III
Kolmen vuoden kuluttua ovat Peuraniemen poika ja Hannukselan tytär taas kävelyretkellä. Se sattuu pihlajien kukkimisaikaan, ja ilma on tuoksuja täynnä. Aurinko loistaa, ja Hannukselan ikkunarivit välkähtelevät sen valossa joen toisella puolen.
Peuraniemen pojalla on valkoinen lakki ja totinen ilme kasvoissa. Nuorempana hänellä oli veitikkamainen silmänluonti ja suu, joka puhui ja hymyili taukoamatta. Kyläläiset odottivat hänestä iloista miestä, huitaripoikaa, mutta he pettyivät odotuksissaan. Hän on kaksi vuotta totisesti lukenut lakia, ja kylällä tiedetään kertoa, että kahden vuoden kuluttua hän suorittaa tutkinnon. Kun vanheni, niin vakiintui. Saattoi tulla isoisäänsä, herra everstiin, jolla joskus pikastuessaan oli tapana omin käsin kurittaa ainoata poikaansa, nykyistä kunnallisneuvosta.
Ja mitä sanoisimme Hannukselan tyttärestä? Hän on ehkä jollakin tavoin pyöristynyt, mutta koukistuneen alahuulen synnyttämä varjo on entistä syvempi, ja hän astuu kuten ennenkin keinuvat, määrämittaiset askeleensa. Silmien katse on, kuten ennenkin, kaukainen ja poissaoleva tai yhteen pisteeseen tähtäävä, lauseet ovat harvat ja hiljaisella, hillityllä äänenpainolla lausutut. Sanalla sanoen: syrjäisestä näyttää siltä, kuin hän liiaksikin tietäisi olevansa Hermanni Hannukselan tytär.
Toissa vuonna on Hannukselan harmajassa jokapäiväisyydessä tapahtunut muutaman päivän kestänyt kiusallinen katkein. Esterillä oli käynyt kosijoita. Isojoen herastuomari ja ruukinomistaja itse vanhimmalle pojalleen. Oli siinä keskusteltu seikkaperäisesti ja asiallisen tarkasti puoleen ja toiseen, ja lienee Esteriäkin hiukan puhuteltu, mikäli pitäjällä kerrottiin. Mutta viimein kerrotaan Hannukselan Hermannin sanoneen, että antaahan asian nyt tällä kertaa olla. Liian lapsikin se on vielä tämmöisiä seikkoja tuumailemaan. Siihen se oli päättynyt, ja asiantuntevat kielet kertoivat, etteivät vanhemmat olleet olleet erikoisen tyytyväisiä Esteri-tyttäreensä.
Mutta tästä on, kuten sanottu, jo kulunut hiukan toista vuotta, tapaus ei ole millään tavoin häirinnyt Esteri-tytön tasaisen tyyntä mielentilaa, ja hän on nyt kävelemässä Peuraniemen pojan kanssa.
— Sinun ei olisi tarvinnut kirjoittaa niin usein, — sanoo hän Peuraniemen pojalle. — Isä katseli niitä kovin pitkään, kun posti niitä jätteli tuvan pöydälle, ja lopuksi hän kysyi, että mistä niitä nyt niin sataa.
— Niinkö? — kysyy Peuraniemen poika. — Entä mitä sinä vastasit?
— Totuuden luonnollisesti.
— Ja mitä isäsi siihen sanoi?
— Mitäpä hän. Sanoi, että itsepähän parhaiten tiedän. Mutta kerran hän sanoi, että olisi parempi, jos sinä lukisit sen ajan, minkä kirjoittelet minulle.
Peuraniemen poika punastui hiusmartoaan myöten, ja terävä vastaus pyörähti hänen huulillaan. Mutta hän hillitsi itsensä ja jatkoi kulkuaan miettiväisenä ja ääneti. Hetken kuluttua hän sanoi:
— Se sinun isäsi on hiukan kopea mies.
— Minkä lienee, — vastaa Hannukselan tytär yksikantaan.
Nyt jatkuu matka pitkän tovin äänettömyyden vallitessa. Ihmisiä tulee heitä vastaan, tekevät lyhyen tervehdyksen ja ajattelevat, että on noilla aikaa, keskellä kirkasta arkipäivää. Mutta heti jälkeenpäin he katuvat ajatuksiaan tai korjaavat niitä. Sehän on Hannukselan ainoa tytär ja Peuraniemen kartanon poika. On väkeä yllin kyllin kummassakin tekemässä.
Ollaan jo saavuttu kauas kylän ulkopuolelle, ja rannattomat vainiot ja loputtomat latorivit alkavat. Auringon paahde käy polttavammaksi, alkavan keskikesän lemu voittavammaksi. Kylä, punainen ja valkoinen ja puistikoilla koristettu, ikäänkuin uinuu siellä jossakin kaukana kesän helteessä, mutta Hannukselan sinkkikatto välkkyilee tänne asti auringon hohteessa. Kävellään vielä lyhyt matka ja istahdetaan sitten kuin yhteisestä sopimuksesta ojan reunalle.
— Ja totta puhuen, — jatkaa Hannukselan tytär äskeistä ajatustaan, — totta puhuen: perin vähänhän niissä asiallista olikin, niissä sinun kirjeissäsi.
— Sentähden kai sinä vastasitkin vain yhden ainoan kerran.
— Mitä minä olisin vastannut? Sitäkö, että tällaista täällä nyt on ja sitä ja sitä minä puuhaan. Mitä se olisi pyhittänyt! Tiesit muutenkin vallan hyvin, mitä ja millaista täällä on.
— Olisihan kuitenkin ollut sinun käsialaasi, sanoo Peuraniemen poika, ja sydän alkaa lyödä nopeammin.
— Niin… niin kai.
Nyt Hannukselan tytärkin punastuu ja tuijottaa pitkän aikaa suoraan apilaspeltoon. Peuraniemen pojan äskeisissä sanoissa on jotakin odotettua, mutta sittenkin liian äkisti tullutta.
— Olen ihmetellyt, ettemme kouluaikana tulleet kaupungissa enemmän kosketuksiin, — sanoo viimein Peuraniemen poika kuin ajatuksistaan heräten. — Mutta mehän olimme lapsia silloin vielä ja sinä heitit sitäpaitsi kesken niin aikaisin.
Eikö se ollut viidenneltä?
— Oli. Mitäpä minulle olisi ollut hyötyä enemmästä?
Peuraniemen poika on kyllä äskeisellä lauseellaan tahtonut saada keskustelun määrättyyn suuntaan, mutta nyt hän tyytyy vastaamaan vain:
— Niin. Mitäpä sinulla enemmästä olisikaan ollut…
Peuraniemen Erik Wegener, lainopin ylioppilas, on seurassa iloinen, puhelias ja suosittu, mutta Hannukselan tyttären rinnalla hän on saamaton ja ujo, melkeinpä kömpelö. Hän on nyt neljänä joululoman aikana ja neljänä kesänä säännöllisesti vienyt hänet pitkille kävelymatkoille, joita hän jo kauan ennen niiden toteutumista on haaveillut ja suunnitellut. Ennen joka retken alkua on hän ajatellut ja suunnitellut sanottavansa ja puhuttavansa, vieläpä kuvitellut niille vastauksenkin, mutta sanottavat ovat poikkeuksetta jääneet sanomatta ja vastaukset myöskin saamatta. Ne riemuisat, onnentäydet hetket, joita hän oli kuvitellut, eivät ottaneet tullakseen, ja hän eli pienessä kuumeessa. Se nyt oli hänen osansa niinkuin lukemattomien muiden ennen häntä. Aina kun hän mielessään oli muovaillut rohkean ja selittävän lauseen ja juuri oli sen sanomaisillaan, tuntui niinkuin olisi tullut jokin este tai pelko. Hannukselan tyttären olento ei kieltänyt eikä käskenyt. Hän lähti vastaansanomatta Peuraniemen pojan mukaan pitkille kävelyretkille. Ei mitään muuta.
Äänettömyyttä jatkuu. Aurinko paistaa vielä korkealta, ja Peuraniemen poika käy pieniä käräjiä itsensä kanssa. Välittömyyden tuntu, jota hän alkutaipaleella oli ollut tuntevinaan, on nyt tyyten kadonnut. Hän odottaa joka hetki, että Hannukselan tytär nousee ja sanoo: "Eiköhän jo ole aika palata kotiin". Hän osaa jo ennakolta kuvitella tämän liikkeen ja äänenpainon. Sitten on taas kaikki saavutettu särkynyt pitkäksi aikaa. Mutta kun hän uudelleen ja yhä uudelleen palauttaa mieleensä kaiken sen, mitä vuosien varrella on heidän välillään tapahtunut, löytää hän suuren joukon vähäpätöisiä tapauksia ja pikku piirteitä, jotka nostattavat hänelle veren päähän.
— Kyllä kai sinä käsität, etten suotta sinulle kirjoitellut, — sanoo hän.
Hannukselan tytär ikäänkuin säpsähtää ja punastuu uudelleen. Sanat tulevat nyt entistä hiljemmin ja vaikeammin hänen huuliltaan.
— Olenhan minä sinua ajatellut hyvin paljon…, sanoo hän.
Peuraniemen poika on pelkkää odotusta. Veret kuohuvat hänen suonissaan, ja hän tarttuu Hannukselan tytärtä käteen.
— Mutta mitäpä siitä, — jatkaa Hannukselan tytär tuokion kuluttua.
— Kai sinä olet tiennyt sen muutenkin.
Nyt hän katsoo poikaa suoraan silmiin, ja tästä näyttää, kuin olisi tytön katseesta tuo ainainen vaivaava, viileä verho hetkeksi poistunut. Katse oli sininen ja kirkas. Poika siirtyy vaistomaisesti tyttöä lähemmäksi ja kietoo käsivartensa hänen vyötäisilleen, eikä tyttö millään tavalla yritä loitota hänestä.
— Eihän siitä kuitenkaan kannata puhua, — puhuu tyttö taas pitkän ajan kuluttua. — Me ehdimme kyllä palata siihen asiaan, kun se aika tulee. Jos tulee.
Hannukselan väessä on jotakin vaiteliasta ja jäähdyttävää, ja se on mennyt perinnöksi Esterillekin. Mutta niinkuin tajuamme, ei Peuraniemen pojalla tässä tilanteessa ole aikaa sitä huomata. Hänestä on kaikki onnea ja auringonpaistetta, ja hänestä tuntuu, kuin koko kesäinen luonto laulaisi hänen onnensa ylistystä.