XII
Ulkona vallitsi vielä kuumuus, mutta pankkihuoneistossa oli varjoisaa ja viileätä. Seinät ikäänkuin uhosivat omaa, asiallista kylmyyttään.
Erik Wegener istui johtajaa, tuomari Törnroosia vastapäätä, pöydän toisella puolella, hyllyvässä nahkatuolissa. Pankinjohtaja Törnroos oli nyt heittänyt syrjään päivemmällä osoittamansa ystävällisyyden ja selaili papereita ääneti ja tunteettoman näköisenä.
— Te otatte kylläkin raskaan kuorman, virkahti hän kuin ohimennen.
Erik Wegener ei vastannut. Mitään pelkoa hän ei tuntenut, ei edes levottomuutta. Hänestä tuntui, kuin hän olisi vain vapaaehtoisesti ottanut hoitaakseen jonkun toisen asian. Muutahan tästä ei voisi seurata kuin talosta pois. Se tiedettiin.
— Ja aivan nuorikin te olette vielä, — sanoi johtaja Törnroos taas vähän ajan kuluttua, vilkaisten häneen pitkään ja tutkivasti kultasankaisten silmälasiensa takaa.
— Mutta, — jatkoi hän, — siitä huolimattahan voimme keskustella.
Vahtimestari tuli sisään aikeissa ruveta siivoamaan, mutta poistui heti. Erik Wegener ennätti huomata, että hänellä oli vettävaluvat, surulliset silmät ja muodoton, punaiseen vivahtava nenä.
Hänen huomiokykynsä tuntui tavattomasti herkistyneen.
Pankinjohtaja Törnroos selaili taas papereita ja pudisteli päätään tuon tuostakin itsekseen hymähdellen. Väliin hän viskasi jonkun sanan kuin ohimennen.
Ne ovat nyt täällä, kaikki kunnallisneuvos Wegener-vainajan sitoumukset. Oli katsottu paremmaksi näin. Pantit aivan arvottomia. Esimerkiksi nuo Aktiebolaget Grönfors brukin osakkeet. Ne nuori herra hyvin saattaisi viedä mennessään. Ja koko joukon muita papereita lisäksi. — Minkähän arvoinen Peuraniemi lienee nykyisessä kunnossaan. Velkojat arvelevat, että kaikkiaan kaksisataaviisikymmentä, korkeintaan seitsemänkymmentä viisi. Mitä herra Wegener arvelee?
— Minulla ei ole tarkkaa selkoa.
Pankinjohtaja Törnroos ei näy sitä odottavankaan. Hän selailee edelleenkin papereita ja puhelee kuin itsekseen. Ehkä kalkyleeraamme hiukan… niin, eivät tule saamaan kahtakymmentäviittäprosenttia, kun laskemme kulut ja kustannukset. No, ja miten herra Wegener on aikonut järjestää?
— Suoritan kaikki kymmenessä vuodessa. Korot ja lyhennykset.
Hän oli aikonut sanoa: kahdessakymmenessä vuodessa, mutta jostakin selittämättömästä pakosta hän sanoi: kymmenessä. Ehkä hän ajatteli, että viime hetkessä kaikki livahtaisi käsistä.
— Mitä te ajattelette?
Pankinjohtaja Törnroos iski harmajan katseensa puhujaan, ja ilta-auringon säteet tekivät hänen kaljun päälakensa kiiltäväksi kuin biljaardipallon.
— Kymmenessä vuodessa! — huudahtaa hän. — Se on: vuoden kuluessa, katsokaamme nyt… se on ensi vuonna korkoja ja lyhennyksiä noin sataviisitoistatuhatta markkaa… seuraavana vuonna noin satatuhatta… No, ja miten aiotte saada kokoon summat.
— Se jää minun asiakseni.
— Aivan niin, teidän asiaksenne. Mutta minkälaiset takeet te esitätte pankille siitä, että todellakin täytätte sitoumukset?
— Herra pankinjohtaja ymmärtää kyllä, etten voi esittää muita takeita kuin että Peuraniemi ei ainakaan huonone minun käsissäni siltä varalta, että joskus haluaisitte ottaa sen pois.
— Kuulostaa hyvältä. Mutta entä käyttöpääoma, driftkapitalet, ymmärrättekö?
Erik Wegener mietti.
— Minulla on kyllä keinoni. Kovin paljonhan ei tarvita.
— Hyvä on, jos jäi hiukan käteistä.
Pankinjohtaja Törnroos mietti taas pitkät ajat.
— Isänne oli sympaattinen mies, — lausui hän, — erinomaisen hieno ja sympaattinen. Nämä tällaiset asiat olivat meidän välillämme henkilökohtaisia luottamuksenosoituksia. Jos hän olisi elänyt, epäilemättä kaikki olisi järjestynyt. Loistavasti. Mutta valitettavasti… Kuinka, oletteko naimisissa?
— Kyllä.
— Jos sallitte kysyä: kenen kanssa?
— Tilanomistaja Hannukselan tyttären kanssa.
Pankinjohtaja Törnroosin lihavat kasvot alkoivat loistaa.
— No sitten, — sanoi hän iloisesti, — järjestyy kaikki helposti. Hannuksela, tunnen hänet kyllä: jäykkä mies ja ylpeä mies, mutta ennen kaikkea varakas mies. Entinen hallintoneuvostomme jäsen.
— Pidän velvollisuutenani ilmoittaa herra pankinjohtajalle, ettei siihen kovinkaan paljon voi laskea ja luottaa.
— Tarkoitatte…?
Erik Wegener kertoi lyhyesti mitä hän tarkoitti ja luuli, mutta pankinjohtaja Törnroos kuunteli vain toisella korvalla. Kun hän kuuli perinnöttömyydestä, nosti hän katseensa paperista ja hymähti.
— Luuletteko te, että hän kärsii köyhiä sukulaisia silmäinsä edessä!
Strunt!
— Kyllä hän kärsii, — vastasi Erik Wegener. — Ellei auta tekemässä vielä köyhemmäksi.
Pankinjohtaja hymähti itsekseen, että "se nyt on vain Hannukselaa", ja jatkoi kirjoittamistaan antaen toisen miettiä mitä tahtoi. Hetkisen Erik Wegener aikoi ruveta antamaan uutta selitystä, mutta luopui sitten aikeestaan, ja huoneessa kuului vain kynän rapina ja silloin tällöin pankinjohtajan syvä, mahtava yskähdys.
Puolen tunnin kuluttua pankinjohtaja Törnroos on valmis ja lukee kirjoittamaansa lävitse.
— Teillä ota tietysti sinetti? — kysyy hän kuin ohimennen, mutta ei odota vastausta.
Sitten hän alkaa puhua katsoen koko ajan muualle.
— Niin, minulla on valtuudet tehdä sopimus kanssanne, — puhuu hän kiireesti ja hätäisesti, vilkaisten välillä kelloaan. — Niin, ja tässä tämä nyt on. Käy liian rasittavaksi alkaa suurilla summilla. Sentähden: ensi vuodelta maksatte vain pääsumman korot. Mutta seuraavana vuonna alkavat lyhennykset ehdottamaanne tapaan. Sopiiko? Luonnollisesti, kun muu ei käy. Lyhennys ja korko on maksettava tammikuun kymmenenteen päivään mennessä. Muussa tapauksessa pankilla, jos se tarpeelliseksi katsoo, on oikeus… niin, lukekaa itse.
— Katsokaas, — jatkaa hän, Erik Wegenerin lukiessa paperia, — me olemme nyt tavallamme teidän velkojanne ja me myös vastaamme päämiehillemme suorituksista. Meillä täytyy siis olla oikeus… ymmärrättehän? Mutta nuo Grönforsin paperit saatte viedä vaikka, niin, vaikka helvettiin, niistä ei kukaan huolisi, ja nämä myös… Sopiiko? Olkaa hyvä ja kirjoittakaa alle.
Erik Wegener kirjoitti ja painoi sormuksellaan sinetin alle.
— Hyvä, jäljennös lähetetään teille ensi postissa. Ja nyt: onneksi olkoon!
Pankinjohtaja puristi hänen kättään ja katsoi häntä kiinteästi silmiin. Hän oli taas ystävällinen, melkein lämmin, kuin aamupäivälläkin.
— Me luotamme teihin, — sanoi hän, — ja me tunnustamme, että tämä on teidän puoleltanne erinomaisen kaunis yritys.
Erik Wegener hoippui ulos. Vaikka hän oli koko ajan kiinteästi ollut mukana, käsitti hän vain puoleksi sen, mitä oli tapahtunut. Hän saisi siis toistaiseksi asua Peuraniemessä ja yrittää.
Vähän matkaa kuljettuaan hän vilkaisi kelloaan. Se osoitti puolta seitsemää. Mutta samalla hän huomasi, että kello oli kultaa. Hän voisi kyllä tyytyä hyvään hopeakelloon, liiankin hyvin. Hinnan erotus tulee kyllä Peuraniemessä tarvituksi. Ja sinettisormus saa myöskin olla poissa. Tavallinen messinkinen pöytäsinetti korvaa sen kyllä.
Oo-jaa. Sitä voi luopua niin paljosta. Hän kävi lähimmässä kultasepän liikkeessä, sitten hän söi illallista ja yöksi hän meni lähimpään matkailijakotiin. Hotellithan eivät enää saaneet tulla kysymykseen.