VII
Unto-vainajan hautajaisten jälkeen vaari istua könötti Mäkikaipion rannalla melkein joka päivä, satoi tai paistoi. Kevätkesällä miltei olemattomiin häipynyt halu ison kalan saantiin oli leimahtanut jälleen kiihkeäksi intohimoksi. Monet, jotka aiemmin olivat ylimielisesti hymyilleet vaarin lapsellisille kalastusharrastuksille, katselivat nyt tapahtuneen tosiasian valossa hänen pyrkimyksiänsä toisin silmin ja olivat mitään puhumatta. Kuitenkin oli niitäkin, jotka säälistä vanhukseen koettivat järkisyillä taivuttaa häntä luopumaan turhasta, sielua ja ruumista rasittavasta puuhasta, selittäen pojan kalan saannin, käärmeenpureman ja siitä johtuneen kuolemantapauksen vain sarjaksi pelkkiä sattumia. Mutta heidän vakuuttelunsa eivät kyenneet hituistakaan horjuttamaan vaarin vuorenvankkaa uskoa asiaansa, varsinkin kun hänestä tuntui, että näiden omankin vakaumuksen laita lienee ollut niin ja näin.
Hauta ison koivun juurella veti nyt vaaria puoleensa kaksin käsin, ja ainoat kiinnipitäjät tällä puolen olivat enää vain lammen kaakot — kunnes tämäkin viimeinen side katkaistiin.
Hänen onkiessaan eräänä syyspäivänä alkoi sydänmaata kaiuttaa etäältä kuuluva koirien haukunta, jota kumeat pyssynlaukaukset silloin tällöin säestivät. Nämä sotaiset äänet tulivat suoraan lampea kohti, eikä aikaakaan, kun pari suurta jäniskoiraa näkyi jo hännät heiluen nuuskivan rantakallioilla. Kutsumattomien tulokkaiden ilmaantuminen hänen pyhitetylle alueelleen katkeroitti vaaria ja pelottikin hiukan kaakkojen puolesta. Vaan ehkäpä metsämiehet ovat jo kääntäneet kulkunsa toiselle suunnalle, koki hän rauhoittaa itseänsä, kun koirat olivat metsään kadonneet eikä muutakaan jälkeä metsästäjistä enää näkynyt eikä kuulunut. Mutta kun hän hetken kuluttua sattumalta vilkaisi sivullensa, huomasi hän rannalla jonkun matkan päässä oudon herrasmiehen tähtäävän kaakkoja, sormi liipasimella.
»Älä ammu!» parkaisi hän niin sydäntäsärkevästi kuin olisi oma henki ollut uhattuna.
Tähtääjä, joka ei ollut huomannut rannalla istujaa, hätkähti, samassa pamahti laukaus, ja veden pinnalla lintujen äskeisellä uintipaikalla kellui nyt enää vain joku valkea höyhen. Ruudin savun leijaillessa ilmassa vaaleana pilvenä seurasi tuokio niin syvää hiljaisuutta, että vaari kuuli sydämensä rajut lyönnit.
Kotvan kuluttua kaakot pulpahtivat pinnalle kaukana puron suulla, sukelsivat taas ja ilmaantuivat jälleen, ikäänkuin ne kokemattomina eivät olisi olleet oikein selvillä, mistä on kysymys ja mitä on tehtävä. Vihdoin kolme niistä kohosi siivilleen, mutta yksi — vaari tunsi sen poikien emoksi — ei yrittänytkään lentoon. Rinta syvälle painuneena se ui raskaasti kuin kokkavuoto vene, joka jalanvedolla päätänsä väsyneesti nyökäyttäen.
Ampuja ja hänen etäämpänä olleet metsästystoverinsa kokoontuivat vähitellen vaarin luokse.
»Mitä pahaa se oli tuo teille tehnyt, kun sitäkin piti ampuaksenne?» kysyi hän värähtävin äänin.
»Pahaa… Rankaisutarkoituksessakos vaari kaloja onkii?» pisti ampuja. »Minä aivan yksinkertaisesti aioin täräyttää tuosta eukolleni komean lintupaistin, mutta mölähditte juuri lauaistessani niin kauheasti, että käteni vavahti ja panos osui hiukan harhaan.
»Jos niin on, sopii herran sitten ampua mieluummin variksia ja korppeja, niin saatte ehkä mureamman lintupaistin ja pääsee rouvanne vähemmillä keittovaivoilla, sillä niiden liha ei luullakseni ole puoleksikaan niin sitkeätä kuin kaakon», sanoi vaari.
»Soo?!»
»Vai niin!»
»Joo… tällä paikkakunnalla ei kukaan kunnon metsästäjä ammu eikä syö kaakkoa. Ja vaikka se olisi syötäväkin lintu, niin olisi luullut täällä olevan lääniä, jänistä ja metsoa, tarpeeksi muuallakin, ettei olisi tarvinnut tehdäksenne, niinkuin se entinen rikas mies.»
»Oho!… ja mitenkäs se entinen rikas mies teki?» kysyivät vieraat huvitettuina.
»Se teki juuri niinkuin tekin aioitte tehdä: tappoi pitojansa varten köyhän miehen ainoan lampaan.»
»Mistä lampaasta ukko horisee?» nauroivat metsästäjät.
Mutta kun mukana oleva paikkakuntalainen opas oli selvittänyt heille hiljaa jotakin, muuttuivat miehet vakaviksi, niinkuin olisivat hävenneet äskeistä iloisuuttansa, ja alkoivat puhua ruotsia keskenään. Vaari ja opas eivät siitä mitään ymmärtäneet, mutta tuimista katseista ja kiivaista käden eleistä he käsittivät, että siinä varmaankin nuhdeltiin ampujaa, jolla näköjään ei ollut sanaakaan puolustukseksensa.
»Vai niin, vai niin», muutti ampuja taas puheen suomeksi, otti metsästyspullon laukustansa ja metallisen pikarin liivinsä taskusta tarjotakseen ryyppyä vaarille.
»Meillä metsästäjillä on tapana pitää hautajaiset ampumiemme otusten kunniaksi. Kaakko tosin ei ole kuollut, mutta kun minä en voi saada tekoani tekemättömäksi, on epävarmaa, jääkö se henkiin. Näin ollen sallinette minun sovittaa murhayritystäni edes siten, että otatte tästä pienen naukun ystävänne ennakkohautajaisiksi», lasketteli ampuja pikari kädessä puoleksi leikillä, salatakseen siten nolouttansa ja ehkä vähän muutakin..
»Ne hautajaiset tulee nähtävästi pidettäväksi myöhemmin. Omantuntonne voinette viinalla lahjoa, minua ette», sanoi vaari torjuen jyrkästi tarjouksen.
Metsästäjien ja varsinkin erään heistä, joka kuului olevan sanomalehtimies, koetettua turhaan houkutella mitä synkimmässä sydänmaassa näin sattumalta tapaamaansa omituista, mielenkiintoista äijää jatkamaan vielä keskustelua kanssansa, he poistuivat kunnioittavasti hattuansa, hyvästiksi nostaen.
Heidän peräkkäin ääneti kulkiessaan pudisteli jälinnä kävelevä kaakon ampuja kärsivän näköisenä päätänsä, niinkuin olisi itseänsä soimannut. Vilkaistuaan vielä kerran, ennenkun lampi katosi näkyvistä, molempiin uhreihinsa hän sanoi:
»Saakeli soikoon!… Mennyttä on nyt koko metsästysilo. Minä en voi tänään enää pyssyä laukaista, tuskinpa koskaan, muistamatta samalla kaakkoa ja äijää.»
Kun kellään ei tuntunut olevan tätä mielenpurkausta vastaan mitään muistuttamista, jatkoi hän hetken päästä:
»Ja luulenpa niiden peevelien kummittelevan vielä öisin unissanikin.»
* * * * *
Kaupunkilaisten epäystävällisen vierailun jälkeen vaarin ja hänen siivekkäiden ystäviensä välit viimemainittujen puolelta olivat ikäänkuin rikkoutuneet. Pysytellen etäällä onkijasta kaakot eivät tulleet enää kaloja pyytämään. Tämän ja kaiken muun lisäksi raskautti vaarin mieltä se, että linnut nähtävästi luulevat hänen aiheuttaneen onnettomuuden, eikä ole mitään keinoa puhdistautua epäluulosta.
Oli muuan pilvinen myöhäissyksyn päivä. Ylhäällä vuorilla ryski ja ulvoi kylmä pohjoistuuli, mutta alhaalla Mäkikaipion rannalla tuntui vain hiljaisena henkäyksenä lammen yli tanssien pyörtävän myrskyn helmojen heilahdus.
Vaari huomasi kaakkojen olevan tänään muuttopuuhissa. Niiden uinti oli omituisen säännötöntä ja mutkittelevaa, ikäänkuin hermostunutta. Väliin ne tarkoituksettomasti sukeltaa pulauttivat, väliin kohosivat terveet linnut siivilleen, kiersivät jonkun kerran lammen rantojen ympäri ja laskeutuivat taas haavoittuneen luokse, niin että vesi rinnan edessä koskena kohisi, koettaen houkutella sitä mukaansa. Kerran ne tekivät pitemmänkin lentomatkan ja viipyivät poissa niin kauan, että vaari luuli niiden jo iäksi menneen, vaan tulivat kuitenkin vielä takaisin. Näki, että niiden oli hyvin vaikea jättää toveriansa yksin. Mutta kun kaakot lopultakaan eivät onnistuneet saamaan emoa mukaan, lähtivät ne kilpaa pohjatuulen kera etelää kohti eivätkä enää palanneet.
Nyt vasta tuli yksin jääneelle hätä. Se törmäili uiden rannasta toiseen, etsien turhaan ulospääsyä kuin hiiri satimesta. Lopulta se yritti lentoon, mutta kun toinen siipi oli haavoittunut, pääsi se vain hiukan kohoamaan, kun jo rääpsähti alas veteen. Se yritti uudelleen kerta toisensa jälkeen, mutta kun ei sen paremmin onnistunut, alkoi se yhdessä kohden leipoa tervettä siipeänsä veden pintaa vasten kuin vaatteiden pesijä karttuansa, niin että läiske varmaan kuului kauas ympäristöön. Vihdoin se väsyneenä vetäytyi kaula lyhyenä kyyhöttämään erään rantakallion juurelle.
— Sietäisi sen ampujankin olla nyt näkemässä työnsä hedelmiä, ajatteli vaari murheellisena.
Vaan missä lieneekin ollut hän, kaupunkilainen herra, kuitenkin oli vaarin tietämättä joku toinen samanhenkinen osanottaja tarkkaavaisena seuraamassa surullista näkyä: pesäluolansa suulla vuoren rinnassa istui kettu ja pää kallellaan, vesi kielellä katseli avuttoman outoja eleitä, niinkuin oli niitä jo usein ennenkin toiveikkaana katsastellut ja omia laskelmiansa suunnitellut.