V
Saatuaan emännän kylmän veden avulla jotenkin pian toipumaan isä kantoi Unnon kamariin, jossa vanhemmat yhdessä riisuivat hänet, pukivat ylle puhtaan paidan, sitoivat uuden, kylmän kääreen jalkaan ja asettivat hänet sänkyyn maata. Palvelijatar juoksutettiin niitylle lehmää lypsämään, ja kun hän sieltä kiuluineen palasi, annettiin sairaan juoda lämmintä maitoa, annettiinpa lusikalla viinaakin suuhun.
Äidin jäädessä Unnon luokse isäntä tuli kamarista tupaan katsomaan, olisiko ehkä vaarikin avun tarpeessa, mutta isä-ukkoa ei enää sängyssä ollutkaan. Hän vilkaisi tämän kamariin ja etsi hiukan muualtakin, mutta vaari oli kuin jäljettömiin kadonnut.
— Tämä on kai ymmärrettävä niin, ajatteli isäntä, että kun tällainen kauhea onnettomuus on kohdannut rakkainta, mitä ukolla maailmassa on, hän ei ole jaksanut sitä murtumatta kestää, vaan on tapansa mukaan piiloutunut jonnekin salatakseen kyyneliänsä.
Mutta niin ei ollut.
Samaan aikaan kun vanhemmat koettivat kamarissa antaa sairaalle apuansa ensi hätään, mikäli tiesivät ja ymmärsivät, puuhaili vaari pojan hyväksi omalla tahollansa, omine keinoinensa.
Kun hän oli levähtänyt pahimman väsymyksensä, lähti hän viivyttelemättä kulkemaan jälleen Mäkikaipion tietä. Tavattuaan ensimäisen lepän hän katkaisi siitä puukollansa kaksi kalikkaa, liitti ne ristiin ja käärmeen puremapaikalle tultuaan asetti ristin merkitsemällensä kohdalle.
Otti sitten onkensa ja konttinsa ja lähti paluumatkalle.
Kotiin tultuaan hän sai kuulla, että Unto on kaivannut vaaria puheillensa. Hän meni oitis kamariin, mutta ennenkuin ryhtyi keskusteluun sairaan kanssa, hän tahtoi, että heidät jätettäisiin hetkeksi kahdenkesken.
Kun vanhemmat hiukan väkinäisesti olivat poistuneet, sanoi vaari pojalle:
»Olet, kuulen ma, kaivannut minua puheillesi.»
»Niin.»
»Mitäs sinulla sitten olisi minulle asiata?»
»Sitähän minä vain tahtoisin tietää, että mitä vaari olisi tehnyt lepällä siellä metsässä, ja mitä varten te panitte hongan oksan pystyyn siihen kohtaan, jossa käärme minua jalkaan pisti.»
»Vai sitä», sanoi vaari ja näytti miettivän, olisiko oikein selvittää lapselle sellaisia asioita, joiden tietäminen kuuluu vanhoille harmaapäille.
Mutta pojan silmissä paloi niin kiihkeä tiedonhalu, että hän ei voinut sitä vastustaa, etenkin kun pyyntö hänen mielestänsä oli ikäänkuin kuolevan toivomus.
»Sen mitä silloin aioin, olen nyt jo toimittanut: tehnyt lepästä ristin ja pannut sen siihen puremapaikalle kannon viereen», sanoi vaari.
»Mitäs se siinä — risti…?» kysyi Unto.
»Kun ympäri käydään, on sillä siinä paljonkin ja monenmoista tehtävätä ja toimitusta. Ensinnäkin: sinä silmänräpäyksenä, jolloin minä ristin laskin siihen kohtaan, jossa käärmeen ruumis oli maata koskettanut, on sen ollut pysähdyttävä, niinkuin olisi noussut eteen seinä eli muu semmoinen.»
»Ja siihenkö on sitten pitänyt käärmeen jäädä, sen seinän viereen?»
»Ei niin, sen on ollut lähdettävä, vaikka hyvin vastenmielisesti, kulkemaan ristiä kohti. Ja olkoonpa ehtinyt paeta vaikka peninkulmien päähän, on sen viimeistään kolmen vuorokauden kuluessa oltava ristin luona, ja ellei sitä tapettaisikaan, ei se pääse siitä lähtemään, vaan sen on viimein itsekseen kuoltava siihen.»
»Minkätähden?»
»Se on näet, risti, pelastukseksi ihmiselle, mutta kuolemaksi käärmeelle — on ollut ja tulee olemaan.»
»Niin, vaan minkätähden sen ristin pitää olla leppää eikä mäntyä tai muuta puuta?»
»Sen pitää olla leppää sentähden, että Ristuksen risti oli sitä puuta.»
»Sen on pitänyt olla suuri leppä», arveli Unto.
»Kasvaahan tuo väliin meilläkin tervaleppä parasta lajia hyötyisässä puron kosteikossa paksuutta sen kuin hyvä tukkipuu. Ja kaippa siellä, kaukaisissa kesämaissa, lie lepät sen mukaisia kuin kuuluvat olevan muutkin puut.»
»Onkos siitä sitten mitä hyötyä sen käärmeen kuolemasta?» uteli Unto edelleen.
Vaari näytti tulevan surullisiin mietteisiin, ja ennenkun ryhtyi vastaamaan, hän teki vastakysymyksen:
»Et suinkaan sinä… pelkäätkö sinä…?»
»Mitä?»
»Kuolemata.»
»En minä pelkää — en yhtään», vakuutti Unto melkein iloisena.
Tämä vastaus liikutti vaaria niin syvästi, että hänen piti purra yhteen harvat hampaansa, estääkseen tunteensa purkautumasta pojan näkyviin. Kului ison aikaa, ennenkuin hän saattoi jatkaa.
»Niin, niin… mitäpä pelkäämistä sillä onkaan… sillä, jolla on puhdas omatunto…
Mutta kyllä onkin asia nyt sillä portaalla, että jommankumman teistä kahdesta, sinun tai käärmeen, on kuoltava tai sitten molempien. Jos minä onnistun, niinkuin toivon, saamaan madon hengiltä sinun elossa ollessasi, niin sinä olet pelastettu. Nielettäkööt sinulla kaikki kaupungin apteekit, tipat ja rohdot, ja imekööt ihoosi sarvensa vaikka koko maailman kupparit, mutta muuta lääkettä paitsi mainitsemaani ei tähän tautiisi ole.»
»Eihän minulle ole annettu kuin maitoa ja vähän muuta — mitä se lie ollut semmoista kirkasta ja väkevätä,» sanoi Unto. »Mutta mitäs te siinä puron vartta tultaessa ajattelitte, kun aioitte pysähtyä?»
»Niin, siinä… Minulla oli siinä monenkinlaista mietettä ja meininkiä: aioin laskea sinut maahan ja, siinä kun puron varrella kasvoi leppiä, palata jo silloin tekemään sen, mikä minun sitten kotoa käsin oli käytävä tekemässä. Katselin myöskin, olisiko siellä ollut kasvavata pajua, josta olisin hampain kiskonut siteen jalkaasi. Vieläpä tuumailin uittaa sinua purossa, jos siinä olisi ollut sopivata kohtaa. Mutta kun sitten muistin näyttämäsi käärmeen lähtösuunnan ja tiesin, että saapa se luikertaja toisenkin kerran häntäänsä kierauttaa, ennenkuin siltä taholta vettä löytää, en pitänyt välttämättömänä toteuttaa tätäkään uittotuumaani.»
»Uittaa… minkä vuoksi minua olisi pitänyt uittaa?» ihmetteli Unto.
»Kerronpahan erään tapauksen, niin ehkä siitä ymmärrät syyn. Oli puraissut kerran, vaari-vainajani aikoina, käärme tämän talon palvelustyttöä jalkaan heinäniityllä. Tyttö oli tiennyt tempun ja hameet hulmuten, letti takana leiskuen lähtenyt juoksemaan lähintä suohautaa kohti, käärme kiekkona kintereillä. Siinä oli syntynyt kilpailu elämästä ja kuolemasta, kumpi ensin perille pääsee. Tuskin oli tyttö ehtinyt heittäytyä suinpäin suohautaan, kun siihen oli jo loiskauttanut itsensä käärmekin, joka aina ihmistä purtuaan pyrkii veteen.»
»Mutta tyttö ehti kuitenkin ennen?»
»Sekuntia ennen, ja siitä sekunnista riippui hänen elämänsä, sillä siinä tapauksessa, että purtu ehtii ensin veteen, menettää myrkky tehonsa.»
»Mutta mitenkäs käärmeelle silloin käy?»
»Sille käy, niinkuin sananlaskussa sanotaan: joka toiselle kuoppaa kaivaa, lankee itse siihen. Se rupeaa turpoamaan ja kuolee oman myrkkyynsä, joka kääntyy sitä itseänsä vastaan, ikäänkuin se olisi itseänsä purrut.»
Kun vaari oli mielestänsä selvittänyt kaiken sen, mitä Unto halusi tietää, sanoi hän lopuksi:
»Sinä kai ymmärrät, minkätähden minä tahdoin tämän keskustelumme kahdenkeskiseksi? »
»En minä ole sitä ajatellut», vastasi Unto.
»Se tapahtui sen vuoksi, että niitä asioita, joita olen sinulle nyt puhunut, ei saa tietää, ei sinunkaan kertomanasi, muut kuin me kaksi, muista se… Mutta miltä tuntuu jalkasi nyt?»
Unto ikäänkuin hätkähti.
»Minä olen kuunnellut niin tarkasti, etten ole ollenkaan joutanut muistamaan jalkaani ja tuntemaan kipua. Mutta nyt alkaa taas pakottaa, jalkaa ja päätä… ai-ai, voivoi…»
Vaari katsoi vaieten, tuskiaan valittavaa ystäväänsä kasvoihin. Unto ei voinut tietää, mitä hän lienee ajatellut, mutta hänestä näytti siltä, kuin vaarin sydämellä olisi vielä paljonkin, jota hän ei saa sanotuksi.
»Ehkä on niin nähty, että minun aikani ei ole tullut vielä, mutta jos sinä ehdit edelle, niin muistahan sanoa mummolle terveisiä», sanoi hän ja lähti.
Vaarin mentyä palasi äiti kamariin ja koetti udella, mitä tämä oli Unnolle puhunut. Mutta kun poika vaarin varoitukseen vedoten kieltäytyi kertomasta, oli äidin tyydyttävä siihen. Syleiltyään ja suudeltuaan sairasta hän kiiruhti jälleen viereiseen huoneeseen, lankesi polvillensa seinällä olevan lentävän enkelin kuvan eteen ja rukoili:
»Rakas Jumala, minä en rukoile Sinua poikani sielun puolesta, sillä se on puhdas, kuin talven lumi, vaan sitä yhtä ainoata minä sydämeni syvyydestä huudan, että Sinä armossasi sallisit jäädä eloon lapseni, minun ainoan lapseni. Ja jos olen liiaksi kiinnittänyt sydämeni lapseeni ja unhottanut Sinut, Jumala, ja Sinä sen vuoksi vaadit minulta Aaprahamin uhrin, niin anna, minulle, Herra, myös Aaprahamin usko — semmoinen usko, joka voi vuoria siirtää, sairaita parantaa ja kuolleita henkiin herättää. Mutta jos se ahven jotakin merkitsee, jos se sitä ennustaa, että Sinä välttämättä tahdot jonkun tästä talosta, niin lähetä enkelisi kuolemalle sanomaan, että se ottaisi vanhan vaarin uhri-oinaaksi poikani sijasta, pyhä Herra, Herra…»
Äiti oli rukoillut ennenkin, seuroissa ja muualla, mutta kun häneltä oli puuttunut erikoista sydämen tarvetta siihen, oli hänen rukouksensa ollut vain huulten huutoa.. Vasta nyt hän käsitti, mitä merkitsee raamatun lause: Herra, kun tuska tulee, niin sinua etsitään, kun sinä kuritat, niin he parkuvat surkeasti. Mutta mitä on uhrautuva alistuvaisuus kohtalon edessä, sitä hän ei vielä ymmärtänyt.
Isä koetti turvautua maallisiin parantajiin ja luonnollisiin lääkkeisiin.
Vaan vaikka näin kolmelta taholta ja kolmella eri tavalla apua etsittiin, näytti kuitenkin siltä, että pojan tila yhä vain heikkeni. Särky ja yleinen pahoinvointi lisääntyivät, ylenantaessa kuohutti suusta vihreätä vaahtoa ja iho haavojen ympärillä oli muuttunut mustaksi, alkaen hitaasti nousevan pilven tavoin kohota kalpeata jalkaa myöten ylöspäin, sydäntä kohti.
Jo kahtena iltana peräkkäin vaari oli käynyt kokemassa outoa pyydystänsä. Mutta kun odotettua saalista ei kuulunut, alkoi hänen alkujaankin heikko uskonsa asiansa onnistumiseen yhä enemmän horjua, vieläpä koko puuhansa tuntua rikolliselta. Jos kerta, niinkuin ennustus näytti viittaavan, pojan kohtalo oli edeltäpäin tällaiseksi määrätty, niin olihan silloin vaarin hyvääkin tarkoittava pyrkimys synnillistä ja kamppailemista taivaan tahtoa vastaan. Ehkei käärme ollutkaan tehnyt tekoansa omasta tahdostaan, vaan jonkun korkeamman käskystä. Hänen omatuntonsa arasteli siihen määrin, että hän oli jo aikeessa ottaa pyhän pyydyksensä pois. Mutta hänen rakkautensa poikaan ja siitä johtuva vihansa käärmeeseen olivat niin suuret, että ne voittivat pelon, ja kaiken uhalla hän jätti ristin paikalleen.
Kun vaari kolmannen päivän ikäpuolella meni lopulliselle tarkastusmatkallensa, ei hän suuresti kummeksinut, vaikka tulos näytti olevan samanlainen kuin edellisilläkin kerroilla. Mutta kun hän ennen poislähtöänsä varmuuden vuoksi kurkisteli kannon toisellekin puolelle, hän hiukan hätkähti ja tunsi ruumiissansa kylmiä väreitä: hän oli äkännyt kanervien alle kuin piiloon kääriytyneenä nauhaselkäisen, ruskean käärmeen, joka vatsaa pingoittavasta kuhmusta päättäen oli vastikään jonkun saaliin niellyt. Se ei näyttänyt yrittävänkään lähteä pakoon, tuijotti vain vaariin raukeasti soikeilla, liikkumattomilla silmillänsä, niinkuin olisi tahtonut sanoa: Tässä minä nyt olen, tee mitäs tahdot..
Ei johtunut vaarin mieleenkään, että käärme mahdollisesti olisi joku toinen kuin se, joka oli Unnon jalkaa purrut. Juuri siitä syystä hän hetken epäröi, ikäänkuin hänen olisi vaikea ratkaista, mitä nyt on tehtävä. Mutta kun hän muisti Unnon, hänen syyttömästi kärsimänsä tuskat ja kuoleman mahdollisuuden, syöksähti hänen rintaansa yhtäkkiä niin voimakas vihan aalto, että hän melkein tahtomattansa hujautti kädessänsä olevaa kankea olan yli ja löi, löi niin voimiensa takaa, että käärme kohona pomppoili kuin oljet varstan alla riihtä puidessa, ja joka iskulle hampaittensa välistä sanan kirahtaen lausui:
»Kyllä — kyllä sinä — kirottu — taisit jo — viimeisen — hiiresi — niellä. — Tai katsotaanhan — tarkemmin — mitä sinä oot — viimeksi — syönyt. — Ei mutta — sammakonhan — tuolta — näkyykin — sääret — mahastasi — työntyvän — eli linnunpa — taitaakin — olla — koivet ja — nokka. — Etkä sinä — saatana — tälleen — ihmistä — kantapäähän — pistä…»
Kerta alkuun päästyään hän pieksi vielä sittenkin, vaikka käärme oli jo melkein kappaleina. Otti vihdoin ristin ja lähti paluumatkalle.
Kotiin tultuaan hän tapasi pihassa palvelustytön, joka näytti itkeneeltä.
»Jo se nyt sitten Untokin muutti majaa», sanoi tyttö ja katsoi kyyneleisillä silmillänsä, millaisen vaikutuksen hänen surullinen uutisensa teki puhuteltuun.
Vaari jäykistyi Rikkumattomaksi kuvapatsaaksi paikallensa, ja näytti siltä, että jos hän askelenkaan ottaa nyt, niin hän kaatuu. Maahan tuijottavissa, kyynelettömissä silmissä kuvastui niin sanoin kuvaamaton ilme, että sellaista näkee vain hukkuvilla tai niillä, joiden tuska tapailee mielipuolisuuden rajoja.. Mutta lukuunottamatta tätä kaikkea ja yhtä ainoata, pitkää huokaisua, vaari ei ilmaissut tunteitansa muulla tavoin.
»Mihin aikaan Unto kuoli?» sai hän vihdoin kysytyksi.
»Siinä kuuden korvissa se veti viimeisen henkäyksensä.»
»Vai niin… taisi olla ne ajat, kun käärmekin kuoli.»
Tyttö katsoi pitkään vaarin kasvoihin ja ajatteli, että vanhuksen päässä ei ole kaikki kohdallaan, sillä hän ei lainkaan ymmärtänyt, mistä käärmeestä tämä puhui.
»Kaipasi siinä lähtöä tehdessään vaaria puheillensa, mutta kun ette ollut kotona, niin pyysi sanomaan terveisiä», jatkoi tyttö.
»Minkälaisia terveisiä?»
»Käski sanoa teille, että hän kyllä muistaa viedä mummolle vaarin terveiset ja pyysi — mutta se taisi olla hourailua — että vaari puolestansa sanoisi kaakoille hänen terveisensä. Lupasi vielä onkensa, jonka sanoi olevan nuttunsa vasemmassa taskussa tyhjän tulitikkulaatikon ympärille käärittynä, perinnöksi vaarille, että te sillä perintöongella, se kun kuului olevan näpeämpi ottamaan kuin vaarin oma, onkisitte Mäkikaipiosta pian sen oman ison ahvenenne ja tulisitte sinne, minne hänkin menee. Arveli, että hänelle taitaa tulla ikävä taivaassa, ellei myöskin vaari ole siellä.»
Vaari niisti nenäänsä, niin että piha kajahti, eikä sanonut enää mitään; hänelle tuli erikoisen kiire kamariinsa, josta hän ei ennen aamua poistunut. Mutta oven takaa kuului kaiken iltaa ja myöhään yöhön asti niin rajua nyyhkytystä, että nyt vasta oikein ymmärrettiin, kuinka suuri hänen rakkautensa Untoon oli ollut, ja arvattiin, että hänen surunsa mahtoi olla niin pohjattoman syvä, ettei hän tällä kertaa jaksanut mennä kuolinhuoneeseen pientä ruumista katsomaan.