XVIII
Pitäjä oli kuin henkeä pidätellen pysähtynyt seuraamaan Peuraniemen vaiheita ja sitä näkymätöntä taistelua, jota Peuraniemen nykyinen omistaja kävi, eikä mielipiteitä eikä ennustajia puuttunut.
— Sillä tavoin vaimonkin otti, — sanottiin. Mutta kyllä Hannuksela sen keikauttaa.
— Mitäs se, Hannuksela, vävyään keikauttaisi.
— Eipä kylläkään muuten, mutta se Hannukselan sisu. Ei se ikinä anna anteeksi.
Jämähti sitten Peuraniemeen se huikea, kahdeksattasataatuhatta käyvä kiinnitys, ja pitäjä hölmistyi. Kaksi edellistä kuoletettiin kyllä, mutta ne olivat kuin pisara meressä.
— Kyllä nyt tuli Peuraniemen lähtö, ennustettiin.
Ja niin varmoja oltiin siitä "lähdöstä", että tiedettiin jo edeltäkäsin sanoa, kuka huutajakin tulevassa huutokaupassa tulisi olemaan. Hyvä on, että Peuranientäkin opetetaan. Onkin oltu niin kekkavia ja herroja, ettei päälle ole tahtonut uskaltaa katsoa. Kuljettu niin, ettei ole nähty muuta kuin tapuli ja taivas.
— Mutta eiväthän peuraniemeläiset ole kuunaan kenellekään mitään pahaa tehneet, — väittää joku vastaan. — Mukavia ja kansanomaisia ihmisiä ovat olleet, vaikka ovatkin kuuluneet isoisiin.
— Isoisia ja kansanomaisia! Joo, saa sitä nyt sanoa. Mutta kyllä sen oli heti niiden miinistä ja naaman ilmeestä nähnyt, että me sitä tässä jotakin olemme.
— Kussa haaska on, sinne korpit kokoontuvat, — sanoi miettiväisesti Mäenpään herastuomari, jolla oli ollut lyhyt ja tyhjentävä keskustelunsa Hannukselan isännän kanssa.
— Kyllä Peuraniemessä nyt ollaan huonoja, jatkoi hän ja sytytti silmät muljollaan piippunsa mutta eipä pidä mennä sorkkimaan liian aikaisin. Ei tiedä kuinka päin ne asiat kaiken lopuksi kääntyvät.
Ja ikäänkuin huutomerkiksi tukeville mielipiteilleen herastuomari kaiken lopuksi toisti Hannukselan sanat:
— Perkelettäkös teitä muuten Peuraniemen asiat liikuttavat! Ei kai teistä kukaan ole saamassa, ellei antamassakaan. Kyllä ne sen varan ovat pitäneet. Taidetaan paremmin olla annon puolella, ellen väärin luule.
Saattoihan Mäenpään herastuomari sen puolesta olla vähin oikeassa. Mutta siinä nyt menivät vuosisadan vanhat mööpelit ja taulut ja kalleudet. Niin että kyllä sitä, niinkuin sanotaan, lopuksikin on itku pitkästä ilosta. Ja mitä vielä tulleekaan menemään, sitä ei kukaan voinut edeltäkäsin sanoa.
Ennustajat ja profeetat joutuvat häpeään. Peuraniemestä ei enää mene mitään. Huutokauppaa eli avisuunia ei tule. Mutta sensijaan kuulutetaan muutamana sunnuntaina Peuraniemen vanhin tytär ja se tehtailijan poika, josta jo oli kerrottu, ettei hän enää aio Peuraniemen tyttärestä huoliakaan. Pappilan keittiön kautta pääsee kylälle livahtamaan huhu siitä, kuinka kuulutus oli otettu ja kuinka vihkiminen toimitettu ja kuinka sulhanen heti sen jälkeen oli saanut lähteä tiehensä, vaikka juna lähti vasta seuraavana aamuna. Kievarissa oli maannut yön.
— Ei tainnut siitäkään sulhasen rikkaudesta Peuraniemelle, hyötyä lähteä.
— Ei, mutta mahtinsa on Peuraniemen pojalla köyhänäkin. Mars vain vihille ja sillä hyvä.
— Joo. Ja kertovat, että se sulhanen perältäkin olisi jäänyt, mutta Peuraniemen poika oli sanonut, ettei sinua tässä enää tarvita, ja melkein niinkuin ajanut ovelle. Viia kertoi, itse oli auttanut palttoota päälle. Ei edes rouvaansa ollut saanut hyvästellä.
— Sillä tavalla.
Jos Erik Wegenerin ja Peuraniemen osakkeet pitäjäläisten silmissä jollakin tavoin olivat laskeneet, niin ne vähitellen alkoivat nousta. Syytä ei voinut tarkemmin määritellä. Hänet nähtiin harvoin ja silloinkin vain ohimennen, vielä harvemmin hän kenenkään kanssa ryhtyi puheisiin. Jotakin synkkää, alakuloista ja ennen aikojaan vanhentunutta hänessä vain oli.
Hannukselan tyttärestä, Peuraniemen emännästä, ei tiedetä senkään vertaa, sillä hänet nähdään vielä harvemmin. Muuttunut hän ei ainakaan ole. Samanlainen on kuin ennenkin. Jos sisällä jotakin liikkuneekin, niin syrjäinen sitä ei ainakaan pysty huomaamaan. Mutta sehän onkin aina ollut Hannukselan haltijain luonteen peruspiirteitä.
Sortuva Peuraniemi alkaa pitäjäläisten silmissä kuin uudelleen syntyä. Ennen oli Peuranientä asuttu ylhäisen välinpitämättömästi, oli tehty sen verran kuin oli suvaittu, ja voudit olivat levänneet kilpaa väen kanssa. Nyt siellä kävi kaikki kuumeisella kiireellä ja aivan kuin näkymättömän käden ohjaamana. Peuraniemen tilukset eivät suotta olleet laadultaan pitäjän parhaita, ne oli vain laiminlyöty, kun oli hyvin eletty muutenkin. Mutta Peuraniemen poika pani väkeä kydöille ja saroille. Mistä hän otti rahat niiden maksamiseen, sitä ei kukaan osannut arvata eikä kukaan tiennyt, että hän vietti unettomia öitä, kiristi hampaansa yhteen ja ummisti silmänsä omille ja lähimpiensä kieltäymyksille.
— Nousee se, Peuraniemi, nousee.
Ja nousihan se. Kahden vuoden kuluttua oli meijeriin tuotu maitomäärä noussut kaksinkertaiseksi, ja sitä mitä kaupunkiin vietiin, ei kukaan ruvennut laskemaankaan. Ihmetellen kerrottiin pitäjällä, että jo taas lisättiin Peuraniemessä karjaa ja taas otettiin pari piikaa ja yksi renki lisää. Yleensä väki meni Peuraniemeen kernaasti. Palkka oli kyllä hiukan vähäisempi kuin muualla, mutta munteeringit olivat paremmat, ruoka oli parempi ja kohtelu täsmällinen ja hyvä. Ei huomannut olevansa velkaisessa talossa. Tee omana aikanasi vaikka mitä, mutta talon aikana työtä niin että paikat natisee.
Kaikenlaista uuttakin ne siihen Peuraniemeen keksivät, niinkuin sen sian- ja kananhoidonkin. Olihan tuota nyt ennenkin, mutta ei paremmissa taloissa ollut ennen kuin omiksi tarpeiksi. Nämä nyt möivätkin. Rahaa sitä vain kaikella tavalla piti kääriä kokoon. Mutta tarvittiinkinhan sitä Peuraniemessä, ei sen puolesta.
Entä kuinka on Peuraniemen kunnallisverojen laita? Maksetaan, mutta maksetaan kun ehditään. Peuraniemestä ei koskaan, niinkuin Hannukselasta, tuoda koko määrää yhdellä kertaa, vaan maksetaan joka kannossa määrätty osa eikä sitäkään ennen kuin viime tingassa. Kai hänellä rahoja, tietenkin, on sen verran aina takanaan, mutta piimittää muuten vain ehtiäkseen niitä vuoden varrella käyttää omiin hommiinsa. Korkojahan vain kasvavat. Ei se Peuraniemen poika suotta ole kirjojansa lukenut.
Niin seuraa pitäjä taukoamattomalla harrastuksella Peuraniemen edesottamisia, mutta mitään ehdottoman varmaa he eivät saa tietää. Täytyy tyytyä vain siihen, mitä syrjästäpäin kuulee. Ja vähitellen, mutta varmasti, alkaa Erik Wegener, johon he ovat suhtautuneet kuin kysymysmerkkiin, saavuttaa heidän hiljaisen kunnioituksensa.
Niinpä he sitten kolmantena keväänä näkevät, kuinka Haapakosken rannalle aletaan vedättää hirsiä ja kuinka kaupungista tullut rakennusmestari siinä kulkee, mittailee, viittilöi ja suunnittelee. Haapakoski kuuluu Peuraniemen nautintoihin ja on viisi kilometriä kirkolta rannikolle päin. Siinä se on kohissut jo iankaikkisesti metsäisten kumpujensa välissä, jotka minuutiksi katkaisevat laakean yksitoikkoisuuden. Siinä se on kohissut muutamine satoine hevosvoimilleen, eikä sillä ole ollut muuta merkitystä kuin että pitäjän nuoret ovat korkean veden aikana tehneet huviretkiä sen rannoille ja tanssineet kalliolla.
— No mitäs siihen nyt sitten?
Rakennusmestarin aika on täpärällä ja hän luo pikaisen syrjäsilmäyksen uteliaihin. Sitten hän taas mittailee ja viittailee miehilleen.
— Mylly ja kotitarvesaha, — vastaa hän.
— Jaa.
Uteliaat kohentelevat piippujaan ja kokoontuvat yhteen ryhmään.
— Ja pirun kiirekin sillä kuuluu olevan, virkahtaa rakennusmestari ohimennen.
— Vai kiirekin vielä. Peuraniemen isänt… tuota… herrako se…?
— Sepä juuri.
— Ja rahat sillä vain riittää?
— En ole heitä kysellyt. Käski rakentaa ja minä rakennan. Kylläpähän maksun saa.
— Niinpä vain. Urakallako se?
— Urakalla.
Hiljaisuutta uteliaiden joukossa. Aurinko on jo melkoisen korkealla ja hanget kimaltelevat. Piipuista ja sikareista tupruaa savu entistä sakeammin.
— Taitaa tulla kalliskin?
— Kun ei ole lupa puhua.
Rakennusmestari hymähtää ja loittonee. Hänellä on paksu, punainen niska, ainainen pieni hymynhäive suupielessä ja raskasta riuskuutta meiningeissä. Ensin oli Erik Wegener tullut hänen luokseen ja esittänyt asian. Pitkiä miettimisiä ja laskemisia. Kannattaako vai eikö kannata? Tietysti sen täytyi kannattaa. Pitäjällä oli vain kaksi vesimyllyä, ja laudat täytyi kiskoa kahden pitäjän takaa, ellei joku katsonut paremmaksi maksaa junarahtia ja tuottaa kaupungista. Haapakoski oli sovelias paikka, vaikka olikin hiukan syrjässä kirkolta. Kaikilta pitäjän kulmilta melkein yhtä pitkä matka ja helppo pääsy ulkopitäjistäkin. Työtä tulee olemaan enemmän kuin tarpeeksi, sillä pitäjät ovat suuret ja viljelykset laajat.
"Kas vain, että herra on tämän kaiken huomannut", oli hän, rakennusmestari, tullut maininneeksi.
"Tuli äkkiä mieleeni. Kerran, poikasena, kuulin isä vainajan puhuvan asiasta, mutta siihen kai se sitten jäi."
Nyt teki vain enää rahoittamiskysymys kiusaa. Peuraniemen herra oli ollut niin asiaan innostunut, ettei ollut koko kysymystä tullut tarkemmin ajatelleeksikaan, kysymystä, joka sittenkin oli kaikkein tärkein. Rakennusmestari oli huomannut, että Erik Wegener oli tuon kysymyksen edessä, säpsähtänyt. No, eihän tuota kalveta tarvitse, on tuollaisia asioita ennenkin saatu järjestymään. Ja taas mietitään ja harkitaan ja tuumaillaan, ja Peuraniemen herran raskas leuka lepää nyrkkiä vasten, mutta silmät loistavat. Rakennusmestarikin, syrjäinen, näkee, että ajatus toimii ja mielikuvitus rakentaa.
"Se on rahan arvoinen, se koskikin", oli Erik Wegener sanonut.
"On. Syntihän se on, että se tyhjään ilmaan kohisee."
Mutta viimein oli Peuraniemen herran katse ikäänkuin kirkastunut loisteessaan. Aloittaa työt vain vaikka kolminkertaisella voimalla. Rahakysymyksen täytyy, on pakko järjestyä. — No, mikä siinä sitten on. Ikkunastaan oli rakennusmestari nähnyt, kuinka Erik Wegener suoraan kadun yli oli mennyt pankinjohtaja Törnroosin taloon eikä päivänvalon aikana tullut sieltä pois. Vasta seuraavana päivänä tuli hän tekemään kirjallista sopimusta ja heti sen allekirjoitettuaan löi määrätyn summan pöytään. Oli sillä sisua, oli kerrakseen, ja tässä hän, rakennusmestari nyt kulki ja toteutti sen aivoissa syntynyttä suunnitelmaa.
Katseleva ryhmä ei ollut vielä hajaantunut.
— Hyötyä se Peuraniemen herra meinaa, sanoo joku.
— Ei kai se vahingokseen tätä rakennuta, virkahtaa rakennusmestari.
— Eipä tietenkään. Pian se rupesi kyntensä näyttämään.
— Sanos… Ja rahat vain saa heltiämään irti. Mistä sitten saanee?
— Herrat ovat yhtä luuta kuin suden selkä.
— Ei ole uusi viisaus. Mutta me tämän rustingin saamme lopuksi maksaa.
Rakennusmestarin silmät kiiluvat, ja hän sytyttää pitkän, mustan sikarin.
— No ette vahingoksenne ainakaan maksa, minkä maksanette, — sanoo hän hiukan terävästi. — Ettekä ole tainneet vahinkoon muutenkaan tulla ainakaan Peuraniemen takia.
Taas se sama juttu.
— No ei, ei sen puolesta, — sanoo äskeinen puhuja, Ala-Mikkolan isäntä, kuin anteeksi pyytäen. — Muuten vain tulin sanoneeksi. Meinasin, että kaikkea se keksiikin. Ei ole tullut vahinkoa, elleipä suuresti hyötyäkään.
— No nyt ainakin hyödytte.
— Taitaa niin olla.
— Varmasti.
Rakennusmestari menee taas valvomaan alkavia töitä, ja uteliaat alkavat hitaasti kävellä maantielle. Mutta puheensorina ja väittely yltyvät ja kiivas keskustelu kantautuu maantieltä työmaalle asti.
* * * * *
Kerros kerrokselta kohoaa uusi rakennus, ja jo aletaan paikalle vedättää koneita ja muita vehkeitä. Silloin, muutamana kesäiltana, kävelee Mäenpään herastuomari Peuraniemeen. Pitkin kevättä on isäntien kesken käyty keskusteluja, ja niiden keskustelujen perusteella kääntyy nyt Mäenpään herastuomari harkiten ja arvokkaasti valtatieltä Peuraniemen puistokujalle.
Hän ei ole koskaan aikaisemmin Peuraniemessä käynyt ja hän tuntee kasvavaa uteliaisuutta lähestyessään suurta, monipäätyistä päärakennusta.
Erik Wegener on kotosalla ja juo kahvia vaimonsa kanssa. Parhaimmalla tahdollaankaan ei Mäenpään herastuomari saata keksiä Esterissä mitään masentunutta ja alakuloista, niin häärää kuin emäntä ainakin omassa talossaan, tekee lyhyen tervehdyksen kättä antamatta ja poistuu.
Eipä ettei hiukan häkelly Mäenpään herastuomari. Hän on aikonut esittää asian vertaisesti, noin ikäänkuin hiukan auttaakseen Peuraniemen nuoria haltijoita, antaisi kautta rantain ymmärtää, — hiukan sukujakin ollaan Esterin kanssa, ollaan pikkuserkku äidin kanssa, — mutta kun Esteri poistuu, menevät Mäenpään herastuomarin tuumat vähän sekaisin. Hän ei tunne oloaan vertaiseksi ja kodikkaaksi eikä saata heittäytyä sohvan nurkkaan, jonka olemassaolon hän jo edeltäkäsin oli aavistanut, haastelemaan harvakseen ja vertaisesti ja tuttavallisesti. Liekö tuo sitten Esterin mukana tunkeutunut harmajan linnan henki tännekin, — mukava mies oli kunnallisneuvos-vainaja ainakin puhutella, — vai liekö tämä sitten sitä Peuraniemen henkeä.
Erik Wegener on ystävällinen ja tarjoaa tupakkaa. Kahviakin tuo palvelustyttö. Mikäs herastuomarin on liikkeelle pannut?
Herastuomari juo kahviansa ja selittää asiaansa. Oli tullut tänne puhumaan vähän siitä myllylaitoksesta.
— Ja mitä siitä sitten?
Katseleepa poika, saakutti, kuin eversti-vainaja ikään. Sitä se olikin, nyt herastuomari sen huomaa. Toimita asiasi ja lähde kävelemään.
Niin, siitä myllylaitoksesta. On tässä pitkin aikaa ollut puhetta kylänmiesten välillä, että jos herra hyvinkin luovuttaisi sen osakeyhtiölle. Tulisi halvemmaksi ja paremmin niinkuin yhteiseksi hyväksi.
Juuri jotakin tämäntapaista Erik Wegener oli odottanutkin. Hänen sydämensä hytkähtää ilosta.
— Mutta eihän koko laitos edes ole valmiskaan, sanoo hän tyyntyen.
— Eipä kylläkään, mutta…
— Ja kun se joskus valmistuu, niin ei sillä ketään aiota nylkeä.
Esteri on tullut huoneeseen ja istuutunut pöydän toiseen päähän.
Seuraa tarkasti, mistä on kysymys.
— Tietäähän Mäenpää, — puuttuu hän keskusteluun, — ettemme voi myydä mitään kiinteätä, Peuraniemi kun on kiinnitetty.
Se tässä nyt tuli. Mäenpäällä meni jauhot suuhun, mutta Erik Wegener pelasti tilanteen.
— Katsoppas, — sanoo hän vaimoonsa kääntyen, — sitten se olisi mahdollista, jos me vuokraisimme palstan kosken rannalta mylly-yhtiölle. Sitä ei mikään kiellä tekemästä.
— Aivan sitä minä tarkoitin, — innostuu Mäenpää uudelleen, — vaikk'en älynnyt sitä heti sanoa. Ja toisekseen: mahtaneeko teillä enää pitkää aikaa olla rasitusta kiinnityksistä.
— Kyllä niistä on, — naurahtaa Esteri, mutt'ei lainkaan alakuloisesti, mikäli herastuomari pani merkille.
Asia on nyt toimitettu, mutta vastaus on saamatta. Erik Wegener miettii hetken, mutt'ei pääse mihinkään päätökseen.
— Me nyt mietimme asiaa vaimoni kanssa, lopettaa hän, — ja annamme siitä kyllä sitten tiedon.
Mäenpää poistuu hiukan ristiriitaisin tuntein. "Mietimme vaimoni kanssa!" Sellaista kuin on komento Hannukselassa, sellaiseksi muuttuu Peuraniemessäkin. Olisi saanut Hannuksela olla kärpäsenä katselemassa, niin vähemmän mulkoilisi korkeudestaan. Se nyt on se, ellei noiden ainakin joskus käy hyvin.
Kun laitos on ollut toiminnassa vuoden, syntyy sopimus. Erik Wegener on vain tahtonut nähdä ja ottaa selvän siitä, tuottaako se, minkä verran ja minkälaiset ovat mahdollisuudet. Hän matkustaa kaupunkiin ja neuvottelee pankinjohtaja Törnroosin kanssa, ja pankinjohtaja on pelkkää rakastettavuutta ja taputtaa häntä isällisesti olalle. Pankki on luottanut Erik Wegeneriin eikä ole tehnyt siinä lainkaan väärin. Ei tarvitse ollenkaan kantaa huonoa omaatuntoa, vaikka ottaakin kolmesataa prosenttia ja siitä huolimatta jää pääosakkaaksi. Yritys oli kerta kaikkiaan helkkarin hyvästi suunniteltu ja kannattavaisuus tarkasti laskettu.
— Sanoin tässä eräänä päivänä johtaja Gallelle, että olisipa kunnallisneuvos-vainaja keksinyt sen esimerkiksi kymmentä vuotta aikaisemmin, — lopettaa hän.