IV

Hannukselan taloa sanotaan pitäjäläisten keskuudessa yleisesti harmajaksi linnaksi. Mistä nimi on saanut alkunsa, sitä ei kukaan enää muista eikä osaa kertoa. Se on vain kansannimitys eikä mitään muuta. Mahdollisesti se johtuu kookkaasta päärakennuksesta, joka Juha Hannukselan aikana laudoitettiin ja maalattiin vaaleanharmajaksi, mahdollisesti myöskin talon eristetystä asemasta.

Mutta yhtä mahdollista on, että sillä on syvemmät syynsä. Sillä Hannukselasta käsin on pitäjän ja lähiseudun kohtaloita ohjattu viimeisten vuosikymmenien kuluessa. Hannuksela on pitäjän varakkain, Hannukselan maine on seutukunnan suurin, Hannukselassa ajatellaan asiat oikein päin. Pitäjän taloja on jaettu ja yhdistetty, ne ovat milloin rikastuneet, milloin köyhtyneet, mutta Hannuksela on aina pysynyt yhtenä ja kokonaisena, siirtyen vanhimmalle pojalle, milloin lapsia on ollut useampia. Muut on kuitattu rahalla ja tavaralla. Ja nyt on vain Hermanni Hannuksela ja tämä Esteri, ainokainen.

Peuraniemen kartano ei millään tavalla himmennä harmajan linnan arvovaltaa. Peuraniemeläiset ovat herroja, heillä on maata, rahaa ja rikkautta, mutta pitäjän asioihin he eivät millään tavalla vaikuta. Maksavat veronsa, jotka vakiintuneen tavan mukaan ovat muutamia äyrejä Hannukselan veroja suuremmat, siinä kaikki. Peuraniemeläiset ovat ystävällistä ja kansanomaista väkeä, pitäjäläiset tönäisevät lakkiaan, kun tulevat heitä vastaan maantiellä, ja kunnallisneuvos juttelee suulaasti ja mukavasti heidän kanssaan hetken tai pari. Peuraniemen kartanossa ei koskaan ole asunut pirullisia herroja, jotka tavalla tai toisella olisivat koettaneet sekaantua asioihin, joita oli totuttu hoitamaan Hannukselasta käsin. Kuinka yhteentörmäyksen sattuessa olisi käynyt, sitä on asioita tuntemattoman vaikea sanoa.

Pitäjällä tiedetään yleisesti, että Peuraniemen poika rakastaa Hannukselan tytärtä. Siitä puhutaan yleisesti taloissa ja tönöissä, mutta kuinka Hannukselan isäntä asiaan suhtautuu, sitä ei kukaan osaa arvata. Kukaan ei uskalla asiaan viitata, ja Hannukselasta eivät viestit kulje kylille Siellä elävät omaa, eristettyä elämäänsä, vaiteliaina ja kulmat hiukan rypyssä, siellä käydään vain välttämättömillä asioilla, ja palvelusväki ei tiedä haltijaväen asioista. Kunnallisneuvos on mukava mies, ja hänestä sanotaan, ettei hän poikaansa kiellä eikä käske, mutta kunnallisneuvoksettaren, joka on paronin tytär, kerrotaan olevan pahoillaan poikansa puolesta, ja tyttäret tervehtivät Hannukselan Esteriä hiukan kankeasti, mutta niiaavat isännälle.

* * * * *

Mutta Peuraniemen pojan ja Hannukselan tyttären asiat ovat kesän kuluessa kehittyneet ja saavuttaneet sen kohdan, jolloin aletaan suunnitella.

Nyt, syksyisenä aamuna, on Peuraniemen poika ottanut asian puheeksi kotonansa. Hän on jo yhdenkolmattavuotias ja voipa mies puolestansa. Koivunlehdet ovat kellastuneet ja irtaantuneet, ja tuuli ajelee niitä pitkin kujia ja teitä. Pellot ovat leikatut, ja puimakoneiden käynti ja varstojen jynkytys riihistä kuuluu sieltä ja täältä. Syksyn tuntu on voittava, ilma on kostea ja raaka.

Pojan ilmoitus ei singahda kuin salama kirkkaalta taivaalta, mutta eräänlaista draamallisuutta ei jälkeenpäin seuranneelta kohtaukselta puutu. Kunnallisneuvoksen muhoileva, hyväntahtoinen olento muuttuu totiseksi, mutta kunnallisneuvoksetar vaipuu lähimpään nojatuoliin.

— Ja minä olen jo tänään päättänyt mennä pyytämään hänen isältään lupaa kihlautumiseen, — lopettaa poika.

— Hm…, sanoo kunnallisneuvos hypistellen kellonperiään ja katsellen ikkunasta ulos.

— Hm…, jatkaa hän. — Sinä vain näin ilmoitat. Tässä on raportti, herra kapteeni. Näin minä olen tehnyt ja näin tulen tekemään eteenpäin. Että tiedätte, — olkaa hyvä!

Pitkä, nolo hiljaisuus.

— Minä luulen, ettei Hannukselan isännällä tule olemaan mitään minua vastaan, — sanoo poika hetken kuluttua nöyrästi.

— Ei tietystikään, — kirkaisee nyt kunnallisneuvoksetar, — sen minä hyvin uskon. Avosylin ottavat sinut vastaan, sillä tätä he juuri ovat odottaneetkin. Enkö minä ole aina sanonut sinulle, pappa: tee talonpojalle oikein, mutta älä koskaan hyvää. Ja nyt…

Kunnallisneuvos laskee sikarinsa tuhkakuppiin ja rykäisee.

— Tietääkseni minä en pysty jakamaan Hannukselan väelle oikeutta enemmän kuin tekemään heille hyvääkään, — keskeyttää hän. — Mutta jos minä olisin tämän tiennyt…

— Tiennyt! — huudahtaa kunnallisneuvoksetar puoleksi itkien. —
Enkö minä ole tiennyt, mutta mitä sinä olet tehnyt, — nauranut!

— Kai sinä leikin ymmärrät, — tokaisee kunnallisneuvos. — Minä sanon, että jos minä olisin tiennyt, niin olisin nauranut vähemmän.

— Mutta tämä on niin Hannukselain tapaista, — jatkaa kunnallisneuvoksetar, ja nyt hän todellakin itkee. — Ollaan ylpeitä, ollaan kopeita, vaikutetaan sillä, ja sitten yhtäkkiä: tässä me olemme, olkaa hyvä.

— Ei suinkaan mamma väittäne, että Hannukselat millään tavalla olisivat minua rohkaisseet? — kysyy poika.

— Tietystikään eivät. Siihen he ovat liian viisaita. Mutta vaikuttaa kopeudellaan, sitä he osaavat. Ollaan, mukamas, koottu jonkunlainen varallisuus ja sitten kelvataan mihin tahansa. Olemme tehneet heille useampia vierailuja, mutta kuinka monta he ovat tehneet? Juu, yhden. Ja kun Hannukselan isäntä käy täällä, niin viitsiikö hän edes kunnollisesti kumartaakaan!

Kunnallisneuvoksen huulilla karehtii ohut hymynhäive.

— Se on kuitenkin paras kumarrus, mitä häneltä koskaan olen nähnyt, — sanoo hän. — Eikä hänen tarvitse sitä harjoitella.

— Niinkuin ei meidänkään, — huomauttaa kunnallisneuvoksetar. — Tietysti meille on suuri kunnia, että saamme hänen tyttärensä miniäksemme!

— Mutta mamma ei nyt viitsi hermostua, pyytää poika. — Ei suinkaan se ole häpeäkään.

— Ei! — Kunnallisneuvoksetar pillahtaa uudelleen itkuun. — Mitä sanoo veljeni, mitä sanovat sukulaisemme, mitä koko maailma! Voi Erik, poikani, kun vähääkään viitsisit ajatella.

— Kyllä minä olen ajatellut, mamma. Mutta en minä voinut edellyttää, että mamma noin…

Pojan sanat hukkuivat nyyhkytykseen, joka tuon tuostakin kiihtyi, kunnes kunnallisneuvoksetar nousi ja masentuneena lähti huoneesta. Jäljellejääneet katselivat kysyvästi toisiinsa.

— Onko se nyt sinun lopullinen päätöksesi? kysyy viimein isä.

— Kyllähän se on.

— Hm. Minulla puolestani ei ole mitään neiti Hannukselaa vastaan ellei myötäkään…

— Minä olen kiitollinen siitä, isä.

— Sopimaton sellainen avioliitto meidän kannaltamme katsottuna kuitenkin kieltämättä on, ja kun mammakin noin…

Kunnallisneuvos keskeytti lauseensa ja vetäisi miettiväisenä muutaman savun sikaristaan. Pojan kasvot kävivät alakuloisiksi.

— Ja kun mammakin noin otti itseensä, jatkaa hän, laskien taas sikarinsa tuhkakupin reunalle, — niin voisithan sinä lykätä päätöstäsi hiukan, ainakin siksi, että mammakin ehtii siihen asiaan tottua. Sinähän saatat kyllä ymmärtää hänen mielipiteensä.

— Minä ymmärrän ne kyllä täydellisesti ja annan niille sen arvon, mikä niille tulee. Mutta lykätä päätökseni toimeenpanoa tuonnemmaksi, sitä en voi. Eikä se siitä paranisi.

Pojan äänessä on kunnioitusta, mutta siinä soi myöskin itsepintaisuus ja uhma. Kunnallisneuvos suhtautuu siihen odottamattoman tyynesti.

— Itsehän asiasi parhaiten tiedät, — sanoo hän lyhyesti. — Olen vain antanut sinulle neuvoni ja sillä hyvä. Tee hyvin tai pahoin — edestäsi sen löydät.

Sitten kunnallisneuvos Wegener nousi ja poistui huoneesta jättäen hänkin poikansa oman harkintakykynsä varaan. Hetkisen Erik käyskenteli huoneessa edestakaisin, miettien asioita puolin ja toisin, mutta muutaman minuutin kuluttua hän teki päätöksensä, haki päällysvaatteensa ja käveli Hannukselaa kohden.

* * * * *

Erik Wegenerin, Peuraniemen kunnallisneuvoksen pojan, tulo Hannukselaan herättää talossa painostuksen tunnelman. Hän kohtaa isännän jo pihalla, ja isännälle näyttää tervehdykseen vastaaminen tuottavan pientä vaivaa.

— Mitäs sinne joen toiselle puolelle…?

— Kiitos. Ei kummempia minun ymmärtääkseni.

Käyvät kuitenkin yhdessä sisään, isäntä porstuaan asti edellä. Porstuassa hän avaa oven sisähuoneisiin, mutta menee itse tuvan puolelle.

Hannukselan huonerivit vaikuttavat autioilta ja kolkoilta. Hiiskahdustakaan ei kuulu valtavassa rakennuksessa. Päivällisen aika on tunnin verran ohi.

Tästä talosta on siis Esteri. Peuraniemen poika lämpenee, mutta samassa hän myöskin jäähtyy. Hänestä tuntuu, kuin olisi hänet ypöyksin jätetty istumaan jonnekin kauas. Jos hän nyt alkaisi liikuskella huoneissa, niin tuskin kukaan vaivautuisi katsomaan. Niin, tämä on sitten Hannuksela ja hän on tänne tullut elämänsä ehkä tärkeimmälle asialle. Mutta ajatus ei tee häntä levottomaksi, ellei innostutakaan. Hänestä tuntuu, kuin olisi hänen kohtalonsa tämän talon suhteen jo aikoja sitten jossakin paikassa ratkaistu.

Pihamaalla liikutaan. Se hiukan virkistyttää ajatuksia ja antaa niille suuntaviivoja.

Esteriä ei näy. Kenties hän on jossakin lähihuoneessa, mutta yhtä mahdollista on, että hän on kotoa poissa. Hän kuitenkin tietää tästä käynnistä, se on eilen sovittu.

— Ehkä on parasta, että käyt, — oli hän sanonut, — niin asia on sitten heille selvillä. Minä en kylläkään aavista, mitä he sanovat, mutta sanokootpa nyt mitä tahansa, kyllä minun tiedät.

Peuraniemen poika muistelee näitä sanoja, ja muutamaksi minuutiksi hänet valtaa iloinen varmuus. Ajatukset leikkivät, karkeloivat ja rakentelevat ilmalinnoja. Mutta vain hetkiseksi. Sitten häntä taas alkaa hyydyttää ja hän toivoo mahdollisimman pian olevansa täältä kaukana.

Etuhuoneessa käydään. Odottaja hätkähtää ja valmistaiksen seisomaan.
Emäntä ilmestyy ovelle.

— Vieraitapa täällä… isäntä sanoikin. Kaikki väkikin niin ulkosalla, että piti odotuttaa. Kuinka vanhemmat jaksavat?

— Kiitoksia. Hyvinhän ne voivat.

Hän ei voinut sanoa terveisiä, mutt'ei havainnut, paniko emäntä tämän merkille.

Emäntä istuutuu. Hänen verkkainen, hillitty puhelunsa ja hiljainen äänensä sopeutuu mainiosti Hannukselan huonerivin hiljaiseen kolkkouteen.

Palvelustyttö tuo kahvia. Jonkun ajan kuluttua tulee isäntä ja emäntä poistuu. Hannukselan kolkkous vaikuttaa nyt entistä voittavammalta.

Isäntä ei katsele vierasta silmiin, mutta luo tuon tuostakin häneen pikaisen, ohimenevän katseen. Kahvinjuonti sujuu äänettömyyden vallitessa. On jo todettu, että elonkorjuu-ilmat tänä syksynä ovat olleet melko suopeat ja että sato näyttää tyydyttävältä.

Nyt.

Peuraniemen poika alkaa selittää asiaansa. Punastuu ja tapailee sanoja. Rakastetaan, on jo pitemmän aikaa kävelty joskus ja puhuttu. Päätettiin, että hän tänään kävisi. Niin se on eikä siitä minnekään pääse.

Hannukselan isäntä ei vastaa mitään. Hänen katseensa lepää pitkän aikaa Peuraniemen pojassa, ja tämä huomaa, että se on odottamattoman terävä ja kirkas. Väri punakoilla kasvoilla hiukan muuttuu, ohimosuonet pullistuvat hiukan ja huulet rypistyvät, aivan kuin jotakin asiaa ankarasti aprikoitaessa. Sitten katse hiljaa ja huomaamatta siirtyy muualle.

— Esteri ei ole siitä mitään puhunut, — sanoo hän viimein.

Äänettömyys. Syksyinen päivä alkaa jo hämärtää.

— Eikä hän tällä haavaa näy olevan kotosallakaan.

— Kyllä se asia siinä suhteessa on selvä, — vastaa Peuraniemen poika.

Isäntä ei katso tarpeelliseksi vastata. Hetkisen kuluttua tuo palvelija toisen kupin kahvia.

— En minä välitä, — sanoo isäntä ja antaa viedä kuppinsa takaisin.

— Esterillä on niin vähän ikääkin, — jatkaa hän, kun vieras on juonut kahvinsa.

Peuraniemen poika selittää asiaansa. Nuorempinakin on menty kihloihin. Kahden vuoden kuluttua hän on tuomari.

Isännän katse lepää taas kosiomiehessä, mutta selitys ei näytä vaikuttavan sinne eikä tänne.

—… vähän vaikea vastata, — sanoo isäntä taas. — Eiköhän olisi teillekin parempi, että paremmin vertaisia hakisitte.

— Mikähän meidät sitten niin erottaa? kysäisee Peuraniemen poika.

Tällä kertaa Hannukselan isännän on vaikea vastata, vaikkapa halua olisikin. Hän liikahtaa tuolillaan ja käy vilkaisemassa ikkunasta ulos.

— Minusta tuntuu, kuin kihlaus antaisi jonkunlaisen varmuuden ja tekisi suuntaviivat selvemmiksi, — virkkoo Peuraniemen poika kauan harkittuaan.

— Siltähän se kyllä voi tuntua, — myöntää Hannukselan isäntä.

— Mutta, — lopettaa hän, — kyllä se sittenkin on parasta, kun annetaan ajan kulua. Suoritatte nyt ensiksi tutkintonnekin.

Tähän keskustelu päättyy. Isäntä poistuu ja tulee hetken kuluttua takaisin emännän seuraamana. Kätellään ja emäntä katsoo poikaan tämän mielestä niinkuin jollakin tavoin epäluuloisesti ja melkein vihamielisesti. "Ei sitä meiltä vaan niin viedä."

— Sopii viedä terveisiä kotiin, — sanoo hän hiljaisesti.

Peuraniemen pojasta tuntuu lause pistävältä pilkalta, vaikka se yhtä hyvin saattoi merkitä muutakin. Isäntä seuraa portaille saakka.

— Kyllä siellä nyt tulee kylmä yö, — sanoo hän luoden katseensa taivaalle.

Sanoo aivan jokapäiväisellä, välinpitämättömällä äänellä, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut ja niinkuin aivan tavalliselle menijälle, joka on käynyt talossa toimittamassa välttämättömiä asioitaan. Vai sitä se olikin! Peuraniemen pojan käynti ei siis merkinnyt Hannukselan väelle yhtään mitään.

"Kyllä siellä nyt tulee kylmä yö."

* * * * *

Illallisen jälkeen hän tapaa vanhempansa. Hän on koko illan kierrellyt kylää pää täynnä mietteitä. Ei vienyt, ellei tuonutkaan. Mutta antaapa ajan kulua.

— Saatte olla aivan huoletta, — sanoo hän vanhemmilleen. — Minä sain auttamattomat rukkaset.

— Saisit hävetä! — sanovat sisaret. Kunnallisneuvoksetar purskahtaa hysteeriseen itkuun: tämä vielä puuttui! Hän, raukka, ei tiennyt, mitä ajatella ja mitä olla ajattelematta.

Mutta kunnallisneuvos oli sen näköinen kuin jotakin odottamattoman vakavaa olisi tapahtunut. Hän melkein kalpeni.

Sinä yönä, joka todellakin oli tavattoman kylmä, ei Peuraniemen herrasväestä moni nukkunut kunnollisesti.