VII
Kevätpuolella alkaa Peuraniemestä kuulua jotakin. Koko pitäjän hiljainen huomio keskittyy Peuraniemeen. Kuiskutellaan, supatellaan, kerrotaan sinne ja tänne eikä kaiken lopuksikaan olla oikein varmoja siitä, mistä on kysymys ja mistä jutut ovat saaneet alkunsa. Kenties määräävimmät isännät ovat kuulleet kaupungissa, kenties on koko juttu vain hölynpölyä.
Jotkut ovat panneet merkille, että Peuraniemen patruuna on laihtunut ja käynyt miettiväiseksi, että hän ei enää pysähdy juttelemaan ihmisten kanssa ja että hän joskus unohtaa vastata tervehdyksiin. Selvä merkki siitä, että jotakin on tapahtumassa.
— Ei edes näkevinään ollut, vaikka aina on niin tervehtinyt ja lasten vointia udellut, — kertoo Mäkis-Kaisa, leski, jolla on veroton torppa Peuraniemen takamailla. — Jotakin siinä on, jotakin, — päättää hän nähtyään, että kuulijakunta on mielissään kuulumisista.
— No on sitten.
Tänä vuonna on jo maaliskuulla pieniä sateita ja huhtikuulla alkaa maa olla paljas. Ilma on sumuinen ja kostea, taivas harmaja ja ikävännäköinen. On tämä kanssa yhtä kevättä. Maantiet ovat sohjun- ja kuransekaiset, ei tiedä oikein päästäkö eteenpäin reellä vaiko kärrypelillä.
Muutamana aamuna nähdään kunnallisneuvoksen parivaljakolla ajavan asemalle, parivaljakolla, jota ei ole käytetty sitten eversti-vainajan aikojen. Kun hän palaa sieltä, istuu hänen rinnallaan kumaraharteinen, vanha herra, jolla on harmaja pujoparta, käyrä nenä ja pistävä katse tuuheitten kulmien alla. Asemahenkilökunta tietää kertoa, että se on parooni Gyllenmarck Soiluan ruukilta, Etelä-Suomesta, patruunan lanko. Jotakin on varmasti tekeillä.
* * * * *
Parooni Gyllenmarckin ulkomuoto ei ole rakastettava, mutta hänen äänessään on pehmeä, miellyttävä sointi ja hänen ohuet, valkeat sormensa liikkuvat herkästi ja hermostuneesti.
— Todellakin, — sanoo hän, — minä en saata, minä en jaksa ymmärtää, miten sinä olet voinut, oikeastaan jaksanut laittaa itsesi tällaiseen tilanteeseen.
— En minä itsekään, — huokaa kunnallisneuvos väsyneesti.
— Sinun on täytynyt pyrkimällä pyrkiä perikatoon, — jatkaa parooni.
— Muuten et olisi voinut onnistua näin loistavasti.
— Ja-ah. Minä en tiedä, minä en jaksa…
Kunnallisneuvos ei huomaa toisen sanojen armottomuutta. Hän kävelee hetkisen omissa ajatuksissaan ja lysähtää sitten nojatuoliin.
— Ei mikään pankki, ei mikään laitos, ei mikään yhtymä… sanoo hän sitten ajatuksissaan.
— No senhän nyt lapsikin ymmärtää, kun tietää.
Kevätsade rapisi ulkona. Joku käveli puistokäytävän paljastuneella hiekalla.
— Minusta ei mihinkään ole, — puhuu lanko. — Pojan takia olen jo saanut harmajat hiukset, ja vielä enemmän vaarantaa Soiluaa kuin mitä jo olen tehnyt, sitä en uskalla omien vanhojen päivienikään takia. Menettäköön sen sitten Constantin, menevä se kuitenkin on, ja hänen häpeäkseen se sitten tulee.
— Surullinen on sinunkin kohtalosi
— Surullinen. Mutta onhan sinulla edes kunnon poika.
— Niin, Erik. Mutta hän tulee jäämään köyhäksi. Ankaralla työllä hän saa raivata itselleen tien maailmassa ja laahata vielä koko perhettä perässään. Ja kuitenkaan hän ei ole tuottanut minulle yhtään unetonta yötä.
Kunnallisneuvos Wegener tuli liikutetuksi, nousi taas ja käveli ikäänkuin liikutustaan salatakseen edestakaisin lattialla.
— Entä tulevan vävysi isä? — kysyi paroni Gyllenmarck tuokion kuluttua.
— Minä voin kyllä mennä, mutta lapsillani en ryhdy keinottelemaan, — vastasi kunnallisneuvos odottamattoman ankarasti. — Sitäpaitsi olen tehnyt hänelle asian selväksi.
Ulkona alkoi jo pimetä, ja huoneessa vallitsi pitkät ajat painostava hiljaisuus. Parooni Gyllenmarck istui sohvan nurkassa silmät maahan luotuina ja nähtävästi ankarasti miettien. Kunnallisneuvos Wegener kulki yhä edestakaisin, hänkin miettien ja itsekseen tuon tuostakin huoahtaen. Kuinka hän koettikaan itselleen tapauksia selvitellä, mihinkään varmaan päätökseen hän ei tullut. Ne olivat alkaneet joskus, kauan, kauan aikaa sitten, itsestään kasvaneet ja kasautuneet, kunnes olivat ehtineet nykyiseen kohtaansa. Selvää, — pitemmälle hän ei päässyt.
Lanko näkyi arvaavan hänen ajatuksensa.
— Kun tarkoin ajattelen asiaa, — ryhtyi hän puhumaan, — en voi kovin paljon panna sinunkaan syyksesi. Sinun luontainen veltto hyväntahtoisuutesi ja ajattelemattomuutesi, sinun puheenparreksi tullut, henkilöitä katsomaton avuliaisuutesi — mitä tarvitsemme enemmän? Tehdä nyt sadantuhannen velka ensinnäkin Grönforsin ruukin osakkeiden takia! Herra Jumala, moista en ole kuullut! Ja nyt niiden arvo on ehkä kaksitoistatuhatta, ehkei sitäkään…
— Katso, minä luulin todellakin… Tirehtööri Browall…
— Anna sinä palttua tirehtööreillesi. No entä sitten nuo siunatut Maamiespankin paperit… Ja nyt on pankki suoraan sanoen päin helvettiä. Jos minä olisin tiennyt… mutta sehän on jo liian myöhäistä. Ja kaikki muu tähän lisäksi. Uskallan lyödä vetoa, ettet edes tiedä, kuinka suuri oli viime vuoden sato, kuinka paljon maitoa teiltä meijeröidään, suvaitsevatko torpparisi suorittaa päivätöitään ja niin edespäin.
— Pehtorini tekee minulle tarkan tilin…
— Yhä vaan! Mutta antakaamme olla. Mitä tässä enää tuskitteleminen hyödyttää. Koettakaamme miettiä edes jonkunlainen aukko, josta päästäisiin hetkeksi ulos hengittämään raitista ilmaa.
— Minä pelkään, että ne auttamattomasti ovat tukossa.
Palvelijatar toi kahvia ja sytytti valkean lamppuun. Molemmat toivat ikäänkuin kodikkuutta ja lämpöä huoneeseen.
— Tuo tuolla vastapäätä? — kysyi parooni Gyllenmarck tehden kädellä liikkeen joen toiselta puolelta häämöttävää Hannukselaa kohden.
— Sinähän tiedät, että se on mahdotonta.
Parooni Gyllenmarck vaipui pitkiin mietteisiin.
— Se on totta, että olet jo kärsinyt yhden nöyryytyksen siltä taholta, — sanoi hän vihdoin. Mutta se ei estä kärsimästä toista. Asemasi on nyt sellainen, että saat valmistautua nöyryytyksiin ja sinun on mukauduttava. Mikäli minä ymmärrän, kutkuttaa hänen itserakkauttaan se, että hän voi auttaa sinua.
— Sinä et tunne häntä. Hän on ruumiillistunut ylpeys.
— Voi olla. Sitä suuremmalla syyllä saatat kääntyä hänen puoleensa.
— Ja sinä neuvot sitä! Suo anteeksi, mutta oletko hullu?
— En. Olen vain epätoivoissani sinun puolestasi ja sisareni, vaimosi, puolesta myöskin. Sinä näet hänessä — Hannukselahan hänen nimensä oli — talonpojan. Olkoon, mutta jos on totta, mitä Erik minulle kertoi, niin hän on vallan suurenmoinen talonpoika, vallan ihmeellinen talonpoika. Antaa rukkaset sinun pojallesi! Eihän sinullekaan, hyvä mies, aikoinaan annettu rukkasia Gyllenmarckien vanhassa Soiluassa. Ja sinä olit myöskin — vain Peuraniemen poika.
Parooni Gyllenmarck nousi seisomaan, ja punaiset täplät hehkuivat hänen hienoilla poskillaan.
— Mitä me luulemme olevamme? — jatkoi hän. — Aristokratiaa, vastaat sinä. Mutta sellaista aristokratiaa, joka hetki hetkeltä kulkee omaa hautaansa kohden. Minä tunnen sen omassa itsessäni ja näen, milloin vain haluan nähdä, elävän esimerkin omassa pojassani. Me olemme eläneet mukavuudessa ja yltäkylläisyydessä ja kasvattaneet vain omaa minäämme ja omia vaistojamme ja pyyteitämme, hyviä ja huonoja. Meistä on tullut ainakin ylpeitä, ellei muuta niin sukuylpeitä. Muuta meillä ei olekaan. Jonakin päivänä tai jossakin polvessa purkautuvat nuo perityt ja kasvatetut pahat vaistot ilmi, tarvitaan vain taloudellinen kriisi ja — siinä me seisomme, puilla paljailla, keskellä kirpeätä elämää, johon emme ole tottuneet ottamaan osaa. Meidän lapsiamme työnnetään ala-arvoisiin pikkuvirkoihin, heistä tulee niin sanottuja köyhtyneitä aatelismiehiä, surullisia köyhyydessään ja naurettavia kopeudessaan. Kantaa köyhyys ylpeästi, lanko, — siinä on seikka, jota monet pitkät yöt olen miettinyt ajatellessani poikani Constantinin tulevaa kohtaloa. Jumal'auta, minä olisin valmis sulkemaan syliini ensimmäisen vastaantulevan piian, joka varmasti tekisi pojastani ihmisen, ja ilomielin tunnustaisin hänet tyttärekseni.
Parooni Gyllenmarck oli kiihtynyt ja käveli nyt hänkin edestakaisin lattialla. Hetken kuluttua hän hillitymmin jatkoi:
— Mutta sill'aikaa nämä Hannukselat ja muut ahkerasti pysyen maassa kiinni kasvattavat varoja, traditsioneja ja uusia, terveitä polvia. He idartuvat, sulkeutuvat itseensä, mutta maa kasvaa, varallisuus kasvaa ja itsetunto kasvaa. Minä tiedän, että on olemassa satojen vuosien vanhoja talonpoikaissukuja, joiden nimeä ei ainoakaan rikos tahraa, mutta tiedän, että on yhtä vanhoja talonpoikaismagnaattisukuja, jotka keinojensa häikäilemättömyydessä eivät vähimmässäkään määrässä anna perään rakkaille esi-isillemme. Mikä meidät erottaa näistä? Se, että me olemme nobiliseeratut, introduseeratut ja immatrikuleeratut, he eivät. Ja nämä, lankoni, nämä tulevat luomaan sen tulevaisuuden aristokratian, terveemmän ja pysyväisemmän, kunnes — heidänkin aikansa tulee. Se, joka on riippumattomin, se on mahtavin. Kuka on tällä hetkellä pitäjän ja ehkä koko kihlakunnan mahtavin mies? Paperilla se mahdollisesti, toistaiseksi, on kunnallisneuvos Wegener, mutta tosiasiallisesti se on tuo, jonka kolossi häämöttää joen toisella puolella. Meidän retkemme tulee vain olemaan vanhan aristokratiapolven Canossan-matka sen uuden ja mahtavan luokse, ja se retki — mahdollisesti pelastaa mitä pelastettavissa on. Näin pitkälle olen minä nöyrtynyt mielipiteissäni.
Kunnallisneuvos oli aluksi vain kuunnellut toisella korvalla, enemmän ajatellen omia asioitaan kuin lankonsa mielipiteitä. Lopulla hän hämmästyi ja melkein kauhistui. Mutta hän oli kuitenkin lyöty mies eikä hänellä ollut valitsemisen varaa, ei myöskään pitkää aikaa sitä tehdäkseen.
— Sanotko, että lähdet mukaan? — kysyi hän masentuneesti.
— Sinun kai on vaikea asiaasi toimittaa, — vastasi lanko. — Minun on helpompi puolestasi, syrjäisenä, selvittää asia.
* * * * *
Puolen yön aikana heidät kyydittiin takaisin Hannukselasta Peuraniemen porraspäähän. Kunnallisneuvos oli keveällä mielellä ja hänen kielensä kävi lakkaamatta, mutta parooni Gyllenmarck oli vaitelias ja totinen. Asia oli onnistunut hyvin. Hannukselan isäntä oli auttanut Peuraniemen patruunaa kahdella kolmanneksella tarvittavasta summasta. Lyhyesti, ilman pitkiä puheita ja esitelmiä.
— Tiedät sitten, että sanot Erikille, mitä Hannuksela käski, — sanoi Gyllenmarck, kun he olivat onnellisesti päässeet sisään.
— Luonnollisesti. Kirjoitan lähitulevaisuudessa. Tai ennätänhän sanoa, kun hän tulee kesälomalle.
— Parempi olisi, että tulisi Soiluaan. Ymmärräthän, tällaisten olosuhteitten vallitessa…
— Tietysti. Ole rauhassa sen puolesta.
* * * * *
Kunnallisneuvos Wegener ei kuitenkaan ehtinyt toteuttaa lupaustaan. Kaksi päivää ennen vappua, juuri silloin, kun luonto alkoi kääntyä kauneimmilleen, kohtasi hänet halvaus, vapauttaen hänet niistä maallisista murheista, joita hän ei ollut luotu järjestelemään.