VI
Pojan, Erikin, poissaolo ei erikoisesti vaikuta Peuraniemessä vallitsevaan joulutunnelmaan. Hän on kirjoittanut, kuten aina ennenkin, säännöllisesti kerran viikossa. Jos hän nyt tahtoo viettää joulunsa enonsa ja kahdeksaa vuotta vanhemman serkkunsa luona, niin se on täysin ymmärrettävää. Ehkäpä kesään mennessä jo yhtä ja toista tasaantuu.
— Siinä on tervettä materiaa, siinä pojassa, — sanoo kunnallisneuvos. — Joku toinen olisi tietysti heittäytynyt onnettomaksi, mutta Erik, katsoppas, hän on eri maata. Hän on tullut isääni.
Ja herra kunnallisneuvoksen koko vöyreä olento muhoilee ja hymyilee, mutta rouva kunnallisneuvoksetar on vaiti.
Suhtautuminen Hannukselan väkeen on, niinkuin kunnallisneuvos sanoo, järjestetty. Ne kerrat, jotka hän on Hannukselan isännän tavannut, on hän ollut, niinkuin ei olisi koko asiasta tiennytkään.
Pitäköön poika omat tyhmyytensä omalla kontollaan.
Syyskäräjäin jälkeen olivat Hannuksela ja Peuraniemen patruuna sattuneet samaan junaan. Kohtaus oli kieltämättä kunnallisneuvoksesta tuntunut jonkun verran nololta. Mutta senkin asian hän oli omasta mielestään "järjestänyt" oivallisesti ja istunut sankarillisesti Hannukselaa vastapäätä mennen tullen ne kaksi tuntia, mitkä matka kesti.
"Tuon tuostakin pitää kaupungissa juosta asioiden takia", oli hän sanonut. "Kertyy vähän joka suunnalle."
"Niinhän se, niinpä vain", oli Hannuksela vastannut.
"Ostoa ja myyntiä, mutta kun on jotakin hankkinut ei tahtoisi viitsiä myydäkään", oli kunnallisneuvos selittänyt. "Joka on pannut rahansa liikkeeseen ei saa sitä taas irti, ellei myy tai lainaa."
"Aivan niin."
"Ja aika kiristyy niin perhanasti."
Sen Hannukselakin oli tullut kokemaan.
"Tässä tuonottain annoin ottaa pari kiinnitystäkin. Mitäs minä, ajattelin. Velvoittaa vähän niinkuin lapsiakin."
Niin se oli tullut sanotuksi, Luojan kiitos.
Hannuksela oli arvellut, että kunnallisneuvos olisi saanut niin pienen asian järjestymään muutenkin.
"Tietysti, sehän on selvää."
"Ja jos lainarahoille saa paremman koron kuin mitä itse joutuu maksamaan", oli Hannuksela vielä jatkanut, "niin kannattaa, minun käsittääkseni, lainata".
"Juuri niin."
Niin oli sekin kohtaus, piinallisimpia, mitä kunnallisneuvos oli kokenut, järjestynyt tyydytykseksi. Hannuksela oli saanut selityksen.
* * * * *
Niinpä kuluvat siis juhlat Peuraniemen kartanossa vanhaa, tuttua latuaan.
Mutta joulun ja uudenvuoden väliviikolla entää pitäjäläisten korviin uutinen. Kunnallisneuvoksen vanhimman tyttären ja ylioppilas Frans Erikssonin kihlaus julkaistaan. Pitäjäläiset tietävät kertoa, että kaikki on niinkuin pitääkin olla. Frans Eriksson on rikkaan tehtailijan ainoa poika, joka on tullut tuntemaan kunnallisneuvoksen Gunilla-tyttären tämän ollessa opiskelemassa maalaustaidetta.
— Osaavat ne rikkaat yhdistellä, — sanotaan. — On se maailman alusta nähty.
— Taisivat peuraniemeläiset ottaa sen vahingon moninkertaisesti takaisin, minkä Hannukselan tyttäressä menettivät.
— Taisivat. Jos muuten lie perää koko Hannukselan jutussa.
Mutta kunnallisneuvoksen Gunilla-neiti on kasvanut muhkeaksi ja vaaleaveriseksi ja tullut äitiinsä, mitä luonteenlaatuun tulee, ja hänen sulhasensa on pitkä ja kalpea, ja jo kaukaa hänestä huomaa, että hän on herra. Hän on päiväkaudet ajelulla morsiamensa kanssa, jolle hän osaa hymyillä herttaisesti ja rakastettavasti, mutta osaa merkillisen nopeasti juontaa kasvonsa tylyiksi ja luoksepääsemättömiksi, jos joku vastaantuleva heitä liiaksi tarkastelee. Frans Eriksson on ehtinyt hankkia itselleen mielipiteitä, ja niiden mukaan on Erik, hänen morsiamensa veli, auttamattomasti pikkumainen, seikka, jonka sisar jo aikoja sitten on huomannut ja jolle hän hyvänsuovasti hymyilee. Gunilla-neiti kertoisi kernaasti sulhaselleen erään asian veljestään ja Hannukselan tyttärestä, mutta pelkää, että sekä veljen että hänen oma arvonsa sen johdosta laskeutuisi, ja vaikenee.
Ja kunnallisneuvos on hyvä mies ja mukava mies. Hän on liikutettu tyttärensä ja koko perheen onnesta ja hän suree vain sitä, ettei Erik ole sitä näkemässä. Rouva kunnallisneuvoksetar on täydelleen samaa mieltä, ja hänen mielestään on tahditonta, ettei Erikiltä kuulu minkäänlaista onnittelua.
Loppupyhät kuluvat siis Peuraniemessä korkean onnen merkeissä.