II
Kesän kuluessa näkivät kaakot ja vuoren rinnassa pesäluolansa suulta kateellisena kurkistava kettu vaarin ja Unnon usein onkivan Mäkikaipion rannalla.
Heidän kerran jälleen eräänä hyvin kuumana päivänä äänettöminä istuessa tutulla kivellänsä, ongenkohojen huonon syönnin takia kekottaessa liikkumattomina kuin kaivon pinnalla, kysäisi Unto:
»Vaari?»
»No mitä?»
»Sitä minä vain tässä itsekseni aprikoin, että minkä tähden vaari sitä kuolemankalaa niin halulla toivoo. Onko paha ollaksenne maailmassa vai tekeekö teidän mielenne taivaaseen — tuonne ylös?» jatkoi hän viitaten sormellaan siniseen korkeuteen ja katsoen ukkoa kysyvästi silmiin.
»Taivaaseenko?» jamasi vaari neuvottomana ja jäi hetkeksi miettimään vastausta pojan pulmalliseen kysymykseen.
»Enpä voi väittää, että minulla olisi erikoista vetoa taivaaseenkaan, sen itsensä takia, mutta syytä, miksi sinne kuitenkin niin kiihkeästi pyrin, et taitaisi sinä kyetä tajuamaan vielä.»
»Olenko minä vaarin mielestä sitten niin kollo?»
»Ethän tuota ikäiseksesi mikään kollo ole, etpä suinkaan, mutta minä en ole niitä salaisuuksiani kertonut kellekään, vaan olen kätkenyt ne visusti sydämeeni.»
»Kertokaa nyt kuitenkin minulle», pyysi Unto rukoilevasti.
»No, jos osannet panna sulun suusi eteen, ettet tietojasi ympäri kylää kuuluttele, niin voinhan ajan kuluksi sinulle kertoakin.»
»Matti olen, jos sanaakaan hiiskun», vakuutti Unto.
»Hyvä on… Näet, siihen aikaan kun mummo-vainajasi ja minä luovutimme talomme ja tavaramme vanhimmalle pojallemme, isällesi, ja piirsimme ristit kauppakirjaan nimiemme alle, tuntui meistä siltä, kuin tuo paperi olisi ollut hautausmaa, johon me vapaasta tahdosta ja täydellä ymmärryksellä pystytimme kolkot kuolon merkit omille haudoillemme.»
»Kukas käski antamaan talonne?» tokaisi Unto pikkuviisaana.
»Vanhuus käski — niinkuin se kerta käskee isäsi jättämään talon sinulle ja sinun taas vuorostasi pojallesi, kun se aika joskus tulee. Semmoista on maailman meno.»
»Niin se taitaa olla… Sanotaankos minuakin sitten syytinkivaariksi?» kysyi Unto.
»Arvatenkin.»
»Ja sitten minä valkoisine partoineni ja tasatukkineni, hartiat kumarassa ja katajainen rusikkakeppi kädessä, suuri visainen piippu hampaissa ja tupakkakukkaro vyössä roikkumassa kävellä köpitän maantietä myöten arkipäivinä. Mutta pyhäisin luen suurta saarnakirjaa porstuanpohjakamarissa ja väliin muljautan silmälasien! yli vihaisia katseita vallattomalle poikani pojalle — näin — ja pudistan koukkuisia sormiani — tällä lailla — ja sanon ankarana: 'Hiljaa, hiljaa, nuori mies' — niinkö?»
»Hehehe… aivan niin», naurahti vaari hiukan väkinäisesti, huomattuaan pojan kuvauksessa oman itsensä.
»Vaarina-olo taitaa ollakin lysti virka», arveli Unto.
"Kelle on, kelle ei. Meille Kuuselan vanhuksille se oli kaikkea muuta kuin hauskaa", sanoi vaari.
»Kuinka niin?»
»Talon kauppakirjassa tosin pidätimme itsellemme riittävän elinkautisen eläkkeen, mutta emme olisi sitä sellaisenaan halunneet, vaan oksimme mieluummin, haltijavaltaa lukuunottamatta, tahtoneet olla ja elää kuten ennenkin: yhdessä asua ja vointimme mukaan talon töitä toimitella.»
»Ettekö sitten saaneet?»
»Emme saaneet. Kun isäsi ja varsinkin uskovainen äitisi tahtoivat meidät muuttamaan omiin leipiin ja eri asuntoon, tunsimme itsemme hyljätyiksi ja tarpeettomiksi tässä maailmassa. Porstuanpohjakamariin eristettyinä me vanhat ikäänkuin löysimme toisemme uudelleen, kuten kauan sitten nuoruutemme aikoina, ja aloimme, mummosi varsinkin, ikävöidä uutta vihkimystä.»
»Häitä, niin vanhat!» kummasteli Unto.
»Sitä niissä häissä tämä vanhakin nuortuu, ja ovatkin nämä maalliset häät koommin kuin kuuliaiset vain niitä vihkiäisiä varten», sanoi vaari ja jatkoi:
»Oli näin kesäinen päivä, kun mummosi hyvästellessään — siinä kun sängyssään maaten piti kättäni omassa kylmenevässä kädessään — minua jälkeenjäävää Jumalan nimen kautta penuutti: 'Antti', kuiskasi hän, 'minä lähden nyt, sinä viipynet hetken vielä, mutta yhtä pyydän: uutta aviota älä ota, siitä vain sinnempänä, ylösnousemuksessa, kiistaa ja sekaannusta syntyisi. Minä tuolla ylhäällä sinua, ylkääni, odotan, niinkuin odottelin ennen täällä alhaalla, kun nuoria oltiin. Ja kun sitten tulet, ja jos et ota siitä suuresta joukosta omaasi tunteaksesi, nuoria ja kauniita kun kaikki ollaan, niin siitä tiedät ja tunnet, että niinkuin sinä nyt täällä olet minua viimeisenä hyvästelemässä, minä sinua siellä ensimäisenä tervehtimässä'.»
Tässä vaarin kertomus keskeytyi, syystä että hän yhtäkkiä tunsi tulvahtavan kurkkuunsa jotakin hengen kulkua ahdistavaa, jota hän vaivoin koetti niellä alas. Katsoen samentuvin silmin onkensa kohoon, sitä kuitenkaan näkemättä, hän vihdoin kysyi Unnolta:
»Ymmärrätkö nyt, minkätähden minä sitä isoa ahventani ongin?»
»Kyllä minä nyt…»
»No minkätähden, sanoppas se!»
»Sentähden, että vaarin on ikävä mummon luokse.»
»Ikävä… niin, ikävä, ikävä… Mutta ei taida sinulla olla käsitystä siitä, minkälaista ikävä on, kun se on oikein suuri; et ole tainnut kokea mitään semmoista.»
»Eikö se lie samanlaista kuin oli minulla kerran — kuinkas monta vuotta siitä nyt onkaan — tätilässä.»
»Minkäslaista sinulla tätilässä oli?»
»Se oli semmoista, että itkeä möllötin vain niin kauan, että pääsin kotiin vaarin luokse.»
»No kyllä, vähän semmoista se on, sillä eroituksella vain, että tämän vanhan kyynellähteet ovat jo melkein maatuneet sammalten peittoon. Jos lie oloni eläkeaikana ollut yksinäistä ja eristettyä jo mummosi eläessä, niin hänen kuoltuansa olin kuin koppivanki, jonka sydämessä asuu vain yksi ainoa toive: päästä pois vankilasta. Tämä pyrkimykseni oli ajoittain niin ylen voimakas, että kun vartija ei ottanut rukoustani kuuleviin korviinsa, aioin turvautua oman käden oikeuteen ja murtaa itse oven auki — jos ymmärtänet.»
»Nyt en taida ymmärtää», myönsi Unto.
»Ehkä onkin parempi niin… Sitten synnyit sinä maailmaan, ja kun vuosien vieriessä kasvoit ja kehityit, tuli meistä oikein hyvät ystävät — vai eikö niin ole?»
»Niin on, vaari kulta.»
»Sinä olet ollut minun jalkaini kynttilänä ja valona teilläni, niinkuin Sana sanoo, ja nämä tämänkesäiset yhteiset onkimatkamme ovat, uskon minä, yhä lujittaneet varempaa kiintymystämme toisiimme. Sinusta säteilevä lapsellinen elämänilo on lämmittänyt ja virkistänyt kuin keväinen aurinko minun huurteista mieltäni ja sulatellut kymmenvuotisten kuolemanajatusten routiinnuttamaa rintaani siihen määrin, että sinne on saattanut juurtua vielä jokin jälkikesän harvoja kukkasia. Sentähden, ja kun minun vanhat silmäni haluaisivat nähdä sinun ylenevän mieheksi, on minusta alkanut tuntua, niinkuin sen ison kalan saannilla ei enää olisi erikoista kiirettä. Odottakoon mummo haudassansa vielä jonkun aikaa… Hohhoh… kylläpä se nyt raukaiseekin…»
Kuta korkeammalle aurinko kohosi, sitä syvemmäksi painui erämaan äänettömyys. Lammen pinta lepäsi raskaana kuin sulatettu kulta; syvällä sen povessa hehkui toinen aurinko, ja kun sitä hetkenkin katsoi, näki senjälkeen keltaisen auringonkuvan, minne silmänsä käänsikin. Kaakot, joilla oli jo jäljessänsä kaksi mustaa poikaa, olivat hiljalleen soudelleet varjoisaan poukamaan ja kalat lakkauttaneet syöntinsä kokonaan. Koko sydänmaa tuntui torkkuvan, puron laulaa lurittaessa sille yksitoikkoista, nukuttavaa univirttänsä.
Ennen pitkää uinahtivat myös onkijat uneen. Kuinka kauan lienevät kivellänsä polvet koukussa, päät nuokuksissa istuneet, kun Unto alkoi nähdä unta.
Hän on istuvinaan vaarin kera kotituvassa kuumalla kiukaalla, äidin sohiessa piakalla leipiä uunista. Hetken kuluttua kuuluu alhaalta jonkun oudon miehen ääni, kysyen Untoa. — 'Tuolla kai se lie uunilla vaarin kanssa sirkan turkkia paikkaamassa', vastaa äiti jatkaen työtänsä. Outo mies nousee rappusia myöten heidän luoksensa, kädessä valkoinen kalikka, jonka vapaata päätä hän tarjoaa Unnolle kysyen: 'Uskallatko vetää kissanhäntää?'-—'Eiköhän tuota uskaltaisi', vastaa Unto tarttuen kalikkaan. Aletaan vetää kissanhäntää, junnataan kotvanen tasaväkisinä, mutta sitten mies yhtäkkiä tempaisee niin voimakkaasti, että vastustaja alkaa pudota uunilta alas.
Herättyään siihen tempaisuun ja tultuaan täysin tajuihinsa Unto näki onkensa siiman ja osan vavan latvaakin olevan vedettynä veden alle.
»Vaari, vaari hoi — nyt on ongessa iso kala», hän innoissansa huudahti.
»Iso kala!… Joko viimeinkin», sanoi vaari ja tempaisi onkensa ylös niin hätäisesti, että oli kellahtaa kivelle selälleen.
»Ei kuin minun ongessani», huomautti Unto.
»Sinun…!»
Vaarin kasvot läikähtivät kalpeiksi ja hänen ruumiinsa alkoi vavista niin ankarasti, että tuskin voi pitää Unnolta ottamaansa onkivapaa kädessänsä, ryhtyessään keinottelemaan kalaa kuivalle. Kun ei ollut yrittämistäkään mokomaa ahvenen körriä väkivalloin maalle niin heikolla pyydyksellä, täytyi se ensin väsyttää ja sitten ottaa ylös haavilla, joka vaarilla aina oli varalla vierellänsä.
Kun kalan niska oli nujerrettu, istui vaari jälleen kivelle, puhumatta sanaakaan. Kylmän hien valuessa suurina pisaroina otsalta, hengityksen tohistessa raskaana kuin huokaus, hän siinä kokoon kyyristyneenä oli niin nääntyneen näköinen, kuin olisi suorittanut jonkin ylivoimaisen työn.
»Kuolenkos minä nyt, niinkuin sekin Tupsu-Tanu?» kysyi Unto leikiten, sillä hän ajatteli vain edessä olevaa riemua, kun kotiin tullaan.
Vastaukseksi vaarin teki mieli sulkea Unto syliinsä ja pusertaa rintaansa vasten, mutta salatakseen mielenliikutustansa hän tyytyi vain kädellänsä silittämään pojan päätä.
»Niin, kyllä se niin on, että Mäkikaipiosta ei tällaisia kaloja saa kukaan muuta kuin yhden eläessään», sanoi hän ja asettaen kalakontin viilekkeistä selkäänsä jatkoi:
»Kun tässä ollaan kesän varrella kiinnytty toisiimme keskinäisen luottamuksen siteillä, kaakot ja me, oltu kuin saman perhekunnan jäseniä, yksissä kalasteltu ja yhteisestä kupista syöty, niin sinä voisit, ennenkun lähdemme, voisit sanoa niille… hyvästi… jos niinkuin sattuisi niinkin käymään, että… viim… että ette enää… tämän koommin… toisianne näkisi…»
»Hyvästi!» hihkaisi Unto niin vallattomasti, että kaakot säikähtäen kohottivat korkeita kaulojansa.
Paluumatkaa ääneti tehtäessä näytti vaarin selkä kumarammalta kuin ennen, ja hänen virsunsa loksahtivat kantapäistä joka askeleella, niinkuin ne yhtäkkiä olisivat tulleet liian väljiksi.
»Taitaapa olla kontti hyvinkin painava?» kysäisi Unto hiukan ylpeillen.
»Enpä ole näin raskasta taakkaa kantanut sitten kun mummo-vainajaasi hautaan saatoin», sanoi vaari.