II
Hannukselan Esteri on seitsemäntoistavuotias, ja kylän pojat sanovat, että hän on ikävä puhutella. Seuraavana aamuna, yhdeksän vaiheilla, jatkuu hänen ja hänen vanhempiensa välillä se pieni välikohtaus, joka on saanut alkunsa edellisenä iltana.
Väen puheensorina kuuluu selvästi tuvasta tupakamariin, jossa Hannukselan isäntä ja emäntä juovat kahvia ennen kirkkoonmenoa. Hannukselan isännällä on nenän päällä yhteen kasvaneet kulmakarvat, harmahtava tukka ja luja leuka. Kun hän nousee seisomaan, täyttää hänen jykevä olentonsa koko oviaukon. Puhuminen näyttää olevan hänelle jollakin tavoin vastenmielistä, se käy häneltä hiljaisesti ja tavantakaa pysähdellen. Toisinaan, vaikka harvoin, hän pysähtyy keskellä lausetta eikä enää jatka. Silloin sanotaan hänen aikoneen puhua jotakin, joka ei ollutkaan välttämättömän tarpeellista. Sellainen on ulkonaisesti katsoen Hermanni Juhanpoika Hannuksela, Hannukselan seitsemäs isäntä suoraan alenevassa polvessa.
Mitä Hannukselan Maria-emäntään tulee, kerrotaan, että hän nuoruutensa päivinä on ollut kaunis ja että oli ollut jonkinlaisia vaikeuksia, ennenkuin hän oli sopeutunut Hannukselan tapoihin. Nyttemmin hänen mahdollisesta entisestä kauneudestaan on vaikea päätellä: hän on suhdattoman lihava ja liikkuu raskaasti ja jonkunlaista alakuloisuuden tuntua yllään. Joka suhteessa hän kuitenkin on isännän ilmeinen täydennys; häneltäkin puhe käy hiljaisesti ja harkiten, vienolla, tasaisella äänenpainolla, mutta joskus saattaa tapahtua, että hän vilkastuu ja ilostuu ja juttelee oikein vertaisesti tunnin tai puolitoista.
Ahkerat kirkossa-käynnit kuuluvat Hannukselan vakiintuneisiin tapoihin, ja nyt on elokuun viimeinen sunnuntai.
— Kyllä se on paras, että pysyy omillaan, — sanoo isäntä raskaasti ja laskee kupin kädestään, — eikä anna itsestään puheenaihetta.
Esteri-tyttö juo kahviansa pöydän päässä, ja isännän sanat kieltämättä rikkovat hänen rauhallista sunnuntaitunnelmaansa, jolla on juurensa taampana ja joka vielä lähitulevaisuudesta odottaa jotakin. Hän ei vastaa mitään, mutta hänen korvalehtensä punoittavat.
— En minä ainakaan ole heidän juoksuistansa tiennyt, — virkahtaa emäntä sillä äänenpainolla, että jospa hän olisikin tiennyt!
—… välitä muuten, mutta yösydännä, jatkaa isäntä, luoden syrjäkatseen tyttäreensä.
Tytön pää nytkähtää itsetiedottomasti, mutta huomattavasti, ja isännän suupielet värähtävät.
— Niin että antaa sen loppua vain, — lopettaa hän. — Myöhemminkin vielä on aikaa.
— Pianhan siitä pääsette, — sanoo nyt tytär, ja hänen äänessään, joka huomattavasti muistuttaa isännän ääntä, voi huomata kaukaisen metallinsoinnin. — Alusta viikon jo lähtee.
Ei isäntä eikä emäntä vastaa mitään. Aurinko paistaa suoraan huoneeseen, ja kärpäset surisevat.
— Eikähän tuo mitään, — jatkaa tytär kotvan kuluttua. — Kävelee kävelläkseen.
Eiköpä kirkastakin nyt isännän kasvoja ohut hymy.
— Enhän minä mitään pahaa meinaakaan, — selittää hän. — Kylläs itsekin rajan tiedät. Mutta sekin, ettet sinä pojassa mitään turhia luuloja ja olettamuksia herätä…
Ja jättäen tyttärensä oman ällistyksen ja punastumisen varaan menee isäntä ottamaan takin ylleen. Se on Hannukselan haltijaväen kohta sellainen, että he ovat arkoja tyttärestään ja — myöskin siitä, joka tulee aikoinaan ottamaan komennon Hannukselassa käsiinsä. Sillä vierashan nykyisen haltijaväen jälkeen tulisi Hannukselassa komentoa pitämään, hän, jonka tytär aikoinaan valitsisi. On niin ollen ymmärrettävää, että Hannukselat ovat tyttärestään arkoja, ja ymmärrettävää sekin, että Hannukselan talon puheenparreksi tullut kolkko tunnelma nykyisen isäntäväen aikana on käynyt entistään voittavammaksi.
Mutta nyt on jo kirkkoon-lähdön hetki tullut, Hannukselan haltijat nousevat kieseihin, ja renki sijoittuu heidän taaksensa. Pitäjäläiset tervehtivät heitä tutunomaisesti, mutta eräänlaisella, seudulla tuntemattomalla kohteliaisuudella, ja kun muutamia asiallisia sanoja on vaihdettu, menevät Hannukselan väet aikaisin kuolleitten poikiensa haudoille odottamaan jumalanpalveluksen alkamista. Sekin ikäänkuin kuuluu vakiintuneeseen tapaan, ja pitäjäläiset ihmettelisivät, jos tuo tavanmukainen käynti jäisi tekemättä. Ja hautoja koristavat pienet marmori-enkelit, ylellisyys, jollaista pitäjä ei ennen ole nähnyt.
Hannuksela on talo, mutta Peuraniemi on kartano. Peuraniemen ensimmäinen omistaja oli kuvernööri Wegener, häneltä se siirtyi pojalle, eversti Wegenerille, ja everstin jälkeen sen peri nykyinen omistaja, Gustaf Wegener, josta eräänä pääsiäisenä, kymmenkunta vuotta sitten, tehtiin kunnallisneuvos. On kohtalon oikku, että Peuraniemi ja Hannuksela, jotka molemmat kiistelevät arvovallasta pitäjässä, ovat joutuneet töröttämään toisiansa melkein vastapäätä, kumpikin omalle puolelleen jokea.
Nyt, kirkkaana, mutta hiukan syksylle tuntuvana elokuisena sunnuntaiaamuna, tapahtuu myöskin Peuraniemen ruokasalissa pieni välikohtaus.
Peuraniemen kunnallisneuvos on mukava mies ja kansanomainen mies, jolla on suunnaton ruumiinpaino ja hyväntahtoiset mulkosilmät. Hän takaa mielellään ja vastaansanomatta kaikkia pitäjän opinteille pyrkiviä eikä pidä erikoisesti väliä, vaikka korot ja lyhennykset hiukan viivästyisivätkin. Siinä hän eroaa jyrkästi Hannukselan isännästä, joka ei takaa ketään, vaan antaa omistaan ja pitää huolen siitä, että lyhennykset suoritetaan aikanaan. Mutta kunnallisneuvos Wegener onkin hieno mies, kun taas Hannuksela on vain jyry talonpoika.
Eilis-ilta on Peuraniemessä kulunut hauskasti ja hienosti, ja kun kunnallisneuvos aamulla herää, huomaa hän tarvitsevansa muutaman napauksen. Siitä on seurauksena, että hän on keveällä ja joustavalla mielellä astuessaan aamiaispöytään, ja vasta nyt hän huomaa vanhimman poikansa eilis-iltaisen poissaolon.
— Ojaa, — huoahtaa hän istuutuessaan ja luo moittivan katseen poikaansa. — Missäs sinä eilen olit?
Tyttäret, Gunilla ja Sigrid, tirskahtavat, ja kunnallisneuvoksetar on tyytymättömän näköinen.
— Ulkona kävelemässä, — vastaa poika vilpittömästi.
— Varsin hauskaa kuulla, — sanoo kunnallisneuvos. — Taloon kutsutaan vieraita, ja vanhin lapsista, ainoa poika, menee ulos kävelemään. Erittäin mukavaa ja hienoa ja mielenkiintoista.
— Minä en luullut, että läsnäoloni olisi välttämättömän tarpeellinen, — puolustelee poika.
— Soo, jassoo, — sekin aivan uutta ja omintakeista. — Så är det och så går det.
Kunnallisneuvos huoahtaa ja kallistaa itselleen asianmukaisen ryypyn.
Aterioidaan hetkinen äänettömästi. Kukaan ei tiedä, minkä käänteen keskustelu tulisi saamaan.
— Ja yksinkö sinä kävelit ja suunnittelit tulevaisuuttasi, jos saan kysyä? — kysyi kunnallisneuvos vihdoin.
— Neiti Hannukselan kanssa.
— Ohoh! Jassoo!
Kunnallisneuvos huudahtaa ja laskee haarukan kädestään. Ei voi sanoa, liittyykö huudahdukseen ihmettelyä vaiko pientä pilkkaa.
Mutta kunnallisneuvoksetar on ylhäisen ja happamen näköinen. Hän onkin parooni Gyllenmarckin tytär, Soiluan ruukilta, aikoinaan naitu, kuten kronikoissa sanotaan, tilanomistaja, eversti Wegenerin pojalle, Gustaf Wegenerille. Hänellä on oikeus odottaa lapsistaan ja vallankin pojastaan jotakin.
— Minusta nähden, — sanoo hän viileästi, — voisi Erik jo tällä iällä valita seuransa iltakävelyilleen.
Nyt huomataan, että kunnallisneuvos kaiken lopultakin on hieno mies ja kansanomainen mies.
— Minusta nähden, — katkaisee hän, — ei tässä pitäjässä saata valikoimallakaan saada sen parempaa seuraa kuin mitä Erik eilen illalla on saanut.
— Så! Tycker du verkligen… — aloittaa kunnallisneuvoksetar, mutta lopettaa keskellä lausetta.
— Jo, jag tycker, — vastaa kunnallisneuvos hetken kuluttua kuulemattakaan kysymyksen loppuosaa. — Jos sinä vast'edeskin aiot viettää iltakävelysi neiti Hannukselan seurassa, niin sinulla on minun kaikenpuolinen siunaukseni mukanasi.
Mahdollisesti kunnallisneuvos Wegener oli sanonut hiukan liikaa, kenties hiukan tahdittomastikin. Kunnallisneuvoksetar punastui, ja tyttäret, toinen kolme-, toinen viisitoistavuotias, tirskahtivat äänekkäästi, ja poika oli jonkun verran nolon näköinen. Ateria kului äänettömyyden vallitessa.
Jumalanpalvelus-aika, joka Peuraniemessä oli aamiais-aika, kului siis sillä taholla pienen ällistyksen merkeissä. Mutta heti, kun toisten huomaamatta sen saattoi tehdä, meni kunnallisneuvoksetar miehensä työhuoneeseen pyytämään eräitä selityksiä. Mitä hänelle siellä sanottiin, ei tiedetä, mutta kun hän palasi, oli hän vakavan ja totisen näköinen.
Iltapäivällä meni koko kunnallisneuvoksen perhe Hannukselaan vieraisille, eikä Hannukselan tyttären ja Peuraniemen pojan aiotusta kävelymatkasta siis tullut sillä kerralla mitään.