IX
Hannukselan isäntä oli tulipunainen kasvoiltaan, ja hänen silmänsä iskivät tulta. Hengitys kulki puuskuttaen, ja hänen oli vaikea pysyä rauhallisena istuimellaan.
Erik Wegener istui kalpeana, mutta päättäväisenä tuolillaan ovensuussa. Hänen huulensa vapisivat, ja hän oli kuin aikeissa sanoa jotakin, mutta lykkäsi sen syystä tai toisesta tuonnemmaksi.
Emäntä oli saanut itkukohtauksen ja poistunut huoneesta. Taivaan viha näytti nyt lepäävän hyvin lähellä Hannukselan perintötilaa.
— Isäntä, — sanoi viimein Erik Wegener, köyhä minä olen, mutta kunnia minulla, Jumalan kiitos, on jäljellä.
— Entä lupaus?
— Minä en ole mitään luvannut.
— Olkoon, ettette. Mutta minä autoin isäänne hädänalaisessa asemassa. Hän lupasi. Minä auttaisin teitäkin, jos voisin, mutta annoin isällenne, jota jostakin syystä kunnioitin, kaikki liikenevät. Minulla ei nyt ole muuta kuin tytär. Ja häntä ette saa. Ette ainakaan vielä. Olkaa järkevä! Minä pyydän sitä.
Hiljaisuus. Esteri, Hannukselan tytär, istuu valkeana ja ääneti sohvan kulmassa. Hän tuijottaa isäänsä, ja hänen piirteissään on kuluvalla hetkellä erehdyttävästi samankaltaista.
Asia on selitetty Hannukselan isännälle alusta alkaen, rauhallisesti ja seikkaperäisesti. Nyt odotetaan ratkeamista, mutta hyvät hengettäret eivät tällä kertaa liitele Hannukselan kolkossa huonerivissä.
— Isäntä, — sanoo Erik Wegener. — Mekin olemme keskenämme tehneet lupauksen ja me sen pidämme. Aikamme tulee kulumaan puutteessa ja kieltäymyksissä, mutta me tarvitsemme toinen toistamme. Me yhdessä voimme valmistaa itsellemme vielä sangen paljon, jota meille ei kukaan muu ole valmistanut.
Hannukselan isännän kasvot eivät muuta ilmettä.
— Ajateltakoon niinkin, — myöntää hän. — Mutta olkaa viisas. Tehkää työtä, ja kun asiat ovat selvät, tulkaa sitten uudelleen. Missä voin, autan teitä. Emme ole enää Esterin äidin kanssa pitkä-ikäisiä. Ja jos sitä ennen selvitätte asianne, niin ajatelkaa, että Peuraniemi ja Hannuksela voivat vielä olla yhdysviljelyksessä. Mutta asiain näin ollen on myöntymykseni rikos. Se sotisi kaikkea vastaan, mihin meillä on totuttu.
— Minä en tahdo muuta kuin Esterin, ja velkani saatte takaisin kuukauden kuluessa.
— Mahdotonta. Velallanne ei minun puolestani ole väliä. Maksatte kun ennätätte.
— Mutta…
— Ei tule mitään.
Nuori mies loi avuttoman katseen naiseen. Hän ei ollut ajanut asiaansa loppuun, mutta hänet oli johdatettu umpikujaan, josta hänen oli vaikea osata pois.
— Minä lupaan, — jatkoi Hannuksela, etten pakota häntä kenellekään, ellei hän itse tule sille päälle.
Esteri ei suotta ollut Hermanni Hannukselan tytär. Keskustelu oli ollut proosallista ja arkipäiväistä, piinallista kuin kaupanteko. Nyt hän astui esiin.
— Kyllä se niin on, isä, — sanoi hän hiljaisesti, — etteivät tässä enää puheet auta. Minä menen hänelle. Se on jo aikoja sitten luvattu.
Hannuksela pysyi edelleenkin rauhallisena.
— Te tiedätte kyllä, nuori herra, — sanoi hän, — että jos hän vastoin minun tahtoani menee naimisiin alle kahdenkymmenenyhden, on minulla oikeus tehdä hänet perinnöttömäksi.
— Tehkää se, niin se asia on selvä. Jos myöhemmin tulen, niin on teillä aihe sanoa, että havittelen teidän rahojanne.
Nyt Hannuksela kiivastui.
— Teillä on merkillinen taito, — huusi hän, — kuten kaikilla herroilla, salata todellinen tarkoituksenne. Ensin kerjäätte rahat, sitten tahdotte vetää tyttäreni samaan onnettomuuteen saadaksenne lisää.
— Riittää jo, isäntä, — keskeytti Peuraniemen poika tulipunaisena vihasta.
— Mutta, — Hannuksela löi nyrkkinsä pöytään, — omalla vastuullaan lähtee, jos lähtee kaikenlaisten haaveiden perässä juoksemaan. Eikä ole asiaa enää takaisin.
Tytär kuunteli kalpeana, huulet vavisten. Silmänurkissa välkkyivät kyynelhelmet, mutta hän esti ne tunkeutumasta esiin, ja povi nousi ja laski.
— Voi isä, — huudahti hän tuskallisesti, jos tietäisitte ja ymmärtäisitte, niin toisin puhuisitte.
— Mitä minun sitten pitäisi tietää! — karjaisi Hannuksela suunniltaan raivosta. — Vaikka penikoisit joka vuosi, niin meidän kunniamme ei ole nuppineulan varassa.
— Isä! — yritti tytär, mutta isä ei ollut kuullakseen.
— Mutta nyt sinä joudut maailman heiteltäväksi, — jatkoi hän, — ja sitä varten en luullut sinua kasvattaneeni. Hannukselasta mennään vertaisiin ja otetaan vertaisia.
— Hyvä on, — sanoi Erik Wegener rauhallisesti. — Onko mitään muuta lisättävää?
Hannuksela ikäänkuin tyrmistyi. Hän seisoi kalpeana keskellä lattiata sen näköisenä kuin äkkiarvaamatta löytäneenä itsensä jostakin.
— Jos menet, — lopetti hän sammuneella äänellä, — niin tiedät, ettei ovi sen suljettuasi enää avaudu.
— Sinä avaat sen kerran vielä kernaasti, isä, — vastasi tytär nöyrästi.
Hannuksela ei vastannut. Sensijaan hän meni takahuoneeseen.
— Tule sanomaan hyvästit tyttärellesi, kuului hän huutavan emännälle, mutta emäntää ei kuulunut.
Ei palannut enää isäntäkään. Heitti puoleksi vihaisen, puoleksi tuskallisen silmäyksen huoneeseen, jossa oli äsken ollut, ja sulki välioven ilman mielenosoituksellisuutta, hiljaa ja varmasti.
Se oli Hannukselan tyttären lähtö komeaan, kukistumaisillaan olevaan
Peuraniemeen halki viileän kevätillan.