XIII
— Se on kyllä surullista minulle itsellenikin, mutta minun täytyy, — sanoi Erik Wegener eräänä aamupäivänä vaimolleen.
Oli juuri syöty aamiaista, kello oli kahdeksan. Esteri oli menossa väentupaan, mutta jäi keskustelemaan miehensä kanssa. Aurinko ei vielä paahtanut kuumasti. Oli niitä aamuhetkiä, jolloin ihminen on toimeliain ja iloisesti ja toivorikkaasti ajattelee alkavaa päivää, niin synkälle kuin se eilisiltana lienee kuvastunutkin.
Oli kysymys Peuraniemen kalleuksien ja ylellisyystavarain myymisestä, sillä Hannuksela oli maksettava. Piti jätettämän ainoastaan välttämättömät tai vaihdettaman halvempiin. Pois kullat ja hopeat, pois taulut ja kalliit matot, pois rotuhevoset.
— Eiköhän sitä mitenkään voitaisi välttää? kysyi Esteri. — Minä pelkään, että se koskee äitiisi ja sisariisi liian kipeästi.
Hänen miehensä rummutti sormillaan pöydänkantta ja katseli eteensä. Hän ei ollut puhunut mitään siitä, että hän oli jo luopunut hänelle henkilökohtaisesti rakkaista kalleuksista ja voittanut kaksisataakahdeksankymmentä markkaa, jolla summalla yksinäinen mies maaseudulla, mikäli hän oli laskenut, eläisi jo enemmän kuin puoli vuotta. Tietysti leikkaus koskisi, mutta siitä ei päästy minnekään, jos haluttiin välttää suurempaa.
— Lahjaksi saadut voidaan ja täytyykin jättää, — vastasi hän vihdoin.
— Älä välitä serkkusi lähettämästä kalliista rannerenkaasta, — naurahti Esteri lievästi punastuen. — Täällä ei ole aikaa sellaisilla…
— En minä sitä tarkoittanutkaan, — selitti mies yksinkertaisesti.
— Ajattelin yksinomaan äitiä. Kukaties tulee vielä lahjojenkin vuoro.
— Niin, en minä sitten tiedä. Jos se on välttämätöntä, niin tehtävä kai se sitten on.
* * * * *
Esteri meni ulos. Ikkunasta näki hänen miehensä, että hän suuntasi kulkunsa suoraan navettaan. Alussa, pari, kolme kuukautta sitten, ei hän ollut ajatellut, millä tavalla väki tulisi heihin suhtautumaan, mutta vähitellen hän oli tullut huomaamaan, ettei se jättänyt mitään toivomisen varaa. Suhtautuminen väen puolelta oli kunnioittavaa, Esteriä kohtaan miltei arkaa. Erik Wegener ei voinut itseltään kieltää, että se oli Hannukselan varjo, joka vaikutti. Mutta huomioon liittyi enemmän nöyryytystä kuin tyytyväisyyttä.
Yläkerran asujamille vietiin aamukahvia. Kello oli jo lähellä yhdeksää. Erik Wegener odotti jonkun aikaa, sitten hän raskain, hitain askelin alkoi kiivetä yläkertaan, ensi kertaa naimisiinmenonsa jälkeen. Kun hän tarkemmin ajatteli äidin ja sisarten kohtaloa, niin häntä suretti, melkein itketti. Olivat siellä ylhäällä kuin hänen vankeinaan, joskus kävivät puistossa, kylällä eivät milloinkaan. Jos heidän luonaan joskus joku kävi, asemapäällikön tai kihlakunnantuomarin rouva, niin melkein kuin varkain, häntä peläten, yläkertaan livahtivat. Ja nyt tuli kaiken lisäksi tämä, mutta — ehkä heillä oli siitä jo aavistus.
Ja siitä syntyi kohtaus. Poika, joka oli valmistautunut puhumaan sydämellisesti ja maltillisesti, oli vähällä menettää malttinsa.
Äiti raivostui, sisaret rupesivat itkemään.
— Meillä on kahdeksattasadantuhannen markan velat, — sanoi poika.
— Ja tuskin kolmannesta omaisuutta.
Ei auttanut. Ellei Esteriä olisi tullut, olisi kaikki järjestynyt hyvin. Mutta tämä on kaikki hänen, sen talonpojan, ansiota. Hän ei ymmärrä, eikä pysty ymmärtämään kulttuuri-ihmisten vaatimuksia.
Erik Wegener kohautti olkapäitään. Hän tunsi, kuinka hän vähitellen alkoi kylmetä.
— Minä en ole niitä velkoja tehnyt, — sanoi hän katkerasti.
— Anna edes pappa-raukan levätä rauhassa! — huudahti Gunilla-sisko kyynelten lomassa.
Veli punastui.
— Me kai olemme kaikin osaltamme niihin osallisia, — jatkoi hän, — ja meidän kai olisi yhteisesti torjuttava se, ettemme joudu maantielle.
Huoneen täyttivät nyyhkytykset ja itkunpurskahdukset.
— Jääkö edes flyygeli? — itki Sigrid.
Erik-veli sai kyyneleen silmäänsä.
— Jää, — sanoi hän, — ainakin toistaiseksi. Ja hän melkein hymyili, kun lisäsi:
— Sitä emme henno sinulta ottaa. Voisit kuolla siitä.
Sanat vaikuttivat kuin auringonsäde sadekuurojen raossa. Huoneeseen tuli rauhallisempi ja keveämpi olo.
— Vie, lapseni, vie vaatteet päältäni! — huokasi kunnallisneuvoksetar. Hän oli kalpea, hänen rintansa kohosi ja laski, ja lopulta hän uudelleen purskahti itkuun.
— Mutta, mamma rakas, enhän minä voi sitä auttaa, — huudahti poika tuskallisesti, — kun täytyy, kun todellakin täytyy! Parempihan on, että itse vapaaehtoisesti… kuin että viedään. Pitäjänkin tähden.
Hän oli koko ajan, yrittämättäkään istuutua, seisonut ovensuussa kuin joku talonvouti. Nyt hän teki lähtöä. Piti valita ne esineet, joista enimmin piti. Hän tulisi illalla uudelleen.
Kaikki, mikä oli ollut kallista ja rakasta, vietäisiin pois, joutuisi vieraille, tuntemattomille ihmisille ja tuntemattomaan ympäristöön. Se raateli ja viilsi sydäntä ja itsetuntoa, mutta kun täytyi, niin täytyi. Hän puristi huulensa lujemmin yhteen ja koetti kääntää ajatuksensa muualle. Eikö, kaiken lopuksikin, tässä itsensäkieltämisessä ja uhrautumisessakin ollut jotakin mielenkiintoista, melkein suloista.
Alakerran sisä-eteisessä hän muisti jotakin ja kiiruhti uudelleen ylös.
— Tapasin Constantin-serkun kaupungissa käydessäni, — sanoi hän Gunilla-siskolleen, — ja hän kertoi kirjoittavansa sinulle tärkeistä asioista. Onko tullut mitään?
Sisar meni lumivalkeaksi kasvoiltaan.
— Se ei kuulu sinuun, — vastasi hän jäykästi.
Ja kun veli jo oli ovessa menemässä, lisäsi hän:
— Ilmoitan sinulle kyllä, kun tarvitsen sinua.
Mutta veli Erik ei ollut näkemässä, kuinka Gunilla-sisko hänen mentyään meni omaan huoneeseensa ja ratkesi hillittömään itkuun. Eikä hän ollut näkemässä, kuinka hän muutaman tunnin kuluttua tyynenä, mutta kalpeana kasvoiltaan tuli äitinsä ja nuoremman sisarensa luokse ja alkoi erotella ja nimitellä niitä tavaroita, jotka piti jätettämän, ja koetti saada ne mahdollisimman vähäisiksi. Äiti ja sisar ihmettelivät eivätkä ymmärtäneet, mikä häneen oli mennyt.
Peuraniemen avaroihin suojiin astui siis hävitys, silmin nähtävä ja käsin tunnettava hävitys ja riisto. Wegenerien maakunnassa kuuluisat hopeat, esi-isiltä ja Gyllenmarckeilta perityt, saivat mennä, matot revittiin lattioista, taulut riistettiin seiniltä, huonekasvit ja kirjasto kannettiin odottaviin kärryihin, kymmenestä huoneesta vietiin koko kalusto, vain kahdeksan jäi asuttavaan kuntoon, neljä ylä- ja neljä alakerrassa. Rotuhevoset, neljä luvultaan, vietiin kaupunkiin ja jätettiin vaihdettaviksi työhevosiin, edesmenneen kuvernööri Wegenerin vaunut myytiin maakunnan museoon, ja museon johtokunta arveli, että olisi ne voitu lahjoittaakin. Ja tämä kaikki oli Erik Wegenerin, Peuraniemen patruunan pojan, työtä.
Pitäjä seisoi korvat hörössä ja katseli ja ihmetteli, kun tavarakuorma toisensa jälkeen vyöryi asemalle. Tätä se ei voinut käsittää. Pakkohuutokaupan, avisuunin, se olisi voinut käsittää, mutta tämä meni, niinkuin kanttori sanoi, "yli horisontin". — Meinaakohan se myydä salaa velkojiltaan? Eikö Peuraniemeen pitänyt tulla konkurssi? Vai aikooko se todellakin tulla siinä elämään! Piru sen tiesi. Jo karaisi Mäenpään herastuomari luontonsa ja kysäisi Hannukselalta. Mutta Hannuksela katseli herastuomaria alta kulmain ja vastasi:
— Perkelettäkös sinua Peuraniemen asiat liikuttavat, kun et ole mitään saamassa. Jos olet tietoja vailla, niin kysy heiltä itseltään.
Sanoi ja käänsi selkänsä. Olisipa sanoja ollut joku toinen, niin olisi Mäenpään Sakari keksinyt vastauksen. Mene tiedä sitäkin Hannukselaa… on niinkuin hyvät tuttavat oltu ja vähän sukulaisiakin.
Kunnallisneuvoksetar kirjoitti pitkän, valittavan kirjeen veljelleen, parooni Gyllenmarckille.
Ja veli vastasi, että poika oli toiminut aivan niin kuin hänen tulikin toimia. Ei pidä tehdä esteitä muutenkin vaikeassa asiassa.
Kahden ja puolen viikon kuluttua saapuivat Peuraniemen myydyistä kalleuksista saadut rahat. Kirje vapisi Erik Wegenerin käsissä ja sydän tykytti kiivaasti. Sittenkuin kaikki kulut oli vähennetty ja nimetyt ostokset suoritettu, oli varoja jäänyt yhdeksänkymmentäkolmetuhatta kahdeksansataa markkaa, "jotka postilähetysvekseleinä myötäseuraavat".
Kahden päivän kuluttua sai isäntärenki lähteä Hannukselaan. Hänellä oli mukanaan valtava setelipinkka ja näin kuuluva kirje:
"Herra Maanv. Hermanni Hannuksela,
Täällä.
Isä vainajani lainaamat Smk. 75,000:- ynnä niille 4 kk:lta juosseen koron Smk. 1500: — saan täten, pyytäen velkakirjan palauttamista, myötäliittää. Kunnioittaen:
Erik Wegener."
Erik Wegener oli vavissut luopuessaan rahoistaan ja kirjeen hän oli kirjoittanut moneen kertaan. Nyt ei enää ollut muuta kuin se, minkä ankaralla työllä sai irti, jos sai.
Isäntärenki palasi vasta myöhään illalla. Hannuksela ei ollut ollut kotosalla, ja hän oli istua könötellyt siinä niinkuin lehmä vieraassa pellossa.
— No entä vastaus? — tiuskaisi Erik Wegener kärsimättömästi.
Isäntärengin sänkisessä, vanhassa naamassa näkyi jonkunlainen ilon kajastus, ja hän väänsi saman suuren setelitukun pöydälle.
Kovin oli ollut tyly Hannuksela. Kuitenkin tupakamariin käskenyt, sinne telefoonin alle istumaan. Kilahtikin se siinä kerran, korvan juuressa. Muttei menty vastaamaan.
— Niin, eiväthän ne tapaa vastata paikkakunnan soittoihin, — virkahti Erik Wegener hätäisesti, — mutta tulkaa nyt asiaan, Herran nimessä.
Siinä se sitten Hannuksela joi kahvin, pasteeraili ja funteeraili. Ja mulkoili. Räknäsi sitten rahat ja otti kolme viisisatasta. — Onko nämä nyt niistä mööpeleistä ja koreuksista? kysyi. Mistäpä hän, isäntärenki, tiesi, mistä haltijaväki rahansa ottaa. Saattoivat hyvin ollakin. — Pasteerailee siinä taas ja muljauttaa välillä. — Sopii viedä loput takaisin ja sanoa, että suorittaa vain tärkeämmät ensiksi. Kyllä siinä souvia riittää, sanoo.
Erik Wegenerin sisu nousi, mutta hän hillitsi itsensä.
— Ja sitten se käski sanoa, — lopettaa isäntärenki, —… tiedä häntä, ilkeänkö sanoakaan… niin, että eipähän koske köyhään.
Erik Wegenerin hampaat kirskahtivat yhteen ja kopea sana pyörähti hänen huulillaan. Isäntärenki saisi mennä takaisin Hannukselaan heti, tuossa paikassa. Mutta samalla hän muisti, mikä hän on niin omissa kuin Hannukselan ja kaikkien muidenkin silmissä: vaivainen, köyhä raukka, joka yritteli muiden hyväksi. Olkoonpa, ettei omasta syystä. Ja häneen meni ennen tuntematon nöyryyden ja kiitollisuuden tunne. Hänen piti rypistää kulmansa ja puristaa huulensa yhteen, ettei toinen huomaisi, että häntä itketti.
Rahat tarvittiin Peuraniemessäkin kovin kipeästi.