V
Muutamana päivänä lokakuulla, lakimääräisten syyskäräjäin viimeisinä päivinä, napsahtaa Peuraniemen kartanoon pari kiinnitystä.
Käräjäväki hiukan hämmentyy. Kiinnitykset tulevat kuin leimahdus kirkkaalta taivaalta.
"Mitä tämä nyt on?"
Hannukselan Hermanni on kunnan säästöpankin esimies ja sen toimensa takia käräjäpaikalla saapuvilla. Väri hänen punakoilla, terveillä kasvoillaan vaihtuu hetkeksi, ja hetkeksi pusertautuvat huulet yhteen. Näyttää siltä, kuin hän olisi muistavinaan jotakin. Mutta pian hän on taas tyyni ja rauhallinen.
Ravintolahuoneessa, joka samalla on odotushuoneena, alkavat kielet käydä.
— Jos eversti-vainaja tietäisi, niin haudassaan kääntyisi, — sanovat juurevat, punakat isäntämiehet.
— Saattaa olla asiansa Peuraniemen patruunalla niinkuin kaikilla muillakin, — vastaavat ne, joilla itsellään on samantapaisia asioita.
— Eipä noista ole kuulunut. Hannukselan Hermanni tulee oikeuden istuntohuoneesta.
— Mitäs Hannuksela arvelee?
— Jaa mistä?
— Meinaamme noita Peuraniemen kiinnityksiä.
— Mitäs tuon kokoisista kiinnityksistä, — vastaa Hannuksela verkalleen.
Isännät menevät kysyväisen näköisiksi, ja jotkut tulevat Hannukselaa lähemmäksi.
— Se on niin, — jatkaa Hannuksela silminnähtävällä vastenmielisyydellä, — että Peuraniemen patruuna voi olla suurissa asioissa. On pankkiosakkeita, on tehdasosakkeita, saattaa olla muitakin. On voinut panna kaiken irtaimen rahansa likoon.
— Aivan niin, — vastaa kiinnityksenottajan asiamies, kaupunkilainen varatuomari, tyytyväisesti.
Hannuksela luo häneen syrjäsilmäyksen ja alkaa pukea ylleen.
Renkipoika vartoo ovensuupenkillä.
— Tuollainen kiinnitys, — puhuu Hannuksela edelleen, — ei Peuraniemessä merkitse sinne eikä tänne. Tietysti olisi saanut vekselillä tai millä tahansa, mutta ellei tahdo ruveta lyhytaikaisiin sitoumuksiin, niin se on hänen asiansa. Meistä kai ei kukaan ole Peuraniemestä saamassa.
Viimeinen lause vaikuttaa jonkunlaiselta iskulta ja ällistyttää hiukan. Hannukselan Hermanni painuu jykevät hartiat hiukan kumarassa ovesta pihalle renkipojan seuratessa perässä eikä hänellä ole aikaa huomata velkojan asiamiehen ihmettelevää, mutta kiitollista katsetta. Sitäpaitsi ei jonkun varatuomarin kiitollisuus tai kiittämättömyys hänelle mitään merkinnyt. Se nyt oli niin, että Hannukselalla aina oli ollut "omat mutinansa", niinkuin sanottiin.
Hetkisen vallitsi huoneessa Hannukselan mentyä hiljaisuus.
Hannukselan puheliaisuus oli ihmetyttänyt kaikkia.
— Puhui melkein kuin omaan pussiinsa, sanoi viimein Ketolan isäntä.
— Kertovat, että Peuraniemen poika tässä syksyllä oli käynyt kyselemässä Hannukselan tytärtä, — tiesi joku. — Lieneekö sitten perää?
— Tiesi kaikkia puheita. Mutta jos perää on, niin huonosti olivat pojan asiat onnistuneet.
— Huonosti. Entä jos tiesi Hannukselan Hermanni jo silloin tämän.
Kiinnityksen meinaan.
— Tiesi tai ei tiennyt. Peuraniemi ei nyt ole paljoakaan Hannukselaa suurempi, — jos lienee niinkään suuri, — ja perillisiä on kolme.
— Mutta kun tyttäret naitetaan rikkaasti. Ja poika sitäpaitsi voi nousta korkeihin ja tuottaviin virkoihin. On siinä olemista.
— Tiedä häntä. Sisua, kopeutta ja omaa meininkiä sitä on
Hannukselassa ollut niin kauan kuin muistetaan.
— Mutta ei herrahtavaisuutta.
— Ei. Se vielä olisi puuttunutkin.
Juotiin kahvia, kuunneltiin sisäänhuutoja, kielet kävivät.
— Ei ole Peuraniemestäkään talonpojan silmille hypelty, — todistaa
Sillankorvan isäntä.
— Ei. Mutta ei ole passannutkaan täälläpäin. Eversti-vainaja minkä alussa koetti sotaisen meininkinsä kanssa.
— Mutta kesken heitti. Sattui lyömään kirveensä kiveen.
Puhetta jatkuu kuppien helistessä. Sieltä ja täältä tuntuu ohutta viinan tuoksua. Nuori varatuomari istuu syrjässä ja kuuntelee ihmetellen. Häneen menee tunne, että hän on suorittanut tehtävänsä hyvin. Aamulla hän oli käynyt Peuraniemessä ilmoittamassa, että kiinnitys täytyy ottaa. Kunnallisneuvos oli tullut alakuloiseksi, käskenyt kuitenkin aamiaiselle. Aamiaisen jälkeen hän oli tullut, hm, jonkun verran tunteelliseksi. Sanonut, että kyllä hänen arvovaltansa tässä ylpeässä pitäjässä nyt on mennyt. Pankki voisi hyvin ottaa kiinnitykset keväällä, jos varmuus todellakin sen vaatii. — Mutta hänen, varatuomarin, oli ollut pakko sanoa, ettei voi. Valitettavasti. Nyt hän saa sanoa, ettei arvovalta suinkaan ole vähentynyt. Hänestä tuntuu päinvastoin, kuin se olisi jonkun verran noussut. Niin, hänestä tuntui todellakin, kuin hän olisi suorittanut tehtävänsä enemmän kuin hyvin.
Mutta puheensorina jatkuu. Ollaan jo muissa asioissa. Ja nuori varatuomari, joka huomaa, ettei hänellä ole täällä mitään tekemistä, kokoaa paperinsa, pukee ylleen ja lähtee ajamaan Peuraniemeen.
* * * * *
Vastoin tavallisuutta osoittaa Hannukselan isäntä kotiinsa tultuaan kärsimättömyyden merkkejä. Emäntä ja tytär katselevat häntä odottaen ja jonkun verran kummeksuen. Hän juo kahvinsa tupakamarissa, ja näyttää kuin hänellä olisi jotakin sanottavaa, vaikka se ei vielä purkaudu esiin.
— Mitäs sinne käräjille? — kysyy emäntä.
Isäntä ei kotvaan vastaa.
— Mitäs sinne, — vastaa hän sitten.
— Peuraniemeen otettiin kiinnitys, — sanoo hän pidettyään taas pitkän väliajan ja luo syrjäsilmäyksen tyttäreensä, joka lentää tulipunaiseksi.
Emäntään vaikuttaa uutinen hiukan vaivaavasti.
— Mitäs kiinnityksiä ne sitten…? — kysyy hän.
— Pankkeja. Kaksikin.
Pitkä hiljaisuus. Emäntä menee tuvan puolelle, mutta palaa pian. Tytär puuhaa jotakin, selin isäänsä, kaapin ääressä. Isäntä katsoo ikkunasta ulos noin vain katsoakseen, mitään erikoisempaa miettimättä. Hänestä tuntuivat asiat tällä kertaa merkillisen suoraviivaisilta ja selkeiltä.
— Joo, että sitä se taisi merkitä, se Peuraniemen pojan käynti, — sanoo hän vihdoin, ottaen lakkinsa ja tehden lähtöä ulos, mutta pysähtyy keskelle lattiaa ja miettii jotakin.
— Ei meistä kuitenkaan ole kenenkään asioiden paikkaajiksi, — päättää hän viimein terävästi. — Eikä siitä muutenkaan…
Lopun sai arvata.
— Ei se sitä ollut, — sanoo Esteri punehtuen, mutta isäntä on jo menossa ulos eikä kuule taikka ei katso asiakseen vastata.
Äiti luo tyttäreensä vihaisen katseen.
— Et vastustele, kun isäsi puhuu, — sanoo hän.
Nyt ei tytär vastaa mitään. Hän toimittaa pikku tehtäviään äänettömänä, hiukan nyrpeänä niinkuin aina, eikä syrjäinen saata arvata, mitä hän mielessään aprikoi.
Tästä hetkestä alkaen tuntuu ilma Hannukselassa entistä painostavammalta. Odotetaan joululomaa ja mitä se tullessaan tuopi, ollaan ynseitä, kartetaan hiukan toisiaan ja varotaan entistä enemmän liikoja sanoja.
Mutta sataa lumen, tulee pian joulukin, mutta Erik Wegener, kunnallisneuvoksen poika, ei tule lomalle. Sanotaan, että hän viettää joulunsa enonsa maatilalla, Soiluan ruukilla. Silloin Hannukselan emäntä itsekseen akkiloi, että jos hän hyvinkään ei saattanut tulla.