XVII
Ja niin tapahtui, että kunnallisneuvoksetar Wegener eräänä aamuna tuli alas. Se tapahtui kevätaamuna, heti aamiaisen jälkeen.
Erik Wegener tuli omituisella tavalla liikutetuksi puhutellessaan äitiään. Hän ei ollut varhemmin pannut merkille niitä muutoksia, joita äidissä viiden vuoden kuluessa oli tapahtunut. Nyt, kirkkaassa auringonvalossa, pienen pienten tomuhiukkasten leijaillessa valkeassa valojuovassa, nuo muutokset näkyivät entistä selvemmin ja räikeämmin. Kuukausi sitten, viikko sitten, eilen ei Erik Wegener vielä ollut niitä ulkonaisia muutoksia huomannut, nyt ne yht'äkkiä, aivan kuin yöllä tulleina, murheellisina ja räikeän alastomina astuivat silmien eteen. Illalla puhuttelet parhaissa voimissaan olevaa jäykkää, ylpeätä ihmistä, aamulla näet saman ihmisen, mutta hän on silloin vanhus, avuton, nöyrtynyt, vanhanaikaiset vaatteet huonosti sopien jollakin tavoin lyhistyneelle vartalolle. Ja kuitenkin olivat muutokset tapahtuneet päivä päivältä, vähitellen, asteittain.
Kunnallisneuvoksettaren tuloa ei ollut kukaan ilmoittanut, hän ilmestyi hiljaa ovelle, painoi sen kiinni jäljessään ja astui sisään. Hän näytti olevan outo ympäristössään ja loi kysyvän — pojasta näytti: pelästyneen — katseen ympärilleen. Kädessä oli hänellä surukirje.
— Häiritsenkö minä sinua? — kysyi hän hiljaisella äänellä, valmiina, niinkuin näytti, vetäytymään takaisin ja tulemaan sopivampaan aikaan.
Pojan olo tuli entistä tukalammaksi ja tuskallisemmaksi. Seisoa tässä ja ottaa vastaan kuin vieras ihminen — oma äitinsä.
— Ei suinkaan, — huudahti hän melkein hätäytyneesti ja talutti äitinsä istumaan. Kuinka mamma nyt tuollaista…
Seisoa tässä ja ottaa vastaan oma äitinsä keksimättä edes yhtään ystävällistä sanaa. Asuttu samojen seinien sisäpuolella, ollaan äiti ja poika, eikä tiedetä toinen toisestaan. Viisi vuotta! Jos joku tulisi häneltä kysymään, kuinka äiti on ne viettänyt, niin hän ei voisi antaa selvää ja tyhjentävää vastausta. Hän on tehnyt muodolliset velvollisuutensa, mutta onko hän koskaan edes kysynyt, tarvitseeko äiti mitään!
Kunnallisneuvoksetar istuu ja hypistelee kirjettä käsissään. Hänen on jostakin syystä vaikea puhua, ja tarkkaavaisempi näkijä voisi huomata, että hän taistelee liikutusta vastaan.
— Veljeni… enosi, piti minun sanoa, — aloittaa hän, — on kuollut ja minä menisin kernaasti…
Hän ei voinut sanoa sanottavaansa loppuun, vaan purskahti itkuun. Ja itku valtasi pojankin. Hän ymmärsi niin täydellisesti äidin kyyneleet, jotka pitkän aikaa patoutuneina nyt pääsivät valloilleen, ymmärsi aseman nöyryyttävyyden ja ymmärsi senkin, ettei äiti saanut pyyntöä huuliltaan: Minä menisin kernaasti hautaamaan veljeni, mutta minä tulin kysymään, sallivatko sinun asiasi. Ja poika heittäytyi polvilleen äitinsä eteen niinkuin lapsena, jolloin hän hänelle uskoi pienet ja suuret murheensa, kätki päänsä hänen syliinsä ja hoki:
— Anna anteeksi…
Mutta äiti silitteli hiljaa ja lempeästi hänen hiuksiansa, niinkuin ennenkin, ja vastasi:
— Ei niin, Erik, sillä sinä ja vaimosi olette molemmat oikein tehneet, vaan minun on saatava anteeksi…
Hannukselan tytär ei ratkea rajuun itkuun. Hänen povensa vain nousee ja laskee, kyyneleet valuvat kirkkaana virtana pitkin poskia alas kaulalle ja puserolle, ja hän painaa päänsä anoppinsa rintaa vasten.
— Älkää minun takiani itkekö, — sanoo hän, — minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa, vaan päinvastoin pyydettävää. Olisihan minun pitänyt lähestyä, mutta en ole oikein tiennyt, kuinka…
Mutta kunnallisneuvoksetar itkee yhä. Hellyys, kauan aikaa pidätetty, on päässyt valloilleen.
Kuinka paljon on Esteri saanut kärsiä hänen takiansa? Ja tämä kärsimys vielä muiden lisäksi!
— Ettehän te ole minulle mitään pahaa tehnyt, — vastaa Esteri ja vetäytyy hiljaa ja huomaamatta omaan kammioonsa.
Tämä päivä valaa suurta sopusointua ja rauhaa yli koko Peuraniemen. Aurinko paistaa ulkona, ja sisällä on lämmintä ja aran tunnelmallista. Sanoja puhutaan, mutta niitä puhutaan enemmän muodon vuoksi, harkiten ja soveliaasti valiten. Ja kunnallisneuvoksetar huomaa, että salissa ovat vanhat Wegenerit ja molemmat Gyllenmarckit puolisoineen vielä paikoillaan, mutta häneltä pääsee huokaus, kun hän näkee, miten paljon kaikki on muuttunut. Siinä huokauksessa on kuitenkin yhtä paljon iloa siitä, että hän taas on tässä huoneessa, että hän taas on kotonaan, ja toivoa siitä, että ehkä kaikki tulee ennalleen, kuin auttamattomasti menneen suremista.
* * * * *
Mutta Soiluan ruukilla on vanha parooni Gyllenmarck, kunnallisneuvoksettaren veli, kallistanut päänsä ikuiseen lepoon. Ja niin näkevät pitäjäläiset senkin, että vanha kunnallisneuvoksetar ja Peuraniemen nuori emäntä yhdessä lähtevät pitkälle matkalle Soiluaan tehdäkseen vainajalle viimeisen palveluksen. Joku näkee vielä senkin, että Hannukselan isäntä tullessaan asemalle menijöitä vastaan nopeasti kääntää hevosensa syrjätielle, aivan kuin olisi aikonutkin sinne mennä, välttääkseen kohtaamasta tulijoita.
Kymmenen vuorokauden kuluttua he palaavat. Kunnallisneuvoksetar on masentunut ja vakavan näköinen. Mitään hauskoja uutisia hänellä ei ole kerrottavana. Soilua tulee auttamattomasti joutumaan vieraille, Constantinissa ei ole miestä sitä pitämään. Jo hautajaispäivän iltana oli hän antanut valtuudet toiselle ja matkustanut jonnekin, minne, sitä hän ei ollut kenellekään kertonut.
— Se siis oli viiden sukupolven kokoaman omaisuuden loppu? — pääsi pojalta tahtomatta katkerasti.
* * * * *
Se, mitä hänelle, kunnallisneuvoksettarelle, laillisesti kuului, se tulee huomenna kahdessa suljetussa rautatievaunussa. Soiluan velkojat olivat joka tapauksessa tulleet tyydytetyiksi.
— Minusta näytti niiden kasvoista, että liiaksikin, — pisti Esteri väliin.
— Ei kai serkkuni muuten olisi hallintoa luovuttanutkaan, — vastasi hänen miehensä. Mutta ne mamman tavarat pitää huomenna muistaa haetuttaa asemalta. Ehkä onkin paras, että menen sinne itse valvomaan.
— Ne ovat melkein kaikki tarpeettomia, väitti kunnallisneuvoksetar, — niin että epäilen, tokko meille niistä on mitään hyötyä. Vaikka hyvin arvokkaitahan ne kyllä ovat.
— Ah, mamma saa olla huoletta, — naurahti poika rohkaisevasti. — Me saamme nyt Peuraniemestä irti, mitä välttämätöntä on. Meidän ei ole pakko mistään luopua.
Kunnallisneuvoksettaren silmissä kiilsi kyynel.
— Ja on minulla sitten muutakin, mutta siitä kerron huomenna, — lopetti kunnallisneuvoksetar.
Illalla, kun muut jo olivat levolla, kertoi Esteri miehelleen:
— En eläissäni ole nähnyt niin komeata paikkaa kuin se Soilua.
— Komeahan se on, — myönsi mies.
— Ja ajattele: kaikki pantiin puhtaaksi! Mutta vaikka niin meni kaikki, tuli äidillesi, paitsi tavaroita, vielä kymmeniätuhansia, ellei satatuhatta markkaa rahaa.
— Kuinka se on mahdollista! — huudahti Erik Wegener kalveten. — Ne olisi pitänyt luovuttaa serkulleni.
— Isäsi oli aikoinaan, naimisiin mennessään, jättänyt ne sinne jotakin kuittia tai velkakirjaa tai sellaista vastaan. Se velkojain asiamies ne rahat äidillesi antoikin.
— Vai niin, — sanoi mies kuivasti ja hiukan vaivaantuneesti.
— Ei äitisikään sitä muuten olisi tiennyt, jatkoi Esteri. — Isävainajasi kai ei ollut koko asiasta koskaan maininnut, ja muutenkin kai oli unohtunut koko juttu.
— Hm…, — hymähti mies syviin mietteisiin vaipuneena.
Koko maailma oli täynnä odottamattomuuksia ja yllätyksiä. Iloisia, jos surullisiakin. Hän sai ruveta uudelleen penkomaan mahdolliset ja mahdottomat säilytyspaikkansa.
Kolmantena päivänä hän kyseenalaisen paperin löysi. Se oli muutamassa hylätyssä korissa, joka oli sullottu täyteen kannettomia lastenkirjoja, pääty-ullakon perimmäisessä sopessa; vanhuuttaan kellertävä paperi varustettuna parooni Gyllenmarck-vainajan isän kankealla nimikirjoituksella ja sinetillä.
Ah, kuinka pilkusta pilkkuun isä vainajan tapaista, niin herttaisen ylimielisen välinpitämätöntä!
Peuraniemen velka oli siis taasen vähentynyt.