VIII
Hautajaistilaisuudessa huomasivat pitäjäläiset, että Erik Wegener, Peuraniemen perillinen, oli melkoisesti kalvennut ja vanhentunut. Kunnallisneuvoksetar, jota veljensä tuki, pysyi viimeiseen saakka suljetun murheellisena; jokainen näki, että hän suri, vaikka hän ei sitä millään tavalla osoittanut. Mutta kun arkku kirkosta kannettiin hautaan, puhkesi hän äänekkäisiin nyyhkytyksiin, joita hän ei millään tavalla enää yrittänytkään pidättää. Tyttäret suruharsoissaan olivat kauniita ja surullisia, kyyneleet kimaltelivat heidän silmissään purkautuakseen viimein hillittömään itkuun. He olivat kuin jalustalle asetettuja surun symboleja; syrjäinen tunsi heitä katsellessaan jonkunlaista esteettistä nautintoa. Ja entistä lujemmin painautui Gunilla-tytär sulhasensa kylkeen.
Mutta poika, tämä Erik Wegener, seisoi kyynelettömin, loisteettomin silmin ja katseli toimitusta kuin jostakin etäältä. Kun arkku laskettiin hautaan, kävi hän entistäkin kalpeammaksi; kulmat vetäytyivät yhteen, suupielet värähtivät ja rinnasta pusertihe esiin kuuluva huokaus; sitten hän taas tuijotti ikäänkuin lähtemättömästi painaakseen mieleensä koko toimituksen, painaakseen niin, ettei mikään koskaan unohtuisi.
Hautausmaa oli väkeä täynnä. Mutta linnut livertelivät ilmassa, aurinko loisti kirkkaalta taivaalta ja nurmi viheriöi.
* * * * *
— Nyt, poikani, — sanoi eno, parooni Gyllenmarck, — nyt ei sinulla ole muuta kuin työ, voimia kysyvä, hellittämätön työ.
Pöytä oli tulvillaan papereita, surullista, mykkää kieltä puhuvia papereita. Tarkastus oli suoritettu ja oli tultu huomaamaan, että Peuraniemi on monikertaisesti velassa.
Erik Wegenerin raskas pää nyökähti myöntävästi. Tällä hetkellä hänen vielä oli liian vaikea puhua.
— Mutta sinä olet vielä nuori ja sinulla on voimia yllin kyllin, — jatkoi eno ratkaisevasti. Ja hänelle tuotti suuria vaikeuksia, ennenkuin hän sai lisätyksi: — Sitäpaitsihan tämä ei ole sinun syytäsi. Sinä voit alkaa iloisin mielin ja hyvällä omallatunnolla.
Nuoren miehen kasvot punehtuivat hiukan, ja hän loi pitkän, puoleksi moittivan katseen enoonsa. "Ei kuolleista pahaa", näytti se katse sanovan.
— Erik, Erik, — kuului sisaren ääni oven suusta. — Etkö ennätä edes hyvästille? Fransilla on jo kiire junalle.
Nuori Wegener poistui hetkeksi. Äidille ja sisarille näytti tuottavan mielipahaa, kun hän ei edes tarjoutunut saattamaan vierasta asemalle.
— Ne tekevät sitten yhteensä lähemmä seitsemänsataatuhatta, — virkahti eno pitkän ajan kuluttua katsellen omituisesti ohi puhuteltavansa. — Sinun on paras heti ryhtyä neuvotteluihin, että voit välttää pahimman.
— Eno, — vastasi Peuraniemen perillinen nousten seisomaan ja tarttuen kiinteästi pöydänlaitaan. Hänen kasvoilleen oli noussut ohut puna, hänen silmänsä saivat loistetta, ja hänen äänensä värähteli oudosti. — Eno, — sanoi hän. — Tästä hetkestä alkaen Peuraniemi muuttuu kartanosta taloksi. Tästä hetkestä alkaen ei Peuraniemestä makseta yhtään ainoata tarpeetonta menoerää eikä pidetä mitään vieraspitoja. Tästä hetkestä alkaen täällä noustaan kukon laulun aikana ja levätään vasta kun aivot ja jäsenet ovat työstä uupuneet. Ja tästä hetkestä alkaen vedetään jyrkkä raja sen välille, mitä joskus on ollut ja mikä nyt alkaa. Uskokaa minua, eno! Käykööt ennen kätemme karkeiksi, hartiamme kumaroiksi ja katseemme maahan painuneiksi, mutta tämän häpeän minä poistan. Ja jos minut karkoitetaan kotitalostani, niin työtä ei maailmasta puutu.
— Jumala varjelkoon sinua, poikani, — vastasi eno liikutetusti. — Niin, suo anteeksi vanhan enosi kyyneleet: tulin ajatelleeksi poikaani, Constantin-serkkuasi. Mutta jos sinulle lähtö tulee Peuraniemestä, jota en usko, niin onhan Soiluassa ainakin tilaa yllinkyllin. Käteisiä minulla ei enää ole sinua auttaakseni, niinkuin toivoisin olevan. Kaikki menee, Jumala paratkoon, ja Constantinia väijyy autius ja köyhyys, ellei hän sitä ajoissa huomaa…
Erik Wegenerin alahuuli vetäytyi tiukemmasti kiinni ylähuuleen.
Näytti kuin enon puhe suurelta osalta menisi ohi korvien.
— Mutta tässä työssä, — lausui hän, ikäänkuin jatkaen äskeisiä ajatuksiaan, — minä tarvitsen tukea ja apua, jonkun, johon voin täydellisesti ja joka suhteessa luottaa, jota minä rakastan ja joka ymmärtää minun ajatukseni täydellisesti…
— Paras Erik, — ehätti eno, — sinulla on äitisi ja sisaresi…
Nuori mies hymähti surunvoittoisesti.
— Pelkään, ettei yhteisymmärtämys välillämme käy pitkälliseksi, — sanoi hän.
— Ja tuleva lankosi, — lisäsi eno hätäisesti.
— Roskaa! — sähäytti Erik Wegener melkein raa'asti.
— Sitten minä en ymmärrä mitä tarkoitat.
— Minä tarkoitan yksinkertaisesti neiti Hannukselaa, — lopetti nuori Wegener katkaisevasti ja vilpittömästi.
Vanhan paroonin kasvoille tuli tuskastunut ilme.
— Eikö, suo anteeksi, isävainajasi kertonut sinulle mitään?
— Ei.
— No sitten. Jätä se aie toistaiseksi. Vuoden, kolmen, neljän vuoden päähän. Siksi kunnes seisot omilla jaloillasi.
— Eno, minä en tahdo selitellä pitkästi asioita, joita teidän iällänne on vaikea ymmärtää; yksinkertaisesti vain: en voi. Enkä tahdo.
— Mutta, Erik, on tunnotonta ottaa häntä hyvästä, rikkaasta kodista tähän kurjuuteen.
— Ah, eno hyvä. Hän tietää sen niin hyvin ja tulee kernaasti.
— Ja Hannukselan isäntä voi selittää asian aivan toisin.
— Minä selitän sen hänelle niinkuin se on selitettävä. En tahdo hänen tavaraansa.
Parooni Gyllenmarck vaipui pitkiin, ikäviin mietteisiin.
— En tahdo salata sinulta totuutta, — puhui hän viimein raskaasti ja hiljaisella äänenpainolla, — varsinkin kun minun velvollisuuteni on se ilmoittaa. Kun isäsi lainasi Hannukselalta nuo… niin, seitsemänkymmentäviisituhattahan siinä oli, lupasi hän muun muassa… kuinka sen nyt selittäisinkään…, että neiti Hannukselan ja sinun asiasi jäisi toistaiseksi. Ymmärräthän kyllä Hannukselankin…
Erik Wegener keskeytti. Hän oli käynyt kalmankalpeaksi, ja koko hänen olentonsa vapisi. Mutta hän ei raivostunut eikä myöskään tullut tunteelliseksi. Hän vain tuijotti enoansa silmiin kuin ei ymmärtäisi sanaakaan.
— Lopettakaa jo, — sanoi hän käheästi. Te siis teitte kauppaa ihmissieluilla!
— Poika! — huusi eno kiivastuen. — Älä vääntele sanojani. Mitä me teimme, sen teimme välttämättömyyden pakosta ja niin sinun, kuin koko perheen etua silmälläpitäen. Ymmärtäähän sitäpaitsi kuka tahansa Hannukselan mielipiteen. Ja minä oletan, että olet ritarillinen ja miehekäs mies.
— Ei auta, eno, — vastasi sisarenpoika masentuneesti. — Minä olisin voinut luovuttaa tämän pesän velkojille, mutta otin sen kuitenkin vastaan, että he saisivat omansa — edes joskus. Kumpi vaihtoehto olisi minulle helpompi, sen tiedätte. Mutta mitä lupaukseen tulee, jonka isä minun tietämättäni on antanut, se ei liikuta minua. Aineellisia sitoumuksia hän saattaa tehdä, henkistä vapauttani eivät sido mitkään lupaukset. Ja sitten: myöskin minä olen antanut erään sanan ja sen sanan pidän, vaikka sortuisi Peuraniemi ja me kaikin sen mukana, sen sanan minä pidän, vaikka meidän pitäisi loppuikämme kulkea ovelta ovelle ja kerjätä leivänpalat nälkäisiin suihimme.
Viimeisen lauseen lopettaessaan hän löi nyrkkinsä pöytään. Vanha parooni vavahti ja loi hänen jälkeensä katseen, jossa oli sekä suuttumusta että pelkoa. Enimmän kuitenkin ihailua.