XIV
Alkaa kesä kallistua syksyksi ja koivujen lehdet käyvät entistä tummemmiksi ja valmistautuvat kellastumaan. On vain kysymys päivistä. Peuraniemeen on tullut agronoomi, joka päiväkaudet isännän kanssa arvioi ja suunnittelee. Kuuluu olevan isännän, herran, entisiä vanhempia koulutovereita, Arvo Helin nimeltään. Heinä on tehty ja elonleikkuuta ajatellaan. On Peuraniemessä nyt komentoa, on totisesti.
Ja muutamana päivänä tulee metsäherra. Kulkee viikkokaudet metsissä, räknää ja rateerailee ja on tärkeän näköinen. Kaikki vain yhteen rytäkkään. On se, Peuraniemen nuori herra, liemessä, harvoin kotona näkyy ja sanoja on silloinkin vähän, ja käynti kumara ja miettiväinen. Löivät koko suvun surut Peuraniemen nuoren herran niskaan, löivät pitkän ilon perästä.
Mutta tulee niitä suruja enemmänkin. Katsokaapas, Gunilla-neidillä, ylpeällä tyttärellä, on myöskin salaisuutensa, hienot salaisuutensa, josta eivät äiti ja sisar saa osaa. Nyt hän ei enää lue runokirjoja, ei kirjoita kirjeitä, sillä niihin ei enää tule vastausta, ei maalaa tauluja, sillä värit ovat kalliita eikä hänen ylpeytensä salli rasittaa veljeä, eikä istu flyygelin ääressä, sillä sen on sisar vallannut. Vaan illanhämyssä hän menee jokirantaan ja katselee sen sameaan, syvään veteen, joka hitaasti, ikäänkuin varoen ja suuria salaisuuksia säilytellen virtaa eteenpäin. Ja kun hän aikansa on seisonut jokirannassa, kiipeää hän hameitaan kannatellen takaisin puistoon ja istuu siellä, sen kaikkein syrjäisimmässä sopessa, lehtimajassa, missä palveluksensa suorittanut myllynkivi tekee pöydän virkaa.
Näin hän tekee koko syyskesän, ja muutamana iltana hän kohtaa Esterin, Peuraniemen emännän, Hannukselan tyttären. Ensin hän aikoo kiiruhtaa syrjään ja antaa tietä, mutta muuttaakin sitten jostakin mielijohteesta päätöksensä.
— Iltaa, — sanoo hän, niinkuin olisivat tuttavia, jotka jo päivemmällä ovat tavanneet kerran.
Ilta alkaa jo hämärtää, eikä hän huomaa, kuinka Hannukselan tyttären hiukan esiinpistävä alahuuli värähtää ja silmäluomet rävähtävät ikäänkuin että "saapa nähdä, mitä sieltä nyt oikein tulee". Hannukselan tytär on koko sen ajan, minkä on Peuraniemessä emännöinyt, odottanut.
Mutta Gunilla-neiti puhelee hiljaisella ja lempeällä äänellä ja ikäänkuin jollakin tavoin masentuneena.
— Te viihdytte sentään täällä? — kysyy hän. — Vaikka täällä on niin surullista.
Hannukselan tytär katselee kotoaan vilkkuvaa tulta ja vastaa, että tietystihän hän viihtyy. Ja kenties suruistakin päästään joskus.
— Uskotteko te todellakin? — kysyy Gunilla-neiti.
— Uskon.
— Mutta siihen kai menee kovin kauan?
— Mahdollisesti siihen menee kauan.
Ja Hannukselan tytär katselee taas kotoaan vilkkuvia tulia. Nyt on kaksi muuta kirkkaampaa ikkunaa alakerrassa. Tupakamarin ikkunat. Isä on tullut sisälle, istuvat äidin kanssa ja puhelevat. Lempeä kiilto nousee Hannukselan tyttären silmiin, ja Gunilla-neiti, joka nyt ensi kerran tarkkaa Hannukselan tytärtä läheltä, on sitä mieltä, että nuo kasvot ovat kauniit ja rauhalliset. Joskus, ajattelee hän, ne voivat olla kuin äsken kuolleen kasvot.
— Sitten kai te olette hyvin onnelliset, — jatkaa hän.
Hannukselan tytär naurahtaa väkinäisesti, niinkuin näyttää.
— Minä luulen, että me nyt jo olemme onnellisia, — vastaa hän.
— Kaikesta huolimatta?
— Niin.
Se on nyt Gunilla-neidin osa. Hän saa kuulla, että "me nyt jo olemme onnellisia". Hän tulee liikutetuksi, ja kyyneleet alkavat virrata pitkin poskia. Hannukselan tytär katsoo häneen ihmetellen ja vetäytyy kuoreensa.
— Suotta itkette, — sanoo hän. — Minulle ainakaan ette ole mitään tehnyt, jota en jo olisi antanut anteeksi.
Kuta enemmän Gunilla-neiti katselee veljensä vaimoa, sitä rajumpina tunkeutuvat etualalle hänen omat, salaiset mietteensä. Ja kuta selvempinä ja rajumpina ne esiin purkautuvat, sitä vuolaammiksi paisuvat kyynelvirrat. Lopuksi hän purskahtaen heittäytyy veljensä vaimon, puoleksi tuntemattoman ihmisen kaulaan.
— Älkää nyt, — sanoo Hannukselan tytär. — Ei se kannata.
Mutta Gunilla-neiti nyyhkii ja purskuttaa.
— Minä olen niin onneton, niin onneton, kuiskaa hän toisen kaulaan.
Ei Hannukselan tytär saata irtautuakaan hänestä. Silittää kättä ja koettaa keksiä sanoja.
— Suotta, — puhuu hän, — teette itsenne onnettomaksi. — Sellaista ei kannata surra, sanoo hän taas hetken kuluttua asiallisesti, Frans Erikssonia ajatellen. — Hyvä, että menee.
Se on nyt Hannukselan tyttären, veljen vaimon, kylmä ja harkittu mielipide. Mutta toisella on omat, salaiset syynsä, usein esille tulevat ja laadultaan varsin yleiset, mutta jokaisen uuden henkilön kohdalla uudet ja häpeälliset. Ja hän nyyhkyttää yhä. Hänen sydämensä on ruvennut vuotamaan ja se vuotaa yli äyräittensä.
— Oi, te ette tiedä kaikkea, — nyyhkyttää Gunilla-neiti.
Hannukselan tytär arvaa ja hätkähtää. Kasvojen piirteet kovenevat, ja kovenee myöskin jotakin hänen sisässään: vai jo minä nyt kelpaisin rippi-isäksi. Mutta hetken kuluttua hänen kasvonsa lientyvät, povi värisee ja kyynel nousee hänenkin silmänurkkaansa. Eihän tuo toinen häneltä mitään tahtonut, itki vain omaa surkeuttaan.
— Mitäs… — sanoo hän jäykästi, mutta puristelee kädessään olevaa kättä. — Ettehän te ole ensimmäinen ettekä ainoa… Kun kerran tulee, niin kannettava on. Eikä teidän kunnianne, sanoisinko, riipu siitä asiasta…
Näin puhuu Hannukselan tytär miehensä sisarelle ja kiertelee hänen kanssaan pitkän illan pimeätä puistoa. Puhelee hiljaa ja järkevästi kuten vieraalle ihmiselle ja kuitenkin samassa harvaan ja sydämellisesti kuin vanhimmalle ja rakkaimmalle ystävättärelleen.
— Älkääkä nyt suotta päiviä itseänne kiusatko älkääkä ennen aikojaan antako muiden huomata… Kyllä minä koetan järjestää…
Kiertelevät pitkin iltaa ja puhelevat, ja kun Gunilla-neiti menee ylös, on hän tyyni ja rauhallinen ja kiitollinen. Hänhän oli monet pitkät illat katsellut eteenpäin virtaavaa, mustaa vettä.
Mutta kun Erik Wegener saa kuulla asiasta, kirkaisee hän raivosta, puristaa päätänsä ja syöksyy ovesta ulos.
— Herra Jeesus! Tämä vielä kaiken kurjuuden kruunuksi!
Vasta puolen yön seutuvilla hän tulee takaisin. Hän on silloin rasittunut ja kalpea, ja otsa on hikinen ja hiukset takussa aivan kuin hän olisi tehnyt raskaan päivätyön, mutta muuten hän on väsyneen rauhallinen. Mikäpä Gunilla-raukkakaan oli muuta kuin ihminen ja oma sisar, myötätuntoa tarvitseva vielä lisäksi. Esteri oli ollut aivan oikeassa.