XV

Frans Eriksson on rikkaan miehen ainoa poika, ja hänellä on siis niinsanottua tulevaisuutta. Mutta hänen naimiskaupastaan Gunilla Wegenerin kanssa ei voi tulla mitään. Sehän on selvää.

Oikeastaan hänen matkansa Peuraniemeen on aivan tarpeeton, sillä siellä tiedetään jo kaikki se, mikä on välttämätöntä tietääkin, vaikk'ei hän itse ole mitään selvää ja lopullista ilmoittanut. Hän on vain vaiennut. Mutta kun hän nyt on lähtenyt liikkeelle, on se tapahtunut kahdestakin syystä. Ensinnäkin hän tuntee pientä omantunnon kolkutusta povessaan ja toiseksi hän hinnalla millä tahansa tahtoo pelastaa maineensa. Hän on neuvotellut vanhempiensa kanssa ja hän on opetellut läksynsä ulkoa, mutta siitä huolimatta hän tuntee epämääräistä pelkoa ja levottomuutta, kun hän lähestyy Peuraniemen pääportaita ja alastonta lasiverantaa. Lopuksi hän kuitenkin voi ottaa vakavan ilmeen, melkeinpä hymyilläkin itsekseen. Tyhmyyksiä ja harha-askeleitahan tapahtuu elämässä kaiken lopultakin niin paljon. Sitä paitsi… kun tällainen piinallinen tapaus… hän tulee aineellisesti avustamaan Gunillaa niin paljon kuin voi.

Erik Wegener ei ollut itsekseen kuvitellut, että hän enää koskaan näkisi Frans Erikssonia. Kun hän nyt näkee hänen rauhallisesti kävelevän Peuraniemen puistokujaa päärakennusta kohden, menee häneen jäätävä kylmyys ja hänen ensi aikomuksensa on kylmästi palauttaa hänet ovelta. Mutta kun Frans Eriksson sitten astuu sisään, on Erikillä ladattu revolveri valmiina taskussa ja hän ajattelee: kettu menee suoraan satimeen.

Kohtauksesta ei muodostu myrskyisää eikä erikoisen draamallistakaan.

Frans Eriksson kumartelee syvemmin kuin samanikäiselle tai nuoremmalleen olisi tarpeellistakaan, hymyilee hiukan hämmentyneesti ja pyytää anteeksi vaivaamistaan, melkeinpä olemassaoloaan. Sitten hän alkaa lukea ulkoläksyään, mutta kuta pitemmälle hän pääsee, sitä selvemmin hän alkaa huomata, että hän nyt on joutunut väärälle asialle.

— Vai niin, — sanoo Erik Wegener, kun hän on lopettanut. — Vai niin te olette aikonut järjestää asian.

— Niin, tarkoitan, ellei teillä ole mitään sitä vastaan.

— Miksi ette pyytänyt tavata sisartani, vaan minua.

— Tarkoitin… otaksuin helpommaksi näin. Ajattelin, että sitten, kun me ensin olemme keskustelleet, sitten kolmisin…

— Vai niin. Mutta silloin kun te solmitte välinne sisareni kanssa, ei minua tarvittu. Eikä myöskään silloin kun te hänet viettelitte.

Frans Eriksson kalpeni.

— Teillä on kyllä oikeus puhua minulle noin, — myönsi hän.

— Te myönnätte sen, ja se on hauskaa kuulla. Mutta koska te nyt tahdotte kuulla minun mielipiteeni asiassa, niin minulla on vain kaksi vaihtoehtoa. Toinen on: vihille! Toinen on tämä.

Erik Wegener veti esiin revolverin ja laski sen eteensä pöydälle.

— Kun näin teidät ikkunasta, — jatkoi hän, — ajattelin ensin yksinkertaisesti käskeä teidät ovesta ulos, niinkuin lurjuksille on tapana tehdä. Mutta se olisi ollut turhaa ylpeyttä ja sitäpaitsi vääryys sisartani kohtaan. Teidät kyllä potkitaan nytkin ovesta pihalle, mutta sitä ennen lausuu pappi muutaman sanan, tahdoittepa te tai ette ja tahtoipa sisareni tai ei.

Sulhasmiehen kädet vapisivat huomattavasti, mutta hän koetti koota rohkeutensa.

— Suokaa anteeksi, — sanoi hän vaisulla äänellä, — mutta minä luulen teidän tietävän, mikä seuraus murhasta on.

— Tiedän. Lainsäädäntömme ei ole niin pitkälle kehittynyt, että se katsoisi tällaista tapausta lieventäväksi asianhaaraksi, niinkuin muistelen Ranskan rikoslain tekevän, mutta minä kärsin seuraukset kernaasti. Suokaa anteeksi tekin, mutta minä en luonnostani ole varsin puhelias. Te siis valitsette jälkimmäisen?

Erik Wegener veti hanan vireeseen.

Nyt ei Frans Eriksson tiennyt, oliko hän tekemisissä viisaan vaiko hullun kanssa. Hän oli aikaisemmin tuntenut erään Erik Wegenerin, lakitieteen ylioppilaan, hiljaisen ja rauhallisen miehen, jolla kyllä oli iloiset, odottavat silmät, mutta joka päästi ilonsa valloilleen vain kaikkein lähimmässä toveripiirissä. Tämä Erik Wegener, joka kylmästi punniten veti revolverin hanan vireeseen, oli kokonaan toinen mies. Frans Erikssonia peloitti ja kammotti.

— En ota tätä askelta omasta tahdostani, — sanoi hän.

— Kenen sitten?

— Sukuni.

— Teidän ei kannata puhua suvusta.

— Niin, — teidän käsittääksenne. Isäni…

— Suokaa anteeksi, herra Eriksson, — nyt on vain kysymys kahdesta vaihtoehdosta.

Erik Wegener otti revolverin pöydältä, ja Frans Eriksson teki valintansa.

— Tietysti minä valitsen edellisen, — sanoi hän ja koetti hymyillä.
— Omasta tahdostani minä tietysti en…

— Älkää jatkako. Olkaa sensijaan hyvä ja kirjoittakaa kirje kirkkoherranvirastoon.

Asia oli saatu alkuun, ja loppu sujui itsestään.

Frans Eriksson kirjoitti.

— Joko minä nyt saan mennä? — kysyi hän sitten.

— Ette kai. Te jäätte Peuraniemeen kolmeksi viikoksi.

Ja Frans Eriksson jäi. Peuraniemen yläkerrassa oli hylätty ja puoleksi unohdettu nurkkakamari, jota neljäkymmentä vuotta sitten oli käytetty kunnallisneuvos-vainajan mielipuolta luutnantti-veljeä varten, joka sinne oli kuollutkin. Se oli kaikin puolin lämmin ja mukava huone, paitsi että ovi oli kaksinkertainen, nurkat pyöristetyt ja ikkuna tiheällä, mutta kodikkaaksi nikkelöidyllä ristikolla varustettu. Sinne saatettiin Frans Eriksson, ja sen vastalauseen vapauden riistämisestä, jonka hän oli aikonut esittää, tukahdutti hän alkuunsa. Ajankohta ei nyt ollut sellaiselle otollinen.

* * * * *

Erik Wegener puhui, ja hänen vaimonsa puhui, mutta Gunilla-neiti vain itki.

— Mutta ymmärrä nyt, lapsi rakas, — sanoi Esteri, — että tällainen järjestely on kaikkein paras.

Gunilla-neiti tahtoi kuitenkin toisin. Antaa Fransin mennä. Hän ei tahtonut häntä enää nähdä.

— Rakastatko sinä häntä vielä? — kysyi veli synkästi, ja vaimon kasvot punastuivat.

— Voi, en, en.

Pitkiä, hiljaisia minuutteja. Sisar itki, ja vähältä ettei itkenyt
Esterikin, Hannukselan tytär.

— Tässä ei ole kysymys muista eduista kuin siitä, että lapsesi saa laillisen isän.

Sanat olivat Erik Wegenerin, mutta ääni tuntui vieraalta. Silloin sisar antautui.

— Tehkää mitä tahdotte, — sanoi hän.

Ja neljännellä viikolla oli kaikki valmista. Kirkkoherra oli utelias ja tuli itse toimittamaan vihkimisen. Hän oli samalla aikonut puhua muutamia lohduttavia ja rohkaisevia sanoja nuorelle isännälle ja hänen vaimolleen, mutta ne jäivät sanomatta. Molemmissa oli jotakin niin ynseää, että vanha kirkkoherra tunsi itsensä noloksi ja neuvottomaksi. Morsian itki koko ajan ja vastasi epäselvästi kysymyksiin, sulhanen oli valkea kuin ruumis ja vapisi. Ja todistajina olivat sisäkkö ja isäntärenki. Moista vihkimistä ei kirkkoherra kuunaan ollut toimittanut. Ihme ei ollut, että hän, missä vain sopiva tilaisuus oli, siitä kertoi.

Tuskin oli kirkkoherra saanut kunnollisesti onnitelluksi ja hyvästellyksi, kun jo Erik Wegener osoittaa vastatehdylle aviomiehelle ovea.

— Olkaa hyvä! — sanoo hän.

Frans Eriksson seisoo kivettyneenä paikallaan, huulet vavisten, nuori rouva nyyhkii edelleenkin ja menee yläkertaan.

— Se on valmis nyt, — jatkaa Erik Wegener ja avaa oven salvasta. —
Olkaa hyvä.

Peuraniemen vävy ei esittele vastalauseita, tahdottomasti hän antaa palvelijattaren auttaa päällystakkia ylleen.

— Näinkö minun pitää mennä? — kysyy hän.

— Niin. Mutta teillä on tilaisuus kirjoittaa. Hyvästi nyt!

Ovi avautuu ja sulkeutuu, ja ulkona puhaltelevat syystuulet.

— Ehkä sinä teit hänelle väärin, — sanoo Esteri.

— Tein niinkuin olin luvannut.

* * * * *

Syystuulet heittäytyvät tänä vuonna tavattoman pitkällisiksi.
Oikeastaan ne ovat alkaneet jo viime viikolla ja niitä jatkuu
yhtämittaisesti. Nyt on keskiviikko ja huomenna, torstaina, otetaan
Peuraniemeen se suuri, kahdeksattasadantuhannen markan kiinnitys.

On nyt puheenaihetta pitäjällä ja lienee Hannukselallakin yksinäisyydessään miettimistä.