XVI
Kerran Erik Wegener pysähtyi ja alkoi tarkastella itseään. Joskus, keskellä kiireisiä töitä ja suunnitteluja, hän oli tullut pysähtyneeksi saman kysymyksen eteen, mutta antanut sen mennä menojaan, vieläpä sitä menoa auttanutkin. Hänellä nyt ei kerta kaikkiaan ollut aikaa sellaiseen. Hän oli kuin kello, joka on vedetty käyntiin ja joka käy, kunnes veto loppuu. Hän niinkuin kaikki muutkin ihmiset.
Minkä tähden, miksi?
Ei pidä filosofeerata asioita, joita ei kykene tajuamaan. Moni on siitä tullut hulluksi. Hän, Erik Wegener, on kai astunut valjaisiin isänsä kunnian vuoksi ja oman kunniansa vuoksi. Ja vaimonsa ja omaistensa vuoksi myöskin. Se on hänen velvollisuutensa, eikä siitä sen enempää. Maailmassa tapahtuu kaikki sittenkin auttamattoman johdonmukaisesti.
Näin hän oli sivuuttanut kysymykset, joita moni olisi pitänyt varsin tärkeinä ja suuriarvoisina.
* * * * *
Kun hänen ajatuksensa nyt, tällä kertaa, alkoivat askarrella niissä neljässä vuodessa, jotka olivat kuluneet, vaikuttivat ne enemmän tunteisiin kuin järkeen. Hän tunsi jonkunlaista salaista, ylitsepursuvaa riemua, joka vain odotti tilaisuutta saadakseen tulla ilmi. Mielikuvitus toimi ja maalaili, ajatukset hypähtelivät asiasta toiseen kuin juopuneen. Että kaikki tulisi menemään näinkin hyvin, sitä hän ei ollut osannut kuvitella, vielä vähemmin järjellisesti ajatella. Neljä vuotta yhtämittaista työtä, kaikki mennyt kuin edeltäkäsin määrätyn kaavan mukaan, tarvitsematta kertaakaan suunnitelmasta poiketa ja tarvitsematta kertaakaan kärsiä ylimääräisiä nöyryytyksiä.
Mikä hän sitten oli? Sitä hän ei osannut täsmällisin sanoin määritellä. Viidettä vuotta sitten oli hän ollut nuorukainen, joka juuri oli tullut mieheksi. Hän rakasti rytmiä ja musiikkia, tunnelmia ja kukkien tuoksua. Hän ei ajatellut, vaan hän haaveili, kuvitteli mielessään kaiken sen, minkä toivoi tapahtuneeksi tai paremminkin: tapahtuvan. Niin hän oli haaveillut omasta tulevaisuudestaan, niin itsestään ja Hannukselan tyttärestä. Sitten oli muuttumisprosessi alkanut. Sen lähtökohta oli ensimmäinen kohtaus Hannukselan isännän ja hänen välillä, se hänelle nyt selveni. Hän oli silloin vaipunut haaveelliseen suruun, mutta joka tapauksessa se oli saanut hänet ajattelemaan elävää elämää. Isän kuolema ja toinen kohtaus oli ikäänkuin ravistanut hänet hereille ja antanut hänelle määrätyt tehtävät käteen. Kuoleman olisi ensi kädessä pitänyt herättää surua, ja kai hän oli surrutkin, niinkuin hyvän isän kuolemaa surraan, mutta joku voima hänen sisässään toimi ja suunnitteli oman mielensä mukaan, eliminoiden murheen ja poistaen ulkonaisen tylsyyden, jonka suru tavallisesti joksikin aikaa surijaan tuo. Tämä sisällinen voima, jolle hän ei keksinyt nimeä, oli pakottanut hänet tekemään toisen ratkaisevan käyntinsä Hannukselaan, harmajaan linnaan, tämä sama voima oli kannustanut häntä, kun hän viileässä pankkihuoneistossa tyynesti ja asiallisesti päätteli Peuraniemen huimaavista veloista, ja tämä sama voima ajoi häntä nytkin. Missä sen alkujuuri oli, sitä hän ei, kuten sanottu, saattanut itselleen eritellä. Ehkäpä se kaikki vain oli haaveilua, joka, sen sijaan että olisi askarruttanut mielikuvitusta ja istuttanut häntä joutilaana, pani hänet liikkeelle. Niin, ehkäpä se todellakin oli ainoastaan sitä.
Ulkona oli räiskyvä pakkanen. Ihmiset olivat jo aikoja sitten menneet levolle, mutta hän istui tässä yksin ja mietti ajallisia asioita ja siinä välissä myöskin ajattomia. Tässä oli hänen edessään kirje. Se oli Frans Erikssonilta, ties kuinka mones jo järjestyksessä. Äänensävy sama kuin ennenkin: puolittain uhitteleva, puolittain nöyrä. Hän, Frans Eriksson, oli menetellyt väärin, häntä oli yllytettykin. Hän rakasti sentään kaunista vaimoaan, jolle hän aiheettomasti oli tuottanut kärsimyksiä, ja lastaan, jota ei ollut nähnyt. Oli aina rakastanut. Eikö hän saisi tulla katsomaan. Olihan hänellä sitäpaitsi laillinen oikeus. Ellei tähän tulisi vastausta, rupeaisi hän hakemaan avioeroa.
— Ruvetkoon, Herran nimessä! — ajattelee Erik Wegener.
Mutta jos sovinto on mahdollinen, auttaa hän Erik Wegeneriä, missä voi. Hänhän ei ollut toiminut omasta aloitteestaan.
— Näyttäköön teossa, älköönkä kulutelko aikaansa kirjoittelemalla, — miettii Erik Wegener edelleen ja pistää kirjeen laatikkoon, mutta jatkaa heti: — Eihän hänellä sentään ole muuta tekemistäkään kuin miettiä sitä yhtä asiaa.
Erik Wegener päätti vieläkin olla vastaamatta. Oikeastaanhan ei asia häntä enää liikuttanutkaan, sillä vihkimisen jälkeen hän oli antanut lopun sisarensa hoidettavaksi. Ja Gunilla-siskosta hän ei saanut selvää. Hän oli Esterin apuna taloudellisissa askareissa ja vaali lastaan, jonka nimeksi oli pantu Erik. Asia ei tullut koskaan puheenalaiseksi, ja milloin keskustelu sitä kaukaakin sivuutti, poistui Gunilla-sisko. Hän ikäänkuin suri ja häpesi, mutta kumpaa hän teki enemmän, siitä ei veli ottanut selvää. Toisinaan sisar nimellisen miehensä kirjeisiin vastasi, toisinaan ei. Saattoi olla jotakin uudelleen syntymässä, saattoi myöskin olla lopullisen lopun alkua.
Toisin Sigrid, nuorempi sisar. Eloisa, iloinen luonne, jonka suurin suru oli flyygelin mahdollinen menettäminen, ei ollut viihtynyt yläkerrassa jouluunkaan asti, jonne hän oli seurannutkin vain jonkunlaisesta yhteistunnosta. Hän oli ruvennut pian kaipaamaan alas, "ihmisten joukkoon", ja että vanhempi sisar oli ehtinyt aikaisemmin, siihen, kuten jo tiedämme, oli omat omituiset syynsä. Mutta Sigrid oli kuin itsestään seurannut heti jäljessä ja muuttunut Esterin sokeaksi ihailijaksi.
"Oikeastaan minä jo ihailin sinua ennen kuin Erik", oli hän selittänyt, "mutta eihän sellaista sovi näyttää".
Ja kuin selitykseksi äkilliselle tunteenpurkaukselleen ja ällistyttävälle totuudenrakkaudelleen hän liitti:
"Se johtuu siitä, näetkös, että sinä aina osaat olla juhlallisen ja totisen näköinen niinkuin nunna. Ja pitää suusi kiinni."
Se nyt oli selvää ja väärentämätöntä Sigridiä.
Veljeä hymyilytti, kun hänen mieleensä yksinäisyydessä tulivat nämä asiat, hymyilytti elämän meno kokonaisuudessaan ja sisaren touhu. Mutta sitten tuli hänen mieleensä seikkoja, jotka tappoivat hymynhäiveen.
Äiti. Äiti ei ollut lausunut Esterille yhtään sanaa ensi tapaamisen jälkeen ja tuli harvoin näkyviin yläkerrastaan. Mutta äiti on auttamattomasti väärässä, sanoivat pojan kaikki vaistot. Eikä hän millään tavalla ruvennut rakentamaan yhdyssiltaa eikä syventynyt äidin katsantotapaan ja -kantaan. Hän tunsi, että se on mahdotonta, ja toiseksi hän tunsi, ettei neljännellä käskyllä ole tässä vähintäkään sanansijaa. Mutta joskus hän oli kauhukseen huomannut, ettei hän ollut äidin olemassaoloa muistanutkaan eikä ottanut häntä lukuun suunnitelmissaan.
— Aluksi oli äiti aiheettoman ylpeä, — päätti hän. — Ja sitten äiti yksinäisyyteensä tottui tai ei tahtonut, väärästä ylpeydestä, luopua siitä. Mutta hän tulee kyllä, hän tulee kyllä, kun näkee, mihin koko meidän työmme tähtää.
Ja lopuksi hänen ajatuksensa liitelivät harmajaan linnaan ja kaikkeen, mikä sen kanssa oli yhteydessä. Oliko olemassa jonkunlainen sotatila Hannukselan ja Peuraniemen välillä? Olikohan hän kenties eräissä suhteissa tehnyt väärin Hannukselan asujamia kohtaan? Viime kysymykseen hän nyttemmin rauhallisesti saattoi vastata kieltävästi. Jo silloin, viidettä vuotta sitten, oli hän ollut tietoinen siitä, että ulkonaisesti hänen tekonsa kylläkin näyttäisi harkitsemattomalta, mutta että vääryyttä siinä ei saattanut löytää. Ne harvat kerrat, jotka hän oli Hannukselan isännän jälkeenpäin kohdannut, olivat tuottaneet ilmeistä vastenmielisyyttä Hannukselalle. Hän oli muistanut, missä suhteissa hän on Hannukselaan, hänen sydämensä oli ruvennut tykkimään kiivaammin ja veri oli ajautunut päähän, ja siinä ohessa hän oli huomannut, että Hannuksela, jos oli tilaisuutta, mieluummin oli niinkuin ei huomaisi häntä kuin vastasi hänen kunnioittavaan, miltei nöyrään tervehdykseensä. Joskus se oli käynyt hänen sisulleen ja hänen ylpeytensä oli herännyt, mutta sitten hän oli vaistonnut Hannukselan ajatuskannan: hän oli vienyt hänen ainoan tyttärensä köyhyyteen ja surkeuteen ja hän sai sen, minkä ansaitsikin. Ei mitään muuta. Sotatila oli siis Peuraniemen ja Hannukselan välillä olemassa, ja ennenkuin hän, Erik Wegener, siitä kunniallisesti selviytyisi, vaadittiin vielä paljon pitkiä päiviä ja unettomia öitä. Mutta niitä hän uhraisi niin kernaasti.
Näin miettii Erik Wegener elämänsä juoksua, ja yhä pitemmälle ehtii
yö. Öljy kuluu vähitellen lampusta loppuun, mutta sitä hän ei huomaa.
Hän antaa ajatustensa kerrankin vapaasti liidellä, saahan niitä,
Jumala paratkoon, keskittää ja vaivatakin. Jo aamusella se on edessä.
Eikä hän huomaa, kuinka sivuovi aukeaa ja hänen vaimonsa astuu sisään. Istuu vain ja miettii ja antaa savukkeen hiljakseen palaa loppuun.
— Mutta miks'et sinä jo mene nukkumaan? — kysyy Esteri. — Vai onko taas joitakin… ikävyyksiä?
Mies säpsähtää ensin, mutta sitten valtaa hänet lämmin, viihdyttävä tunne.
— Ei toki. Istun tässä vain muuten, — vastaa hän ja asettaa vainionsa istumaan sohvaan.
Hiljaisuutta. Molemmat tarkastelevat toisiaan, ja vaimon poskipäille nousee ohut puna.
— Tarkastelin sinua lampunvalossa, — virkkaa hän. — Sinä olet vanhentunut ja tullut melkein kovan näköiseksi.
— Hm…
Miehen on vaikea keksiä vastausta, vaikka hänen ajatuskoneistonsa onkin taukoamattomassa käynnissä. Tuo tuossa, tuo rakas, Esteri, mitä hän mahtaneekaan ajatella ja sulkea itseensä? Nyt on yö, ja ajatukset ovat herkimmät ja hempeimmät.
Vaimo oivaltaa miehensä ajatukset, ja vastaus soinnahtaa kuin itsestään.
— Missä sinä olet, siellä on minunkin hyvä olla, — sanoo hän katsoen miestään suoraan silmiin. Vanhempani antavat kyllä joskus anteeksi sen, mitä on anteeksiannettavaa. Mutta se yksi asia minua vaivaa…
Mies arvaa, mistä on kysymys. On kuin sähkövirta kävisi läpi hänen ruumiinsa, joka hetkeksi tuntuu menettävän tajuntansa, veri nousee päähän, poven alla palaa, ja kädet vapisevat. Molempien hengitys salpautuu ja käy sitten hitaasti ja raskaasti, melkein läähättäen.
— Ei, — vastaa hän raskaasti ja kuin ponnistaen viimeiset voimansa.
— Peuraniemi on vielä velassa, ja ajattele, jos juuri silloin…
Erik Wegeneriä ajatus kammottaa ja hurmaa. Pakkanen paukkuu nurkissa, ja hän menee ulos tähtikirkkaaseen yöhön. Kun hän nyt katselee välkkyilevää taivaankantta, tuntuu kaikki mainen pyrkimyksilleen kovin pieneltä ja vähäpätöiseltä, pieneltä Peuraniemi suunnattomine velkoineen, pieneltä joen takana kirkasta taivasta kohden kohoutuva harmaja linna, pieniltä ihmiset arkisine touhuineen ja kaikkein pienimmältä hän itse vähäpätöisyydessään. Taivas kaareutuu mustanpuhuvana ja välkkyilevänä ja korkeana, mutta eivätkö sittenkin tähdet ole täällä lähempänä kuin muualla, olkoonpa, etteivät meidän pyrkimyksemme noita tuolla ylhäällä liikuttaisikaan.