VI
Kummittelee…
Ilmiö sinänsä ei suinkaan ollut mitään uutta eikä outoa, päinvastoin. Mutta vallan käsittämätöntä oli se, että kastetun, mutta ripillä käymättömän lapsen, jonka mahdolliset synnit lepäsivät vielä kummien hartioilla, kuoleman jälkiseuraamuksena kuului kummittelevan Kuuselan talossa. Asiaa ei tahdottu aluksi ollenkaan uskoa, mutta eihän voitu lopulta ajaa valheeksikaan silminnäkijäin yhtäpitäviä vakuutuksia. Useampi kuin yksi yökulkija oli nimittäin talon ohi kulkiessaan elokuun puolipimeinä öinä nähnyt valkoisen haamun hiipivän kuin salaa rakennusten seinustaa pitkin ruumishuoneeseen päin, avaavan aitan oven ja katoavan sisään. Toiset taas, jotka eivät olleet itseänsä haamua nähneet, väittivät huomanneensa aitan oven raoista jonkinlaista valon kumotusta kiiluvan. Mutta kun nämä, kuten useimmat yökulkijat, tiesivät liikkuvansa enemmän tai vähemmän luvattomilla asioilla, olivat rohkeimmatkin heistä niin arkoja, etenkin kun oli kuollut kartanossa, että lähemmän tuttavuuden tekeminen moisen näyn kanssa ei tullut kysymykseenkään.
Kierreltyään ja kasvettuaan kuin vierivä lumipallo kulkeutui huhu kylältä viimein myöskin Kuuselan talon isäntäväen korviin. Äidin sydämelle näin aavistamatta vieritetty paino oli raskaampi kuin kaikki edelliset, sillä tämä pyrki horjuttamaan sitä uskoa, joka yksin voi antaa lohtua suuressa surussa, että lapsen sielu on iäisen rauhan ja onnen maassa. Isä, jolla lienee ollut omat ajatuksensa, päätti ottaa tarkan selon, ennenkun ilmaisee mielipiteensä asiasta.
Jo saman päivän iltana, kun vanhemmat olivat huhun kuulleet, asettuivat he pitämään vartiota. He istuivat makuukamarinsa, akkunan pielissä, isä toisella, äiti toisella puolen, ja heidän silmänsä olivat värähtämättä luotuina ruumisaitan oveen.
»On tämä nyt, tämä tämmöinen vieras, odotettava — ihan sydän pakahtuu», vaikeroi äiti kyyneleet silmissä. »Hui!… Mikä musta se siinä akkunan ohi vilahti?»
»Yökkö tuo lie ollut», sanoi isä.
Kului tunti tunnin jälkeen, yö oli jo puolessa, mutta mitään erikoista ei näkynyt. Väsyneinä jännittävään, hermoja rasittavaan odotukseen vartijat aikoivat jo ruveta makuulle, kun äidiltä yhtäkkiä pääsi pelästynyt kirkaisu: hämärästi, mutta kuitenkin tarpeeksi selvästi näkyi aitan ovella liikkuvan jokin valkoinen ja katoavan sisään, vieläpä alkoi hetken päästä tuikkaa oven raoista selvää valoa — aivan niinkuin kerrottiin muittenkin nähneen.
Kauhusta ja tuskasta suunniltaan äiti kykeni vain siunailemaan ja vääntelemään käsiänsä. Mutta isä sanoi rauhoittavasti:
»Jos uskaltaisit olla täällä yksin hiukan aikaa, niin kävisin perkkäämässä lähemmin, mitä miehiänsä se kulkija on.»
»Enköhän tuota Jumalan avulla uskaltaisi», sanoi äiti.
Palattuaan jonkun ajan kuluttua takaisin, isä sanoi:
»Se meidän haamu näkyy olevankin lihaa ja luuta, niinkuin jo alunperin arvelinkin.»
»Mitä?… Kuka?» huudahteli äiti.
»Isä-ukko.»
»Vaari?… Jumalan kiitos, Jumalan kiitos!… Mutta mitä se siellä teki, isäsi?»
»Eipä sillä näkynyt olevan erikoisia tehtäviä — tai lie ollut paljonkin. Mikäli oven raosta voin kurkistaa, oli ukko polvillaan ruumislaudan ääressä, käsivarrella povea vasten kohotettuna Unto-vainajan pää, jota tuuditteli sylissään kuin äiti nukkuvata lastansa. Kitupiikki paloi vuoteen päänpohjissa ruumislaudalla.»
»Vaari-rukka… Minä olenkin itsekseni ihmetellyt, että eikö sillä mitään kaipausta olekaan, kun ei ole kertaakaan käynyt Untoa katsomassa; mutta nyt minä ymmärrän, nyt minä ymmärrän… Virkoitko sille mitään?» kysyi äiti.
»Aikani katseltuani hiivin sanaakaan virkkamatta hiljaa pois ja varoitan sinuakin olemaan näistä isä-vanhan öisistä käynneistä mitään vihjailematta», sanoi isä.
»Niin, hänelle itselleen, sen minä toki käsitän. Mutta kyllä on kuitenkin saatava kylälle oikea tieto asiasta, sen vaatii jo lapsemme muisto ja talon mainekin.»
Vanhemmat laskeutuivat levolle äskeistä paljon kevyemmin mielin.
* * * * *
Varhainen elokuun sunnuntaiaamu oli tuskin valjennut, kun vaari nousi unettomana vuoteeltansa, pukeutui pyhävaatteisiinsa ja hiipi ruumisaittaan, ottaen hatun päästänsä kuin kirkossa. Korokkeella aitan peräseinällä oli tällä kertaa pienehkö, valkoinen ruumisarkku. Hän avasi sen kannen ja alkoi toimittaa samaa palvelustansa kuin edellisilläkin käynneillänsä. Laskettuaan vihdoin vainajan pään sylistänsä valkoiselle vuoteelle hän katsoi vielä ison aikaa kalpeita kasvoja ja pisti lopuksi pieluksen alle kaakon pesästä keräämiänsä untuvia kuin pehmikkeeksi ja muistoksi viimeiselle matkalle.
»Herran haltuun, Herran haltuun Ja sanohan mummolle terveisiä, että tulee se täältä vaarikin, kun joutuu.»
Suljettuaan arkun kannen vaari poistui aitasta ja lähti kiirein askelin Mäkikaipiolle kuin jotakin paeten. Lammelle tultuaan hän istui tutulle kivellensä ja tunsi rinnassaan kuin suunnatonta painoa, joka vapauteen pyrkien vapisutti hänen ruumistansa niin, että hän ei jaksanut enää pidättäytyä. Mutta tätä sulun purkautumista ei ollut lupa nähdä muiden kuin kaakkojen..
Huomaamatta ajan kulkua ja auringon kohoamista, vaari istui siinä. Yhtäkkiä alkoi hänen korviinsa kantautua hiljaisena hyminänä kirkonkellojen kaukaista soittoa, joka oli kuin Unto-vainajan ilmojen kautta lähettämä viimeinen tervehdys. Vaari polvistui kivelle, paljasti päänsä ja alkoi vapisevalla äänellänsä veisata hautausvirttä. Samalla hän hengessänsä näki nuorten poikain kantavan valkeilla liinoilla valkoista arkkua kalmiston tietä myöten ja laskevan sen hautaan suuren koivun juurelle mummo-vainajan mustan arkun viereen.
Virren lopetettuaan vaari istuutui jälleen, ja hänen rintansa tuntui nyt kevyemmältä ja avartuneemmalta. Sulkien kasvot käsiinsä hän vaipui muistelemaan Unto-vainajan kera tekemiänsä yhteisiä onkimatkoja ja miettimään elämän syviä arvoituksia. Ja tuntuipa tällöin, kuin Unto ei olisikaan haudassa, vaan istuisi siinä hänen sivullansa onkivapa kädessä, nakellen kaakoille ahvenia, puhua pilpattaen ja nauraa heläytellen. Mutta kun hän nopeasti vilkaisi kupeellensa, katosi poika kuin sumu, ollen samalla vilahtavinaan jossakin kaukana vastaisen vuoren laella.– –
* * * * *
Kun Kuuselan talossa iltapäivällä vietettiin vainajan hautajaisia, herätti vaarin poissaolo haudalta ja pidoista paheksuvaa huomiota.
»Ei tainnutkaan tämä tänäinen toimitus olla vaarin sydämelle niin syvä leikkaus kuin olisi odottanut», arveli muuan hautajaisvieraista.
»Ukolla on omat tapansa, mutta jos tunnen Anttia oikein, niin luulen, että hän seisoi tänään hautaa likinnä. Ja luulenpa lisäksi, että kun meidän muiden leikkaukset ovat aikoja arpeutuneet, tihkuu Antin haava verta vielä», sanoi toinen puolustaen.