IV
Suuren saaliinsa lopullisesta kohtalosta Unto ei saanut koskaan tietää. Milloin hän siitä jälkeenpäin mainitsi äidillensä, antoi tämä jollei juuri valheellisia, niin joka tapauksessa hyvin vähän valaisevia vastauksia. Tuntui aivan siltä kuin kotiväen kesken olisi salainen sopimus karttaa koskettelemasta koko kalajuttua.
Sen sijaan häneltä kiellettiin ehdottoman jyrkästi pääsy Mäkikaipiolle enää, varoitettiin menemästä yksin metsiin, varsinkin paljain jaloin, tai järven rannalle uimaan ja onkimaan; kiellettiin kiipeämästä puihin ja kapuamasta tikaportaita tai nurkkia myöten huoneitten katoille. Vieläpä varoitettiin kiekonlyönnistäkin ja häränpyllyn heittämisestä, ettei taittaisi niskojaan. Olipa Unto lisäksi huomaavinaan, että salaisesti vartioitiin hänen joka askeltansa: jos yritti poistua kotinurkkia vähänkin ulommaksi, niin heti oltiin huutelemassa ja huhuilemassa: »Unto, Uuntoo!… Missä Unto on?»
Tästä ankarasta valvonnasta huolimatta tuntui taas toiselta puolen, kuin kaikki olisivat hänelle erikoisen ystävällisiä ja huomaavaisia, täyttäen hänen pienimmänkin pyyntönsä. Äiti varsinkin ihan kyllästytti hänet viilillä, voilla ja makeisilla. Entistä useammin tapahtui niin, että äiti yhtäkkiä kaappasi Unnon pään syliinsä ja, sanomatta mitään, painoi sitä hellästi rintaansa vasten, kunnes poika puoliväkisin riuhtautui irti hänen syleilystänsä. Joskus hän tapasi äitinsä kamarista polvistuneena niin hartaaseen rukoukseen, ettei tämä kuullut hänen tuloansa. Ja vaikka äiti rukoili hiljaa sydämessänsä, saattoi kuitenkin muutamista huulilta varastautuneista sanoista ymmärtää, ettei hän rukoillut Jumalaa itsensä tähden, vaan poikansa puolesta.
Lammella sattuneen merkkitapauksen jälkeen myöskin vaari pysytteli poissa Mäkikaipiolta, ikäänkuin odotellen, mitä tuleva on. Ei kellään ollut niin raudanlujaa uskoa kuin hänellä siitä, että jossakin, näkymättömissä maailmoissa, lyötiin arpaa joko hänen tai Unnon kohtalosta. Mutta kumman pään päällä Damokleen miekka riippui, sitä hän ei voinut tietää.
Heti mummo-vainajan kuoltua oli vaarin talouden hoidossa tapahtunut sellainen muutos, että — ruuan laittajaa kun vaarilla ei enää ollut — hänelle annettiin talon keittiöstä valmis ravinto, jonka palvelustytöt tavallisesti veivät hänen kamariinsa. Mutta nyt viime viikkoina oli vaari pannut merkille, että ruuan, joka entiseen verraten oli kerrassaan herkullista, toi hänelle aina emäntä itse, ikäänkuin tehtävä olisi ollut niin tärkeä, että hän ei voinut uskoa sitä kenenkään muun käsiin. Näillä käynneillänsä hän usein viivyttelihe kamarissa, niinkuin hänellä olisi ollut vaarille muutakin asiaa kuin ruuan tuonti, mutta ei saisi sitä sanotuksi.
Tuotuaan kerta jälleen illallisen pöytään emäntä istui tuolille ovenpieleen ja katse lattiaan luotuna kuin syyllisellä alkoi hiukan arastellen:
»Olisi minulla vaarille pientä puhuttavaa, ollut siemenenä sydämelläni jo aiemminkin, vaikken ole saanut sitä sanaksi huulilleni kohoamaan.»
»Uskonko asioita?» kysyi vaari jotenkin tylyllä äänellä.
»Ei nyt ihan niinkään», vastasi emäntä.
»Mitä sinulla sitten on minulle muuta sanottavaa?»
»Sitä minä vain — ja sitä se Aleksikin — että jos lie vaarilla tuon ruokahuushollin, puhtauden puolen ja muunkin kohtelun suhteen salaista mielenkannetta meitä kohtaan».
Vaari heitti tutkivan silmäyksen miniäänsä, nähdäkseen tekikö tämä pilkkaa hänestä, mutta havaittuaan emännän totta tarkoittavan hän sanoi:
»Onhan tämä tässä, tuomasi ruoka, suun mukaista liiaksikin, veden kielelle herauttaa jo pelkällä näöllään. Eikähän ole ollut, viime aikoina, laittamista siivonkaan suhteen: pestyllä ja lakaistulla lattialla olen saanut kävellä, pehmeällä vuoteella maata ja lauantai-illoin pukea ylleni puhtaan paidan.»
»Viime aikoina, niinpä kyllä… vaan ehkei ole aina ollut, niinkuin olisi pitänyt olla».
»No, mitä niistä nyt sitten enää — mikä on ollutta, se on mennyttä.»
»Eipä sillä, että tehdyn saisi tekemättömäksi ja olleen olemattomaksi. Vaan jos sattuisi koittamaan eron ajat, ehkä piankin — sitä kun ei tämä ihminen tiedä, vanha liiatenkaan, milloin kuolinkello kohdalle kajahtaa — niin sitä minä vain, ja sitä se Aleksikin, että vaari ei huolisi sitten siellä syytellä eikä tuomiolle tultaessa menneitä muistella.»
»Mitäpä heitä ruvennen kouhimaan ja turhanpäiten suutani soittamaan… ja eikö tuolla lie kullakin tarpeeksi tietämistä omissakin asioissaan.»
»Sitähän minäkin, että omissa asioissaan. Se nyt oli oikeata puhetta se, ihan tekee mieleni kiittää vaaria siitä sanasta.»
Kun kiitos vaarin mielestä oli kuitenkin peitetty syytös, niin hän jatkoi toisin kuin oli alkujaan ajatellut:
»Ja siksi toiseksi, eikö tuo, viimeisen tuomion tuomari, kyenne kirjoistansa kaivelemaan valkeuteen itsekurikin rikkeet ja osanne ottaa huomioon, mitä heissä ehkä lieventävää lie, tarvitsematta lautamiehiä avuksensa syytetyn sotkuja selvittelemään.»
Tuntien anteeksisaannin tarvetta ylpeäluonteinen emäntä oli kaikin mahdollisin keinoin koettanut sulattaa vuosien kuluessa jäätämäänsä routaa vaarin sydämestä. Mutta kun hän nyt ensikertaa yritti varovaisesti tutkistella pyrkimystensä tuloksia, hengähti vaarin sanoista vastaan niin hyinen tuntu, että emäntää melkein vilusti ja hän suruksensa havaitsi päässeensä tuskin pintaa syvemmälle. Siitä huolimatta hän kuitenkin yhä paremmilla ruuilla, yhä nöyremmällä käyttäytymisellä koetti edelleen etsiä pääsyä vaarin sydämeen, kunnes vihdoin ikäänkuin katuen liian hätäistä katumustansa muutti menettelytapansa entisenlaiseksi.
Kului nimittäin viikko viikon jälkeen tuntemattoman tuskaisessa odotuksessa, mutta kun mitään erikoista ei kuulunut tapahtuvaksi, alkoi mielten jännitys laueta ja raskas paino keventyä sydämiltä. Hävettiin omaa herkkäuskoisuutta ja sitä, että oltiin, järkevät ihmiset, antauduttu vaarin taikauskoisen houreen huulesta vedettäviksi ja siten pohjaltaan paljastettu omakin taikuus.
Ainoa, joka pysyi horjumattomana kannallansa, oli vaari.
* * * * *
Oltiin elokuun alkupuolella. Pitkän poissaolon jälkeen vaarin teki mieli käydä kerta jälleen Mäkikaipiolla ongella. Tämä tapahtui kuitenkin enemmän ajan kuluksi ja vanhasta tottumuksesta kuin minkäänlaisen saaliin toivossa.
Vaikka Unnon vanhemmissa oli tapahtunut näköjään hyvin jyrkkä kannanmuutos kala-asian suhteen, lienee heidän sisimpäänsä jäänyt sentään kipinä entistäkin uskoa, päättäen siitä, että pojalta oli lammelle pääsy yhä kielletty ja muutkin hänen vapauttansa rajoittavat määräykset pysytetty edelleen voimassa. Kun vartiointi entiseen verraten oli kuitenkin paljon huolimattomampaa, päätti Unto, huomattuaan vaarin lähtöaikeet, käyttää viekkautta ja päästä mukaan varkain.
Niinpä hän vaarin lähdettyä kiersi metsän suojassa niityn aidan taitse ja päästyään tutulle polulle seurasi häntä loitompana, kunnes vasta matkan loppupuolella ilmaisihe edelläkulkijalle.
Vaari nuhteli lievästi Untoa kiellon tottelemattomuudesta, mutta kun oltiin jo näin pitkällä, ei hän tahtonut käännyttää poikaa yksin takaisin.
Unto oli ilosta vallan raisuna, niinkuin ainakin se, joka on juuri vankilasta vapautunut. Samoin kuin ensi kerralla lammelle mentäessä hän nytkin juoksi milloin kaukana vaarin edellä, milloin jättäytyen jälkeen jotakin katseleman. Eräässä kohden hän poikkesi polulta sivulle, aikoen poimia puolukoita suuhunsa. Vaan lieneekö ehtinyt noukkaista vielä ainoatakaan marjaa, kun vaari yhtäkkiä kuuli kipeän kirkaisun, näki samalla Unnon kyykähtävän alas ja tarttuvan käsin jalkaansa.
Hän kiiruhti pojan luokse ja kysyi pelästyneenä:
»Mikä — mikä on hätänä?»
»Niin kun käärme pisti», vastasi Unto itkien.
»Oh!… Voi onneton poika!» huudahti vaari, rouhaisi kaatuneen hongan oksan käteensä ja alkoi kiihkeästi etsiä käärmettä, ikäänkuin sen hengiltä saaminen olisi ollut tärkeämpää kuin haavoitetun huoltaminen.
Hän etsi kivien koloista, risukoista, kaatuneitten puunrunkojen ja lahokantojen juurien alta, ensin likempää, sitten edempää, mutta käärmettä ei löytynyt mistään. Huomattuaan vihdoin etsinnän turhaksi hän tuli Unnon luokse ja tarkastaen haavoittunutta kohtaa näki jalkapöydässä kaksi lähekkäin olevaa punaista pilkkua kuin neulan pistosta.
»Kyykäärme!» totesi hän.
Vaari veti kanervan varvulla piippunsa varresta ihveä, jota siveli haavojen ympärille, ja repäisi Unnon paidan helmasta kaistaleen kääreeksi jalkaan. Sen tehtyään hän otti puukon tupestansa ja tarkasteli ympäristöä, niinkuin etsisi katseellansa jotakin puuta, mutta kun sitä nähtävästi ei löytänyt, hän varmuuden vuoksi kysyi Unnolta:
»Ei suinkaan sinun nuoret silmäsi näe täällä missään kasvavata leppää?»
Kun Untokaan kuivalla kangasmaalla ei sellaista huomannut, kysyi vaari:
»Missä paikassa se käärme sinua puri, voitko näyttää ihan tarkalleen?»
Unto osoitti sormellaan.
»Tuon kannon juurella se pisti, tuossa noin. En tiennyt siitä mitään, ennenkun — tunsin jalkani alla semmoista liukasta ja kylmää. Silloin se suhahti, iski jalkaani kuin nuoli ja katosi samassa.»
»Minne päin se lähti?»'
»En minä sitä itseänsä nähnyt, mutta tuonne se kai meni, koska siellä päin kanervat liikkuivat», sanoi Unto viitaten kädellänsä.
»Hyvä on, että meni sinne päin», sanoi vaari ja pisti hongan oksan pystyyn neuvotulle paikalle. Sanoi sitten:
»Tässä ei ole aikaa enää viivytellä. Mutta kun sinä arvatenkaan et kärsi kävellä kipeällä jalallasi, niin minä kannan sinut kotiin selässäni — niinkuin kannoin monta kertaa ennen lapsempana ollessasi.»
Jättäen siihen konttinsa ja onkensa hän asettui kyykylleen, Unto kietoi kätensä takaapäin hänen kaulansa ympäri, ja vaarin kannattaessa käsin poikaa polvitaipeista pyörrettiin kohtalokkaalta matkalta kotiin päin.
Vaari koetti kiiruhtaa sen kuin vanhat voimat sallivat. Iso poika tuntui hartioilla aika painavalta, mutta paljon raskaampi oli kuitenkin se taakka, joka sydäntä painoi. Kun lisäksi piti kävellä tasaisesti ja joustavasti, ettei kulku kannettavaa kovin rasittaisi, alkoi häntä arveluttaa, miten käy, ennenkuin kotona ollaan. Tosin hätä yhtäältä antoi voimia, mutta onnettomuuden pelko lamautti niitä toisaalta.
»Miltä tuntuu jalkasi nyt?» kysyi vaari, kun oli kuljettu ääneti jonkun matkaa.
»Sitä alkaa pakottaa», vastasi Unto vaarin korvanjuuressa.
»Pakottaako kovastikin?»
»Ei kovin kovasti.»
Kun oli taas kuljettu hyvän matkaa ja tultu sille kohdalle, jossa polku seurailee tuomia ja tervaleppiä kasvavaa puron vartta, niin vaari hiljensi käyntiänsä, ikäänkuin miettisi jotakin ja aikoisi seisahtua. Mutta sitten hän kuitenkin näytti muuttavan mieltänsä ja jatkoi matkaa pysähtymättä.
»Mitenkä on… yhäkö sitä jalkaasi pakottaa?» hän jälleen tiedusteli.
»Tuntuu äityvän vain… ja alkaa oksettaa», sanoi Unto.
Se tieto oli vaarille kuin piiskanisku hevoselle. Hän lisäsi vauhdin melkein puolijuoksuksi, ikäänkuin korvatakseen äskeisen hidastelunsa aiheuttamaa ajan hukkaa. Mutta kun oli näin taivallettu jonkun matkaa, huomasi Unto vaarin selässä hieman epämukavasti ratsastaessaan, että sitä mukaa kuin nopeus hetki hetkeltä heikkeni, vaarin hengitys tuli yhä huohottavammaksi, hiukset märemmiksi, ja kaulasuonten jyskytys paljaita käsivarsia vasten tuntui nopeammalta. Väliin lipsahti virsu niin pahasti, että hän oli vähällä kaatua kantamuksineen.
Pojan mieli kävi surulliseksi vaarin vuoksi. Koettaen unhottaa omat kipunsa hän kysyi säälien:
»Vaari, eikö teitä ala jo väsyttää, kun pitää minua kantaa?»
»Älä minusta välitä. Mutta miten on sinun laitasi, onko vaikea ollaksesi?» kysyi vuorostaan vaari.
»Nyt alkaa särkeä päätänikin ja tuntuu pyörryttävän», sanoi Unto.
Tämä uusi isku jaksoi enää vain vähässä määrin kiihdyttää hetkellistä kulkunopeutta, varsinkin kun Unnon ote vaarin kaulan ympärillä alkoi höltyä, niin että hänen hervottomalta tuntuvan ruumiinsa paino lepäsi melkein kokonaan kantajan käsivarsien varassa.
Onneksi oli päästy jo kotiniityn aidan takana oleville halkopinoille, kun Unnon, hänen pinnistettyhän viimeisetkin voimansa, oli vihdoin pakko ilmaista:
»Nyt minä en jaksa pidellä vaarin kaulasta kiinni enää.»
»Sitten minun on koetettava kantaa sinua loppumatka sylissäni», sanoi vaari.
Hän notkistihe kyykylleen, että poika voisi helpommin laskeutua alas hänen selästänsä. Mutta kun Unto irroitti kätensä ja yritti asettua jaloilleen, huimasi päätä niin, että maailma mustui silmissä, ja hän kaatui maahan pitkäkseen.
Vaarin kiiruhtaessa nostamaan pyörtynyttä syliinsä oli hänelle käydä samalla tavalla, ja säikähtäneenä hän huudahti:
»Hyvä Jumala, hyvä Jumala!»
Pojan jalka oli turvonnut kuin pölkky ja hänen kasvonsa olivat kalpean-keltaiset kuin kuolleen kasvot.
* * * * *
Kun kotona oli huomattu Unnon katoaminen, oli se herättänyt hätäilyä ja levottomuutta. Mutta kun sitten nähtiin, että vaarikin oli poissa, rauhoituttiin jonkun verran, sillä arveltiin heidän menneen yhdessä jonnekin, ehkäpä juuri Mäkikaipiolle. Vaariin nähden tuki tätä otaksumaa se, että myöskin hänen konttinsa ja onkensa olivat poissa, jotavastoin Unnon onki näkyi olevan tavallisella paikallansa tuvan nurkan raossa. Lähemmin tarkastettuaan isä havaitsi kuitenkin, että siinä sentään olikin vain pelkkä vapa.
»Sitä vekkulia!» oli hän toruvinaan. »Nähtävästi on kiskaistu onki mukaan — ei ole keritty edes siiman solmua avaamaan — ja jätetty vapa siihen, jotta päästäisiin karkuun huomiota herättämättä ja jätettäisiin kotiväki siihen luuloon, että missä muualla oltaneenkin, ei ainakaan ole ongelle menty.»
Tästä havainnosta huolimatta vanhemmat kuitenkin kaikessa hiljaisuudessa tekivät tarkastuskäynnin järven rannalle, etsivät ullakoilta, ulkohuoneista ja muualtakin talon lähiympäristöstä.
He olivat juuri palanneet tupaan ja kahdenkesken ollen neuvottelivat, olisiko ehkä viisainta isän lähteä hakumatkalle Mäkikaipiolle, kun vaari, ponnisteltuaan miltei yliluonnollisin voimin niityn poikki, aitojen ja ojien yli, astui sisään kantamuksineen. Laskettuaan sairaan ovensuusänkyyn hän horjahti itsekin samalle vuoteelle Unnon viereen eikä kyennyt siitä isoon aikaan nousemaan.
Pojan jalassa olevasta siteestä päätellen luulivat suunniltaan pelästyneet vanhemmat aluksi, että hän oli loukannut jalkansa jossakin. Mutta kun he sitten saivat vaarilta sen verran selkoa, että onkin kyseessä käärmeen purema, oli järkytys niin suuri, että äidiltä pääsi sydäntä vihlaiseva kirkaisu, ikäänkuin hän sillä hetkellä olisi itse saanut käärmeen piston, ja hän olisi ehkä kaatunut pyörtyneenä lattialle, ellei miehensä olisi ehtinyt apuun.