka kanssa oli määrä lähteä, oli antanut hänen pyyntöihinsä kierteleviä vastauksia, jotka oudolla salaperäisyydellään olivat kiihoittaneet hänen uteliaisuuttansa siihen määrin, että tuntui ihan mahdottomalta nyt ratkaisevan hetken tullessa jäädä pois.
»Jos sinä pyytäisit minua onkitoveriksesi tähän kotijärveen, pyytäisit minun tekemään itsellesi kärryjä, marjatuokkosta, pajupilliä, tai jos sinulla on mikä hyvänsä muu kohtuullinen toivomus, niin minä vointini mukaan teen mieliksesi. Mutta Mäkikaipiolle… ei, ne sellaiset matkat eivät ole lapsia varten», koki vaari lohduttaa, nähtyään pojan kyyneleet.
Kun Unto oli huomaavinaan vaarin äänensävyssä tällä kertaa peräytymiseen vivahtavaa epävarmuutta, päätti hän voittaa ujoutensa ja tarttua viimeiseen oljenkorteen: karkasi syleillen vanhuksen kaulaan, kallisti päänsä hänen rintaansa vasten ja ratkesi entistä rajumpaan nyyhkytykseen.
Tätä vaarin sydän ei enää voinut kestää.
»No, no… älähän… tulehan sitten, tulehan sitten», hän soperteli, taputtaen poikaa kömpelösti hartioihin.
Kuin kiitokseksi Unto pusersi vielä kerta häthätää vanhuksen kaulaa ja pyyhkäisi nopeasti paitansa hihalla kyyneleet silmistänsä. Vaari ei ollut ehtinyt kunnolle lähdön alkuunkaan, kun hän jo mennä vilisti kaukana niityllä, jossa vihreän ruohon ohella kasvoi paikoittain polvenkorkuista kärpäskukkaa keltaisina pälvinä. Paitsi ilon aiheuttamaa innostusta häntä kiirehti halu saada toveriansa odotellessaan aikaa katsella, kuinka niityn keskellä olevissa suohaudoissa sammakkojen leuanalustat läpättivät kuin palkeen posket, kuinka ne ampuivat kärpäsiä kielellänsä ja pitkillä säärillään potkien uivat melkein samaan tapaan kuin ihmiset.
Jäljessä tuleva vaari ei ollut ehtinyt vielä suohaudoille asti, kun Unto taas lähti juoksemaan eteenpäin, ikäänkuin peläten, että ukon päähän pälkähtäisi käännyttää hänet taipaleelta takaisin. Tultuaan niityn ulkolaidassa olevaan lehtoon, jossa keväällä hakatut halkopinot loitommalta katsoen näyttivät paikallaan seisovalta valkoiselta lehmikarjalta, hän kiipesi suureen koivuun ja kukkui niin taitavasti, että vaari paikalle tultuaan töllisteli kummeksien puihin, kun käkeä ei näkynyt, vaikka kukunta kuului.
»Ei nyt hullumpaa», hän viimein ääneen ihmetteli.
Vasta koivun tuuheasta latvasta helähtävä iloinen naurun remahdus paljasti hänelle totuuden.
Niityn aidan takaa alkoi polku, jota myöten kumppanukset lähtivät samoamaan sydänmaata kohti valkoiset onkivavat kädessä, vaarilla lisäksi kalakontti selässä ja virsut jalassa. Poika piipersi paljain jaloin, milloin edellä, milloin jäljessä, kysellen senkin seitsemiä asioita.
»Minkätähden tähän tielle on levitetty olkia, vaari, ja miksikä niitä on vain jyrkkien mäkien rinteillä, aina samalla puolen, mutta ei ole tasaisilla mailla? Laitumella käyville lehmillekö niitä on tuotu vai jäniksille? »
Mutta kahisevilla oljilla allapäin kävelevä vaari näytti tällä kertaa niin syväin mietteisiin vaipuneelta, että hän tuskin kuuli puoliakaan pojan kysymyksiä.
Kiemurteleva polku kiipeili milloin vuorten yli, milloin kulki kumisevia kanervakankaita tai kaarsi rannoitse väkevätuoksuisia, vesiperäisiä soita, joissa siellä täällä värjöttävä kitukasvuinen vaivaismänty kohotti kuivunutta latvaansa ja muuraimenkukat kattoivat maata kuin vastasatanut lumi. Eräässä kohden polku jonkun matkaa seuraili kapeaa puron uomaa, joka oli niin täynnä kukkivia tuomia, että se Unnon mielestä oli kuin sadun keijujen valkoinen tie. Hän sukeltautui kukkien ja suloisen tuoksun keskeen. Uoman pohjassa lirisi näkymättömiin piiloutunut puro, ikäänkuin siellä alhaalla kivien koloissa olisi ollut satoja tonttujen perunapatoja hiljaisella tulella kiehua pulputtamassa. Harvoissa suvantopaikoissa, missä vettä oli näkyvissä, kihisi pikku nahkiaisia mustanaan.
Matkan hiljalleen jatkuessa muuttui sydänmaa, samoin kuin vaarikin, yhä vaiteliaammaksi. Alkutaipaleella metsän täyttänyt pikkulintujen liverrys oli heikkenemistään heikennyt ja vaiennut viimein melkein kokonaan. Ei kuulunut enää muuta ääntä kuin silloin tällöin kuoleman kolkkoutta muistuttavaa tikan yksitoikkoista koputusta kuivan hongan kupeeseen, tuon mustan linnun aina toisinaan päästäessä kimakan, korvia viiltävän kirkaisun, johon säestyksenä yhtyi ilmassa kaartelevan haukan hiljaisempi vihellys, joka oli kuin kissan naukuminen. Joskus kuului etäämpää palokärjen räikeää pärrytystä, jolloin vaari Unnon kysymykseen huomautti:
»Koro huutaa.»
Hiljaisuuden kasvaessa tuli sydänmaa samalla ikäänkuin herkkäkorvaisemmaksi ja ankarammaksi: jos vähänkin hihkaisi, niin kaikkialla ärjähdettiin heti vihaisesti vastaan. Vihreähameiset kuuset seisoivat vakavina kuin vanhat mummot seuroissa kotituvassa, ja kaljupäiset kelohongat, moniailla vielä hiukan vihreää haiventa korvallisilla, näyttivät pudistavan kyhmyisiä oksiansa, niinkuin oli joskus vaarin tapana varoittaa liiallisesta vallattomuudesta koukkuisilla sormillansa: »Hiljaa, hiljaa, nuori mies.» Tämä juhlallinen äänettömyys alkoi Untoa hiukan pelottaa, niinkuin oli pelottanut kerta hiljaisessa, kaikuvassa kirkossa ennen jumalanpalveluksen alkua, eikä hän uskaltanut udella enää.
Vihdoin heidän eteensä ilmestyi pieni, soikea lampi, joka oli kuin syvälle kuoppaansa painunut vanhuksen silmä kahden liikkumattoman kallioluomen välissä, silmäripsinä vuorten laella törröttävät korkeat petäjät. Itäisestä silmänurkasta lähti kyynelvirtana lirisemään pieni puro pitkin erämaan ryppyisiä jättiläiskasvoja, niinkuin se olisi alati itkenyt. Puron salaperäistä lirinää lukuunottamatta ei kuulunut mitään ääntä, eikä ollut muuta elävää olentoa näkyvissä kuin lammen keskellä uiskenteleva yksinäinen kaakko.
»Tämäkö se on nyt se Mäkikaipio, josta vaari aina on puhunut?» kysyi
Unto innostuneena.
»Tämä se on», vastasi vaari vakavana ja lisäsi merkitsevästi kuiskaten:
»Uskallatko heittää onkesi näin mustaan veteen?»
»Tuohonko tervapyttyyn?… Onkos siinä pohjahakoja?» tutkaisi Unto, ymmärtämättä vaarin tarkoitusta.
»Ei tässä lammessa onkesi pohjaa tapaa, vaikka siimasi olisi sata syltä», liioitteli vaari.
»Mikäs siinä sitten on, etten uskaltaisi?»
»Eipä muuta kuin että jos sattuisi tuolta syvyydestä osumaan onkeesi oikein iso kala.»
»Kuinka iso?»
»Niin iso… niin iso, että se vie miehen mukanaan.»
»Ehee — ei minua vie», väitti Unto miehekkäästi. »Antakaahan toosa, niin tarjoan niille nuuskaa, että saavat aivastella.»
Vaari pudisti varoittavasti päätänsä ja mietti hetken.
»Hm… eipä ehkä voi viedä sinua, liianhan olet nuori vielä. Sylkäisehän sitten syöttiin ja nakkaa onkesi veteen — ei siihen: hiukan loitommalle minun pyydyksestäni, ettei iso kala satu ongista erehtymään.»
»Erehtymään…?» jämäsi Unto.
Toverit — hopeahapsi ja pellavakutri — istuivat rinnan sileällä rantakivellä, katseet kiintyneinä tyynen veden pinnalla kelluviin kohoihin ja kummankin kasvoilla kuvastuen jännittävää odotusta. Kuitenkin vaari silloin tällöin heitti salavihkaa lempeän silmäyksen vuoroin Untoon, vuoroin kaakkoon, joka kaula korkeana ja hiukan arkeissaan päätänsä käännellen oli uinut aivan onkijain lähelle, ikäänkuin vastatulleita tarkastellen ja itsekseen arvellen: »Jopa se on taas ukkokin kivellensä koteutunut; sillä näkyy nyt olevan poika mukanaan, vaan lieneekö tuohon viikariin luottamista!»
»Siinäpä rohkea lintu on, melkein yhtä kesy kuin kana», ihmetteli Unto.
»Ne tulevat linnutkin kesyiksi, kun huomaavat, että niille ei tehdä pahaa,» sanoi vaari.
»Mutta eikös tuolle tule ikävä yksin täällä sydänmaassa, kun sillä ei ole leikkitoveria vedessä pulikoimassa?»
»On sillä toveri, mutta se kai on tuolla vastarannalla pesässänsä hautomassa. Me olemme, kaakot ja minä, olleet täällä Mäkikaipiolla yksissä useita kesiä, ja meistä on tullut parhaat ystävät. Olen joskus huvikseni nakellut niille onkimiani ahvenia, ja siitä hyvästä ne ovat niin kesyttyneet, että siinä ja siinä, etteivät tule kädestä ottamaan. Niitä kai se kaloja nytkin tuossa kärkkyy.»
»Taitavat ollakin nämä niitä samoja kaakkoja, jotka täältä päin toisinaan lentävät rinnan ilmassa, että siivet vinkuu, ja kaulat ojossa huutavat: ‘Tottapa saat, kohtapa saat' — ja sitten tulee heinämiehille niin turkasen kiire.»
»Samoja rohveettoja. Aavistavat näet ruumiissaan ilmojen muutosta ja lentävät ennakolta sateitten ajaksi suuriin selkävesiin… Mutta nostahan onkesi, näkyy nykivän.»
»Hei! Tuommoinen tinttikö se vaarin iso kala nyt onkin!» nauroi Unto kiikuttaessaan ongessansa sormen mittaista ahventa, joka oli yhtä musta kuin lammen vesi.
»Annanko sen kaakolle?»
»Pistä hänet konttiin, että on jotakin kotiinkin viemistä. Mutta ei täällä ole tapana nauraa», varoitti vaari.
»Eikö saa nauraa?» kummasteli Unto.
»Ei kovalla äänellä puhuakaan,»
»Miksi ei?»
»Saattaa näet se, jota minä ongin, ottaa naurun pilkaksi ja painua ikipäiviksi pohjattomuuksiin. Ethän sinä voi vielä tuon isompaa toivoakaan.
»Minä… Voikos vaari?»
»Siitä asti kun mummosi kuoli, kun sinua ei ollut vielä olemassakaan, olen minä istunut tällä samalla kivellä ja odottanut onkeeni sitä isoa kalaa. Väliin olen pitänyt tänne suksenlatua talvellakin ja onkinut avannosta.»
»Vaan ettepä ole saanut.»
»Ei ole tullut aikani saada vielä.»
»Mutta äiti sanoo, että vaaria lapsettaa, ettei suinkaan tämmöisessä lätäkössä ole isoja kaloja ollenkaan.»
»Äitisi… Ne semmoisen sanojat eivät itse uskaltaisi pitää onkeansa tässä 'lätäkössä' sekunnin aikaa, vaikka ovat olevinaan uskovaisia. Siihen aikaan kun äitiäsikään ei ollut vielä olemassa ja minä olin yhtä nuori kuin sinä nyt, laski muuan mökin mies — Tupsu-Tanuksi sanottiin — mertansa tuonne puron suuhun kevätkutuun. Mökin muijan oli myös tapana käydä joskus pyydystä kokemassa. Erään kerran hän kalamatkaltansa juoksee kotiin henki kurkussa ja saamatta suustansa selvää sanaa huitoo käsillään miehellensä, että kiirehtiä katsomaan. Kun mies sitten nosti merran, oli siihen tunkeutunut ahven niin iso, että kun kuono sikkoa sipoi, heilui häntä nielun suulla.»
»Olipa se aika köriläs», ihmetteli Unto.
»Aika möhkäle oli se kivikin, joka muutamaa viikkoa myöhemmin vierähti hiekkahaudan partaalta Tanun päälle ja tappoi hänet.»
Uunolle alkoi vähitellen selvitä syy vaarin aiempaan salaperäisyyteen ja minkä vuoksi tämän oli niin vaikea ottaa hänet onkitoveriksensa tänne.
»Kuoleekos siitä sitten, jos tästä lammesta ison kalan saa?» hän kysyi.
»Ei suinkaan siitä kuole, mutta se on surman sanansaattaja», sanoi vaari.
»Sitä sanansaattajaakos vaari sitten on onkinutkin ja nytkin onkii?»
»Sitä… Tässä maailmassa udellaan ennakolta turhempiakin tapahtumia».
Oltiin vaiti kotvan aikaa.
»Käykös täällä ketään muita onkijoita?» alkoi Unto taas.
»Ei täällä juuri muita uskalla käydä kuin niitä, jotka ovat vaelluksensa alku- tai loppupäässä, niitä, joilla on ymmärrystä liian vähän tai liian paljon.»
»Ketäs ne semmoiset ovat?»
»Ne ovat lapsia, ensimmäistä tai toista kertaa, niinkuin minä ja sinä. Kaikki sillä välillä olevat huulillaan pilkkaavat ja sydämessään pelkäävät tätä paikkaa.»
»Minkätähden?»
»Sentähden, että he ovat jo ehtineet kiintyä tähän elämään, mutta eivät vielä kyllästyä siihen.»
Unto vaikeni hiukan raskain tuntein, koettaen turhaan seurata vanhuksen liian viisasta ajatuksenjuoksua.
Vaari jatkoi:
»Kuitenkin on tällä kivellä kuuleman mukaan istua könöttänyt maailman sivu vakituinen onkijansa, joku ikäpuoli ukko näinikään ongenvapa kädessä, odottanut isoa ahventansa ja sen saatuaan jättänyt jälkeensä tyhjän paikan, jolle ennemmin tai myöhemmin on ilmaantunut taas joku toinen pyytäjä. Nyt on minun vuoroni.»
»Mutta jos vaari kuolee, niin kenenkäs kanssa minä sitten ongin ja leikin?» kysyi Unto murheellisena.
Vastauksen asemesta vaari käänsi kyyneltyvän katseensa poispäin, tuntien rinnassansa kahden voiman kamppailua, joista toinen veti elämään, toinen kuolemaan, eikä hän voinut tietää, kumman ote oli lujempi.
He onkivat edelleen, kumpikin vaiti ollen, omissa mietteissänsä, ja saivat melko paljon ahvenia, mutta kaikki ne olivat kuin veljeksiä, yhtä pieniä ja yhtä mustia, suuripäisiä ja suurisilmäisiä.
Kun kaloja vaarin mielestä oli tullut jo tarpeeksi asti, niin hän ryhtyi risuista virittämään valkeata rannalle.
»Mitäs te tulella teette?» kysyi Unto.
»Aionpahan vain kiehauttaa kalakeiton päivälliseksi», sanoi vaari.
»Mutta eihän teillä ole pataakaan.»
»Tehdään se», sanoi vaari, kiskoi koivusta tuohilevyn ja valmisti ropeen, jonka kirkkaalla lähdevedellä täytettyään asetti tulelle.
»Siinä on nyt pata. Näin sitä ennen vanhaan nuotalla ollessakin kaloja keitettiin.»
»Mutta eikös se pala, tuohi tulessa?»
»Kyllä, jos tuli saisi yksin isännöidä; mutta nyt sanoo vesi tuokkosen sisästä vanhalle riitaveikolleen: pysy sinä sillä puolen, minä olen tällä puolen.»
Paljon pikemmin kuin oikeassa padassa alkoi vesi kiehua tuokkosessa, johon vaari perattujen kalojen höysteeksi pani suolaa ja eväsvakkasesta suuren kimpaleen voita. Aterioiminen siinä kivellä oli Unnon mielestä niin hauskaa, ettei oikein mahtunut nahkoihinsa. Herkullinen kalakeitto ja muutkin ruuat maistuivat täällä maukkaammilta kuin koskaan kotona.