VIII
Talvi teki tuloaan. Matalat pikkulammet olivat jo jäätyneet, mutta kun Mäkikaipio on niin syvä, jäätyy se myöhemmin ja sulaa myöhemmin kuin monet isotkin järvet.
Myöhäisestä vuodenajasta huolimatta vaari yhä onkii uskollisesti kivellänsä Unto-vainajan perintöongella, rukkaset kädessä ja turkki yllä. Pitkiin aikoihin ei ole enää nyäissytkään, sillä pienetkin ahvenet ovat lakanneet jo kauan sitten syömästä. Kuitenkaan ei tämä seikka hänen uskoansa vähääkään lannista, päinvastoin siihen on tullut hyvin tärkeä lisä: sen, jota hän on vuosikaudet turhaan odottanut, täytyy jo tänä syksynä, ennen varsinaisen talven saapumista tulla; sillä heikentyneet voimat eivät salli hänen enää käydä täällä hiihtäen avannosta onkimassa eikä hän yksinäisessä kamarissaan pitkän pimeän talven aikaa jaksa odottaa uuden kesän tuloa.
Kaakkojen lähdön jälkeen hän ei kuitenkaan joutanut ajattelemaan niin paljon omaa asiaansa kuin niiden jäljelle jäänyttä emoa, jota hän muun lisäksi piti nyt kohtalotoverinansa: yhtä orpo ja yksinäinen kuin hän oli myöskin se, vieläpä kärsimyksissään paljoa enemmän. Onneksi sille, että oli kalansyöjä, sillä jos olisi ollut kasvinsyöjä kuten monet vertaisensa, olisi sillä aikaa sitten ollut nälkäkuolema edessänsä.
Ruuan puutetta ei siis toki ollut. Mutta miten käy, kun lampi jäätyy?
Se kysymys askarrutti alati vaarin aivoja ja päin oi hänen sydäntänsä, sitä raskaammin, kuta lähemmäksi kohtalokas hetki päivä päivältä tuli. Millaisia suunnitelmia hän lienee hiljaisuudessa hautonutkin, päätyi ajatus lopulta yhteen ainoaan pelastuskeinoon: kaakon ampumiseen. Mutta tätä tapaa kohtaan pani hänen sydämensä niin jyrkän vastalauseen, että sitäkin oli mahdoton käytännössä toteuttaa. Näin ollen ei näyttänyt jäävän jäljelle muuta mahdollisuutta kuin jättää kaakko kohtalon huomaan.
Onkiessaan ilmoja valitsematta vaari oli lammella vilustuttanut itsensä, niin että hänen oli viimein pakko kallistua vuoteeseen. Holhokistaan eristettynä hänen huolensa oli niin suuri, että se riisti häneltä öitten unen ja päivien levon. Tästä syystä kotiväki, joka ei tiennyt mitään kaakkoasiasta, päätteli Unto-vainajan kuoleman horjuttaneen tasapainostansa ei ainoastaan vaarin sydäntä, vaan myöskin pään, jopa siihen määrin, että arveltiin, olisiko ehkä tarpeen asettaa hänet salaisen silmälläpidon alaiseksi.
Vaarin ollessa viimeksi Mäkikaipiolla oli sen rantoja alkanut jo vetää hienoon jääriitteeseen. Taivas oli tosin sen jälkeen pysynyt pilvisenä, mutta siitä huolimatta ilmat olivat olleet niin kylmät, että hän ei voinut arvata, miten mahtoi lammen jäätymisen laita olla.
Kun sitten eräänä päivänä kuoraisi taivaan selkeäksi ja tyyntyi hiiskumattoman hiljaiseksi, pistäytyi vaari, ollen jo jonkun verran toipunut taudistansa, illalla liinaisillaan ulkona ilmaa tunnustelemassa ja havaintonsa tehtyään päätteli itsekseen, että jollei Mäkikaipio liene jo jäätynyt, niin ensi yönä sen täytyy tapahtua. Hän ei saanut enää mielenrauhaa, vaan puki yllensä ja talonväen makuulle ruvettua lähti virsuineen ja rusikkakeppineen köpittämään niityn poikki ja sitten edelleen kovaksi jäätynyttä polkua Mäkikaipiolle.
Hänen perille päästyään heitti aikaisemmin noussut kuu kaamean valaistuksen lammen pinnalle, reunavuoret olivat synkässä varjossa ja korkeat kelohongat niiden laella kuvastuivat kuulakkaa yötaivasta vasten kuin käsivarsiansa ojentelevat mustat aaveet. Lammen valaistu osa oli kiiltävän valkoinen ja sen yli kulki epäselvänä vielä kalpeampi kuun tie. Mutta keskellä näkyi pieni, musta aukeama; se oli sulaa vettä, ja siinä ui yksinäinen kaakko. Vaari kiersi rannan sille kohdalle, josta oli lyhin matka sulaan, paremmin nähdäksensä ja koettaakseen, jos suinkin mahdollista, keksiä jotakin pelastuskeinoa vielä viime hetkellä.
Vastarannalla näkyi kettu koettelevan nuoren jääsillan kantavuutta, niinkuin olisi sekin apuun pyrkinyt.
Sitä mukaa kuin pakkanen yötä myöten yltyi, supistui sula lammen keskellä. Vaari saattoi nähdä, kuinka jään reunasta kasvoi teräviä, kuun valossa kimmeltäviä keihäitä, jotka lähenivät piiritettyä kuin saartava sotajoukko kaikilta puolin. Rantajään lujuudesta voi päättää, että kaakon on täytynyt uiden pitää sulana ahdasta asuntoansa ties kuinka kauan. Kuitenkin näytti siltä kuin se vasta nyt olisi tullut täysin tajuamaan tilansa toivottomuuden. Sille tuli hätä, samanlainen hätä kuin aiemmin jäätyään yksin toverien lähdettyä. Se ryntäili kiivaasti sulan reunoja vastaan, niin että jäähileet helisivät, mutta minkä yhdet edessä murtuivat, kasvoivat toiset takana kaksin verroin. Vaikka vaari tiesi kaakon ihon ja höyhenpanssarin olevan niin lujat ja tiiviit, että myötäsukaan ammuttu pyssynluoti tuskin jaksaa lävistää niitä, oli hän kuitenkin näkevinään saarretun valkoisessa rinnassa punaista verta.
Nyt vaari ei voinut enää olla pelkkänä sivusta katselijana. Hän riisui turkkinsa, etsi rannalta hätävaraksi riu'un tapaisen pitkän puun ja se kädessä lähti virsuineen hiljaa hiihdättämään kaakkoa kohti. Hänen jonkun verran rannasta edennyttyään jää kiljahti niin pahasti, että he kaikki kolme säikähdyksestä vavahtivat ja jäivät sydän kylmänä kuuntelemaan yli jään kaikuvaa ukkosen tapaista jylinää ja ulinaa, joka kumisi kuin veden väki siellä alhaalla olisi tullut herätetyksi alkavasta talviunestaan.
Vaarin tarkoituksena oli päästä riukunsa avulla niin likelle kaakkoa, että hän saisi sen käsin kiinni, veisi kotiinsa navettaan kanojen seuraksi, uittelisi sitä siellä vaikka vesitiinussa ja elättäisi rahenuotalla vedettävillä kuoreilla ja muilla kaloilla, jotka jäädytettyinä säilyisivät suolaamattakin talven yli. Mutta kaakko näytti käsittävän hänen pyrkimyksensä toisin. Kuta lähemmäksi vaari seipäineen pääsi, kuta ilkeämmin jää ulvoi ja ritisi, sitä levottomammin se päätänsä käänteli.
— Saisi sen ymmärtämään, että minä hänen parastansa tarkoitan, että minä oman henkeni uhalla tahtoisin häntä kauheasta kuolemasta vapahtaa. Mutta se raukka näkyy minua, pelastajaansa, pelkäävän, muistaa kai sen syksyisen laukauksen vielä ja luulee, että minä hänen luoksensa surma-aikeissa pyrin, ajatteli vaari.
Hän oli enää vain jonkun sylen päässä pelastettavastansa, kun kaakko vihdoin teki ratkaisevan päätöksen: riuhtaisihe irti kuin kahleista, kohottautui ylös, niinkuin olisi vedessä seissyt, hypähti pienen kaaren ilmassa ja pudottausi päin syvyyteen.
Vaari haamaisi kädellänsä kuin kiinni tavoittaakseen, mutta samassa irtautui riuku toisesta kädestä, jää murtui rusahtaen hänen allansa, j ääntä päästämättä vaari vajosi samaan avantoon kuin kaakkokin. —
Oli niin hiljaista. Kuului vain heikkoa ritinää, kun puhurin piiat kutoivat jäistä ruumisliinaa vainajain ylle.
Hetkistä myöhemmin alkoi kettu, kuono kuuta kohti, ulvoa yli sydänmaan kantavaa, sanatonta hautausvirttänsä, niin haikeata kuin voi vain se, joka on pettynyt toiveissansa.
Jossakin, rannempana, paukautti pakkanen ensimäisen, kumean kunnialaukauksen sankareille.
Hiekkahaudalla.
Kun hiekkakuorma oli luotu valmiiksi, lähti nuori mies hevosineen kuljettamaan sitä maantielle. Mutta vanha mies, joka oli hiekkaa luomassa, jäi hautaan. Kun poika taas jonkun ajan kuluttua palasi takaisin hakemaan uutta kuormaa, näki hän jo etäältä, että pitkä, vaarallinen katto oli sillaikaa lohjennut haudan syrjästä ja vierittänyt mukanansa suuren määrän hiekkaa alas haudan pohjaan. Lisäksi hän näki isänsä kädet ristissä rinnalla, hatutta päin tuijottavan vieremään, niinkuin siinä olisi joku ihme tapahtunut.
»Jopa se surmanloukku on vihdoinkin pudonnut», huusi poika jo kaukaa.
Mutta isä-ukko ei vastannut mitään, niinkuin ei olisi kuullut, mitä poika sanoi.
»Hei! Onko ukko nukkunut seisaalleen?» uudisti poika hiukan komentavalla äänellä.
Vanha mies ei kiirehtinyt vieläkään vastaamaan. Hetken kuluttua hän sanoi tyynesti:
»Sinä voisit pitää pienempää ääntä — hautausmaalla.»
Poika katsoi ihmeissään isänsä paljaaseen päälakeen ja ajatteli, että polttavan kuuma aurinko on voinut saada aikaan sekaannuksen vanhuksen aivoissa. Ikäänkuin arvaten nämä ajatukset isä viittasi sanaakaan sanomatta kädellänsä vieremään. Tarkemmin katsottuaan osoitettuun kohtaan poika tunsi jääkylmän virran kulkevan ruumiinsa lävitse, niinkuin tuntee ihminen aina, milloin kuolema tavalla tai toisella koskettaa. Vaistomaisesti hänkin otti hatun päästään.
Hiekassa vieremän rinnassa lepäsi vierekkäin kaksi ihmisen luurankoa, ruostuneet miekat kupeellansa, ammottavan tyhjillä silmäkuopillaan katsellen kuin ihmeissään auringon häikäisevää kirkkautta.
»Kenen luurankoja lienevät?» lausui poika pitkän vaitiolon jälkeen.
»Nuo miekat sen kertovat», vastasi isä.
»Minulla on kyllä silmät päässä nähdäkseni, että ne ovat olleet sotamiehiä», jatkoi poika. »Mutta minä tarkoitan: lienevätkö olleet ystäviä vai vihollisia, lienevätkö taistelleet meidän puolestamme vai meitä vastaan.»
»Jumala sen tiennee», sanoi vanhus. »Lienevät olleet ystäviä, lienevät olleet vihamiehiä ja saattaahan olla, että toinen on lyönyt meidän puolesta, toinen vastaan, kunnes aikansa kamppailtuaan ovat veriinsä vaipuneet. Miten hyvänsä, he ovat levänneet rinnakkain hyvässä sovussa jo toista sataa vuotta ja tulevat samalla tavalla lepäämään ylösnousemisen aamuun asti.»
»Niin kai.»
»Totta näkyy olevan, mitä isäni isä, joka oli omin silmin nähnyt ne ajat, kertoi minun lapsena ollessani, vaikka asia on jäänyt unhotuksiin nykyiseltä sukupolvelta.»
»Mitäs vaarinne kertoi?»
»Sitä kertoi, minkä tässä nyt osittain näemme, että lepää tässä hiekkakankaassa näitä miekkamiehiä sadoittain yhteisessä pitkässä haudassa, jonka toinen pää on nähtävästi tässä, toinen» — hän viittasi kädellään kauas metsään päin — »missä asti lieneekään».
»Onpa sille haudalle jo ehtinyt kasvaa korkeita petäjiä, kymmentuumaisia tukkipuita.»
»Eihän se ole eilispäivän hautoja. Vaan saisivat olla kaatamatta nämä petäjät, saisivat pysyä erossa näistä saksimiehet.»
»Minkätähden kaatamatta, rahan eteinen tavara?»
»Sentähden, kun ovat nämä puut juurillaan imeneet itseensä ihmisverta, kun ovat ihmisruumiista runkonsa rakentaneet. Minkä näihin kirveesi isket, sen ihmiseen isket.»
Poika katseli mahtavia »hautapetäjiä», mutta isän katse oli kääntynyt sisäänpäin, niinkuin hän olisi tahtonut palauttaa muistiinsa jotakin unhottunutta menneiltä ajoilta. Arveli vihdoin:
»Ja tosia taitavat olla kaikki muutkin, mitä on kerrottu kuullun ja nähdyn tällä paikalla.»
»Mitäs täällä on kuultu ja nähty?» kysyi poika ja katsoi isäänsä hiukan hymyillen.
»On kuultu itkua ja huokauksia pimeinä syys-öinä.»
»Kukahan täällä olisi huokaillut — - eivät suinkaan nämä kuivuneet luurangot!?»
»Kun nämä muinoin nuoret miehet temmattiin miekan teille, voi olla varma, että ilo niistä kodeista kaikkoutui karkuteille heidän kerallaan.»
»Eikä se moneen kotiin tainnut palata ensinkään — kun eivät pojatkaan palanneet.»
»Ei, ne kodit olivat muuttuneet murheen asunnoiksi. Mutta kaikkein kuumimmat kyyneleet on vuodatettu salassa. Ne salassa-itkijät ne ovat näissä männiköissä huokailleet pimeinä syys-öinä.»
»Ettäkö ovat tulleet tänne asti? Ettäkö ovat tienneet, missä heidän sulhonsa lepäävät?»
»Niiden morsiamien henget ne ovat tulleet ja tienneet tulla. Uskollisina lupauksilleen ovat he itsekukin kantaneet sydämessään yhtä ainoata kuvaa viimeiseen hengenvetoonsa asti ja ruumiista vapauduttuaan harhailleet kuin pesättömät linnut, kunnes ovat etsittävänsä löytäneet.»
»Mikä mahti heidät lie pakottanut ja ohjannut tulemaan näin syrjäiseen seutuun?» huomautti poika epäuskoisena.
»Mikä mahti pakottaa pääskysen lentämään tänne, näin kaukaiseen maahan?» vastasi isä. »Eikö se ole polttava rakkaus ja sammumaton ikävä ja jälleennäkemisen kaipuu, joiden voima on niin suuri, että niitä ei voi vastustaa kukaan!»
»Saattaa olla niinkin», myönnytteli poika.
»Niin — ja kertoivat vanhat, että on tällä paikalla nähty kirkko.»
»Kirkko… syys-yönä tietysti?»
»Syys-yönä. Oli ollut läpeensä lasia se kirkko, niin että saattoi ulkoa nähdä, mitä sisällä tapahtui. Ja valoisa se oli ollut kuin jouluna. Ei ollut näkynyt kruunuja, ei kynttilöitä, niin ettei voitu tietää, mistä se valo tuli, mutta kalpeaa se oli ollut kuin kuun valo. Oli kuulunut hiljaista soitonhyminää, josta ei oikein tietty, kuuluiko se kirkosta vai jostakin äärettömän kaukaa, mutta niin kaunista se oli ollut, että sitä soittoa kuunnellessa oli yrittänyt lakata sykkimästä kuulijan sydän. Lasisen alttaripöydän ympärillä oli ollut polvistuneina kuolemankalpeita nuoria miehiä, rinnallansa yhtä kalpeat morsiamensa, ja alttarikehän sisäpuolella oleva pappi oli vihkinyt heitä. Ja toisia morsiuspareja oli ollut kirkko täynnä odottamassa vuoroaan päästä vihittäviksi alttarin ääreen. On näet niin, että ne, jotka ovat luodut toisilleen, saavat toisensa viimein.»
»Voi olla, vaikka kyllä minusta näyttää, että useimmin ne, jotka eivät ole luodut toisilleen, saavat toisensa», pilaili poika.
Vanhus ei vastannut mitään, ryhtyi vain luomaan hiekkakumpua luurankojen ylle.
Veromerkki
Mäkitupalainen Heikki Hurskanen oli lähtenyt kotoaan puolilta öin suureen joulukuun kuntakokoukseen kirkonkylään. Aamuhämärissä päästyään vihdoin perille hän oli etsinyt kokoushuoneen piiloisimman sopen ja istunut siinä toisten takana kokoon kyyristyneenä melkein koko kuntakokouksen ajan, sanaakaan sanomatta. Ainoastaan silloin, kun puheenjohtaja esitti keskusteltavaksi jonkun uuden asian, hän kohotti päätänsä ja käsi korvan takana kuunteli tarkkaavasti. Mutta pian hän taas vaipui entiseen tylsään välinpitämättömyyteensä, ikäänkuin keskusteltavat kunnan asiat eivät lainkaan liikuttaisi häntä.
Lattialla hänen edessään kyyrötti pieni pystykorvainen koira kiiltävän mustassa turkissaan, valkoinen kaulus kaulassa. Sen jalat ja koko hintelä ruumis värisivät kuin vilussa, vaikka huone oli liiankin lämmin. Toisinaan, kun keskustelu kävi kuumaksi, kun ei enää välitetty puhevuoroista, vaan puhuttiin yhtaikaa ja puheenjohtaja paukutti puuvasarallaan pöytään, palauttaakseen huutajia järjestykseen, sai koira niin ankaria puistatuskohtauksia, että sen oli vaikea pysyä paikallaan. Heikki silloin laski kätensä hellästi sen pään päälle, ja se rauhoitti hiukan, vaikka hiljainen värinä jatkuikin edelleen. Eikä Heikki ollut kaikistellen selvillä siitä, vapisiko koira vai hänen kätensä vaiko molemmat. Kuitenkin tuntui turvallisemmalta kummallekin olla näin toistensa kosketuksissa.
Ilta alkoi jo hämärtää, sähkövalo sytytettiin, ja se valaisi kokoushuoneen joka sopen kuin kirkkain päivä. Heikki ja hänen koiransa vavahtivat kuin salaman iskiessä, ja heidän olonsa tuntui entistä turvattomammalta. Kotona Hurskalan töllissä he olivat tottuneet vain kitupiikin himmeään valoon, joka jätti tuvan nurkat melkein pimeiksi.
Vihdoinkin puheenjohtaja luki esityslistaltaan viimeisen-edellisen kysymyksen:
»Määrätään koiraveron suuruus ensi kolmivuotiskaudeksi.»
Heikki Hurskanen kohoutui puoleksi seisaalle sopessaan. Hän oli aivan yhtenä korvana. Puheenjohtaja pöytänsä takaa tähysteli väsyneen näköisenä ympärilleen, merkitäkseen muistiin puheenvuoron pyytäjät. Mutta miehet katsoivat vain alaspäin miettivän näköisinä ja viipottivat jalkateriään. Muuan heikkonäköinen, vanhanpuoleinen nainen, jolla oli tapana käydä jokaisessa kuntakokouksessa sukupuolensa äänettömänä edustajana, kutoi sukkaa vakituisella paikallaan uunin kupeella, pitäen kudintaan ylhäällä aivan silmiensä edessä. Hetken aikaan Heikki ei kuullut muuta kuin vaimon puikkojen hiljaista helinää ja mahdollisesti oman sydämensä kiivasta lyöntiä.
»Koiravero», aloitti viimein puheenjohtaja, »on viime kolmivuotiskautena ollut kolme markkaa. Pidetäänkö se riittävänä edelleenkin, vai olisiko ehkä syytä korottaa?»
»Eiköhän tuo riittäne kolme markkaa koiran henkirahaksi, niinkuin on riittänyt tähänkin asti,» sanoi hetkisen kuluttua muuan työmies puhevuoroa pyytämättä.
»Ei se riitä,» väitti eräs hyvinvoivan näköinen kirkonkylän kauppias, jolla ei ollut itsellään koiraa. »Kymmenenkin markkaa on liian vähän. Ken ei sitä jaksa maksaa, sen ei kannata koiraa elättää. Ja siksi toiseksi, kenelle niistä räkyttäjistä on hyötyä. Juoksentelevat vain kesäkaudet pitkin metsiä ja repivät ihmisten lampaita. Köyhän varsinkaan ei kannata koiraa ruokkia — jauhot maksavat.»
»Sehän on kauppiaan hyöty», kuului jostakin.
»Jaa, mine ole just yks meeli kun herr kaupamees», yhtyi ruotsalainen ruukinpatruuna kauppiaaseen. »Mine tahto oikestan kakskymmenviisi marka hundskatt… koira… mite se nyt on?» tapaili puhuja suomalaista vastinetta ja haroi avuttomana käsillään tyhjää ilmaa.
»Koiravero», auttoi kielitaitoinen puheenjohtaja.
»Jaa, site mine meina — koiravero. Se on se, kun hävittä kaikki halpa-arvone hundrakkar.»
Asiasta sukeutui tiukka sananvaihto. Kaikki koirattomat ja moniaat varakkaat koiranomistajatkin kannattivat kymmentä markkaa, kolmen markan puoltajien jäädessä huomattavaan vähemmistöön.
Keskustelu näytti jo loppuneen, kun eräs mies nousi kiivaasti seisaalle ja sanoi:
»On täällä nurkassa muuan, joka on pyytänyt puhevuoroa senkin seitsemät kerrat. Eikö sitä äänivaltaansa saakaan käyttää muut kuin herrat ja narrit?»
Kaikkien katseet kääntyivät tarkoitettuun suuntaan. Heikki Hurskanen oli noussut seisaalle, vapiseva koiransa sylissään. Hän oli kaiken päivää, jopa viikkoja ennen miettinyt valmiiksi, mitä hän sanoisi koira-asian tullessa esille kuntakokouksessa. Mutta joutuessaan nyt ratkaisevalla hetkellä yleisen huomion, vieläpä koiransa takia naurunkin alaiseksi, Heikki oli niin hämmentynyt, ettei hän aluksi saanut sanaakaan suustaan.
»No, mitä teillä on sanomista?» kysyi puheenjohtaja.
»Sitä minä vain, — ja sitä ne naapuritkin siellä Rannankylillä, että kolme on vielä jaksettu maksaa, ja — jos luoja terveyttä suo — se tuo jaksettaneen eeskinpäin. Vaan jos niin, että kymmenen, niin… tuota… rikkaalle tuo lie sama kuin sylen suustaan ruiskauttaisi, mutta köyhälle se on suuri raha… Että eikö sopisi — passaisi sillä lailla, että tuo rikas ja mahtava maksaisi kymmenen, tämä köyhä kolme, ja kaikkein vähäväkisin armahdettaisiin miten kuten suurkiitoskaupalla?»
»Eikö olisi parempi sekin leipäpala, minkä koiranne syö, lastenne suussa?» huomautettiin.
»Ja eikö olisi hyödyllisempää koiran asemasta elättää vaikkapa lammasta?»
»Hyvähän on lammaskin eli muu porsas», myönsi Heikki. »Ja hyviähän ne ovat lapsetkin — ei silti. Mutta se onkin tämä Musti melkein kuin oma lapsi — siinä pienestä penikasta kasvatettu, niin siivo ja oppivainen: istuu kuin mies ja kättä pistää. Eikä tämän tämmöisen ruuat… ei ne… lipaisee kielellään kupistaan sen minkä kissanpoika, keiton jätettä ja mitäpähän milloinkin… Ja mitä se tämä herra äsken?… Niin: että lampaita repivät. Voi olla repijöitäkin, mutta ei tämä, ei tämä Musti — joka toki pelkää jänistäkin. Näkeehän korkea… (hän yritti sanoa: korkea oikeus) kuinka se nytkin vapisee kuin haavan lehti.»
Heikin puheen loputtua toimitettu äänestys oli ilmeinen yllätys: kolmen markan puoltajia, koirattomiakin, oli valtava enemmistö. Ruukinpatruuna rypisti pahaenteisesti kulmakarvojaan, mutta Heikki taputteli hyvillään koiraansa, joka jo uskalsi hätäisesti nuolaista isäntänsä kättä ja heilauttaa häntäänsä kuin kiitokseksi.
Asia oli jo päättymäisillään, kun patruuna nousi seisaalle ja sanoi:
»Mine tahto äänestys äyriluku — ei pääluku.»
»Hyvä!»
Heikin mielestä näissä harvoissa »hyvä»-huutajissa oli jotakin yhteistä: pulleat vatsat kuin pienet mäenkumpulat, joiden päällä kellotti paksut kultavitjat, pyöreät punaiset naamat, kaksi, jopa kolmekin leukaa, ja äänessä omituinen mörisevä sointu kuin kohmeloisella. Muuten Heikki ei ymmärtänyt mitään koko toimituksesta. Hän kuuli vain puheenjohtajan paksua kirjaansa selaillen huutavan nimiä kuin pappi lukusilla, jolloin läsnäolijat mainitsivat kymmenen tai kolme — useimmat kolme — ja pari herrasmiehen näköistä merkitsi jotakin paperiinsa pöydän ääressä.
Kun äänet oli laskettu, käsitti Heikkikin, mitä merkitsee äänestys äyriluvun mukaan. Kymmenen markan puoltajat voittivat yhtä loistavasti kuin äsken olivat hävinneet. Kun vielä päätettiin, että viranomaisten on nuuskittava pitäjän joka soppi ja ammuttava kaikki koirat, joilla ei ole veromerkkiä kaulassa, ja kun puheenjohtajan vasara kaiken lopuksi paukahti pöytään, nuokahti Heikin pää, ikäänkuin hän olisi saanut iskun niskaansa. Samassa hän nousi ja lähti. Ovella pysähtyi ja haroen sormillaan takkuista tukkaansa näytti aikovan sanoa vielä jotakin, mutta ei kuitenkaan virkkanut mitään. Hyvästiksi Musti päästi ovella pari terävää, pelästynyttä haukahdusta.
* * * * *
»Mitäs sinne kuntaan nyt kuuluu?» kysyi Heikin vaimo, joka miestään odotellen vielä valvoi, tämän saapuessa puolilla öin kotiin väsyneenä ja nälkäisenä, nukkunut Musti sylissään kuin pieni lapsi.
Vastaukseksi Heikki vain viittasi raukeasti kädellään, niinkuin: ei mitään, älä kysykään.
»Siihen kai se jäi kolmeen, koiravero?»
»Siihenkö lie… mihin lie jäänyt… Pian se kuuluu Rannankylistä suuri huuto ja parku, niinkuin…»
»Herra Jumala!»
»Pauke ja parku, niinkuin ennen Ephyytin maalta, kun se surman enkeli… Rannankylistä ja kaikista köyhistä, missä ei ole merkkiä.»
»Merkkiä?… mitä merkkiä?… missä?… pihtipielessäkö?… vertako?»
»Verta, verta… ellei ole merkkiä — kaulassa.»
»Kaulassa?… Varjelkoon!»
Koira-asiasta Heikki ei antanut tarkempaa selvitystä nyt eikä myöhemminkään. Mutta hänen kummallisesta käytöksestään saattoi vaimo aavistaa, että asiat eivät olleet oikein. Ennen ahkeralle miehelle ei näyttänyt maistuvan mikään työ. Mitä hän yrittikin, siihen pian työnsä kesken jätti ja kädet selän takana käveli paikasta toiseen, vähäväliä heittäen levottoman silmäyksen järven selälle, niinkuin odottaisi sieltä jotakin tulevaksi.
»Ketä sinä sieltä vahtailet?» kysyi kerrankin vaimo.
»En ketään — ilman minä vain aikojani», vastasi mies.
Mutta itsekseen hän ajatteli:
— Ei kai ne nyt ennen pyhiä, kruununmiehet. Antavat toki joulurauhan… koirillekin.
Ikävä oli se joulu Hurskalan töllissä, ikävä oli aatto-ilta. Isännän alakuloisuus oli tarttunut kaikkiin. Himmeä talikynttilä rätisi pöydällä hamppusydämensä katkeruutta, ja Musti ulvoa jollotti sanatonta jouluvirttänsä mustaan yöhön. Eivät olleet ilon ja rauhan ajatuksia isännän joulumietteet, siinä kun penkillä tai sängyn laidalla istuskeli, piippunysä hampaissa: kymmenen markkaa on suuri raha, Musti on tapettava, ja se on hänen, Heikin, itsensä tehtävä, sillä vieraalla on vieraan sääli. Sen pitää käydä niin, että ei, poloinen, mitään aavista, että tuskattomasti siirtyy sinne — suureen koirajoukkoon.
Jumala antakoon anteeksi synnillisen ajatuksen, mutta tuntuu toisinaan kuin olisi kevyempi antaa tuosta kehdosta — vaivainen raukka. Niitä olisi siinä vielä, lapsia, jäämäänkin.
* * * * *
Eräänä kirkkaana, varhaisena tammikuun aamuna kävelee Heikki Hurskanen tukkitietä myöten sydänmaata kohti, pyssy olalla, Musti jäljessänsä. Oli levinnyt huhu, että kruununmiehet ovat alkaneet verisen kiertokulkunsa ympäri pitäjän ja saattavat minä hetkenä hyvänsä ilmaantua tänne Rannankylällekin. Viimeiseen asti oli Heikki toivonut Mustin pelastusta, odottanut jotakin sattumaa tai ihmeen tapaista avuksi. Vielä nytkin kulkiessaan pää painuksissa raskasta tehtäväänsä täyttämään hän siihen ihmeeseensä uskoi, — toivoi, että se pyhien edellä täällä sydänmaalla tukkeja mittaamassa kulkenut herra olisi paksusta rahalaukustaan pudottanut tielle kymmenen markkaa. Niin vilkas oli hänen kuvittelunsa, että milloin hänen vaaniva katseensa keksi tieltä kuuran alta jotakin ruskeaa, hänen piti ottaa se käteensä ja tarkastaa. Mutta se olikin vain tielle varissut petäjän kuoren hilpu tai muu saman arvoinen. Mitään kymmenen markan seteliä ei löytynyt — jopahan se kylvi rahojaan tielle, tukkiherra!
Päästyään kauas sydänmaalle entiselle tukinkaatopaikalle Heikki otti taskustaan tuoreen lihapalan ja laski sen hangelle.
»Seh, Musti—syö!»
Musti heitti kiitollisen katseen isäntäänsä, painautui hankeen vatsalleen ja ottaen lihapalan käpäliensä väliin nuoli sitä, hennomatta syödä harvinaista herkkuaan aivan heti. Heikki piilossa katajapensaan takana, luodikon hana vireessä, sormi liipasimella, tähtää Mustia päähän — niin juuri, päähän, korvan juureen pitää kuulan käydä. On se ennen Heikin luoti maalinsa tavannut, on pudottanut pitkältä matkalta kuparilantin, jota toinen on hyppysissään maalina pitänyt. Mutta nyt käsi vapisee, silmä hämärtää, niinkuin tähtäisi veden läpi, ja pyssyn piipun päässä häämöittää rinnan kaksi tähtäintä. Heikki ei luota itseensä, ensi kertaa elämässään ei luota ampumataitoonsa; mutta eipä ole ennen ollut tämmöistä ammuttavaakaan. Kuitenkin: nyt se on tehtävä — nyt tai ei koskaan.
Laukauksen pamahdettua kuului kuin piiloutunut vihollisarmeija olisi vastannut räiskyvällä yhteislaukauksella ympäröivistä metsistä. Sen jälkeen niinkuin vihollinen olisi raikuvin hurraa-huudoin kiitänyt hillittömään pakoon sydänmaan yli ja kaukaiselta Hiidenvuorelta vielä laskenut hillityn yhteislaukauksen pakonsa suojaksi.
Tuskin oli tämä ääni vaiennut, kun metsän täytti uusi melu, satojen koirien ulvonta. Hetkinen vain, kun koiralauma jo lähti laukkaamaan edellisen jäljessä ja ulvahti mennessään Hiidenvuorella, ikäänkuin olisi ollut kiinni saamaisillaan ajettavansa.
Heikki vavahti ja kiiruhti uhrinsa luo. Musti koetti pyrkiä vastaan ja vikisi hiljaa: auta, auta! Mutta huomattuaan isäntänsä kädessä savuavan pyssyn välähti sen silmissä niin rajaton pelko, että Heikin sydäntä kouristi; Musti yritti nyt vetää etujaloillaan itseänsä pakoon, mutta kun ei jaksanut, se kyyristyi hankeen, näyttäen vain pieneltä, mustalta, vapisevalta kerältä. Suunniltaan hätääntyneenä Heikki nosti koiran syliinsä ja huomasi valkoisen kauluksen poikki kulkevan lämpimän, punaisen viivan.
»Kaulaanpas on sattunut, sitä juuri pelkäsin. Siinä on nyt herroille — veromerkki, Musti, Musti… älä pelkää — älä pelkää!»
Hellyyden-osoituksesta rauhoittuneena Musti katsoi surullisesti isäntäänsä silmiin: mitä pahaa minä olen tehnyt — kun nyt tämän tämmöisen teit?
»Musti, pieneni… enhän se minä… nehän ne… Voi, Musti, rakkaani… älä kuole — älä kuole!» hätäili Heikki, tuntien kuinka pieni ruumis hänen sylissään hiljaa värisi ja sai väliin ankaria puistatuskohtauksia — aivan kuin silloin kuntakokouksessa. Mutta vähitellen värinä heikkeni, tuntui pari pientä nytkähdystä, minkä jälkeen kaikki oli hiljaa.
Heikki laski Mustin hangelle lihapalan viereen. Katsoessaan hengetöntä ruumista hän tunsi silmiinsä kihoavan jotakin kuumaa, polttavaa. Mutta vähitellen alkoi niihin kuvautua julma, käärmemäisesti tuijottava ilme, kylmä kuin teräsjää. Rinnasta kohosi pari pitkää, raskasta huokaisua, nyrkkiin puserretut kädet ojentuivat vihasta vapisten kirkonkylää kohti, ja hän, hiljainen, jumalinen mies, päästi suustansa kirouksen niin hirveän, että tuntui kuin helvetti olisi auennut ja purkanut sisältönsä siihen ympärille.
Tämäkin sydämen syvyydestä kohonnut ääni lähti kaikuna kiirimään edellisten jälkeen.
— Kiirikööt, ajakoot toisiaan takaa iankaikkisesti… tosia ovat ääniä. Kohotkoot viimein tuonne ylös…jos siellä jotakin kuulijata lie, — miettii synkkänä uskon mies.
Heikin kädet hervahtivat alas ja hän vaipui voimatonna kannolle istumaan. Kuinka kauan lieneekään istunut, kun hän havahtui surullisista aatoksistaan.
»Seh, Musti — mennään jo… Oih!… sehän onkin…»
Heikki otti pyssyn olalleen ja lähti kulkemaan kotiinsa päin. Hän oli niin väsynyt, että melkein horjui.