XIX
Lunkreeni, Björklöfin iloinen ja kielevä metsänostaja, oli saapunut paikkakunnalle ja majaili kievarissa. Lunkreenilla oli taskut täynnä rahaa ja valtuuksia ja kapsäkki täynnä pulloja ja asiapapereita ja pullot täynnä konjakkia, ja selvää siis on, ettei Lunkreenilta seuraa puuttunut. Eikä Lunkreenin seurassa tarvinnut ikävissään olla, istui vain ja kuunteli ja otti ryypyn silloin tällöin, kun tarjolla oli, kyllä juttua tuli. Eloisa, pullea mies oli Lunkreeni ja hyvässä maineessa siitä, ettei ollut ketään pettänyt eikä juksauttanut. Ei se ryyppyjään millään vääryyden meiningillä tarjonnut eikä ruvennut edes kauppakirjoja päihtyneen kanssa tekemään. Björklöfin firma tahtoi olla tekemisissä vain selvien miesten kanssa.
Nyt olivat ajat sellaiset, selitti Lunkreeni, että jos tahtoo metsäkauppoja tehdä, niin ne on sitten tehtävä heti. Aleneva kurssi pitkin linjaa, pitkin linjaa. Ellei nyt tee, niin on paras jättää tekemättä muutamaksi vuodeksi.
— Saattaahan se niin olla, — vakuuttivat isäntämiehet, joilla ei ollut metsää myytäväksi asti.
Joo, niin se on. Ja kun hän, Lunkreeni, oikein puhui asiansa puhki, niin hän oli tullut Peuraniemen sydänmaan palstan takia. Olivat konttorissa sanoneet, että "menepäs nyt, Lunkreeni, ja osta se pois. Ja Suonperän palsta kaupanpäällisiksi, jos saat."
— Onhan sitä Peuraniemessä metsää, vakuuttavat ne, jotka ovat tuntevinaan asian. Taitaa olla enemmän kuin Hannukselassa.
— Saattaa olla saman verran, ellei enemmänkin, — myöntää Lunkreeni. No, mitäpäs hän, tekee työtä käskettyä, kun sillä viralla kerran on. Olivat rateerauttaneet silmämitalla metsän, ja olihan hän, Lunkreeni, sen itsekin nähnyt. Mitäs minä siitä maksan? kysyy. Ja herrat miettimään, räknäämään ja funteerailemaan. Ann' mennä kaksisataatuhatta ja jos lujalle ottaa, niin hiukan päälle. Mutta ei yli kahden ja viidenkolmatta.
Kuulijat katsahtavat toisiinsa. Vai on Peuraniemessä todellakin sellainen metsä?
— No ettekö tuota tiedä? Onko koskaan otettu muuta kuin mitä halkoja omiksi tarpeiksi? Hä!
— Eipä tottakaan.
Hänpä, Lunkreeni, lähtee sitten matkalle. On hyvissä toiveissa, saattaa Peuraniemen herra hyvinkin olla myyntipäällä, ymmärrättehän? Metsän hinta on viidessä vuodessa noussut kaksinkertaiseksi; ei olisi viisi vuotta sitten kannattanut myydä, mutta nyt tulee apu taloon kuin taivaasta. Niin hän ajatteli ja ajeli Peuraniemeen niinkuin ainakin jeppe, joka tuo hyvän vuoden tullessaan. Tiesi, että rahaa kyllä tarvitaan.
— Kyllä se tiedetään. Mutta lieneekö niillä enää kovinkaan paljon velkaa?
Kyllä sitä vielä vaivaksi asti oli. Eipä noilla ole ollut varaa lapsiakaan tehdä.
— Jos lie muualla vika? — nauraa joku.
— Haist'! Kolmensadantuhannen vaiheilla sitä oli. No, Lunkreeni ajaa taloon. Ei ole isäntä kotosalla, aamulla lähti kaupunkiin. No entäs emäntä tai rouva, miksi häntä nyt sanoisi. Tuleepa siihen sitten rouvakin, Esteri, joka Lunkreenista on lapsuudestaan asti ollut kuin tammikuinen kuu: rötköttää siellä korkealla taivaalla sinisenä ja valkoisena, että älä tule. — "Mitä asiaa?" kysyy. Tekee vähän kipeää vanhalle sydämelle, kun ei edes istumaan käsketä.
— Se on se Esteri aina ollut vähän sitä sorttia.
Käsketään toki Hannukselassa istumaan ja vähän poristaankin. Se tekee pahaa sydämelle, kun sitä on aina mukamas kunniallisten ihmisten kirjoissa kulkenut eikä kenellekään vääryyttä tehnyt, ettei edes istumaan käsketä.
Ja ohimennen Lunkreeni pyyhkäisee kyyneleen silmästään.
— Eihän se Lunkreeni kellekään…, — myönnetään, — mutta se on nyt se Esteri sellainen, ja kova on ollut hänenkin koulunsa.
Saattaa olla, mutta sittenkin. Hän, Lunkreeni, koettaa kuitenkin selittää asiaansa, ja toinen seisoo kuin kilometripatsas. Ei edes istu. Kyllähän hänelläkin, Lunkreenilla, on sen verran hunööriä ja käytöstä, ettei istu, kun ei toinenkaan. — "Ei meiltä myydä", vastaa viimein, "kyllä me sitten kauppaamme, kun tahdomme myydä". — Puhuukin jäykästi kuin joku fortepianon ylä-ääni. Saa sitä nähdä vaikka millaista. Mutta hän on sentään kanssa oppinut asioimaan elämän varrella yhtä ja toista ja joutunut tekemisiin ihmisen jos ihmiskuvankin kanssa. Heittäytyy leikkisäksi ja puhuu järkeä ja sanoo, että jospa sentään vielä tulisi herran kanssa puhumaan. Mitäs pirkuletta? — "Ei se siitä muutu", vastaa, "kyllä minä tiedän". — Lunkreeni tietää kuitenkin olevansa oikealla asialla, ja jopa hän viimein heläyttää päävaltinkin: Kyllä isännekin, sanoo, nyt möisi. Eipä, ettei muutu kuunväri Peuraniemen rouvan kasvoissa, mutta piti, pitipä vain suoristaa itsensä. — "Saattaisi kylläkin", kilahduttaa takaisin, "mutt'emme me nyt ainakaan tällä tiedolla". — Niin että sillä tavalla sen reisun kävi. Eivätpä olleet monasti Lunkreenin asiat sillä tavalla käyneet.
— Se on se Hannukselan tyttären kohta myöskin sellainen, — selittää kuulijoista joku, — ettei sitä minnekään riitingeistään pääse, olipa asia kulloinkin mikä tahansa.
— Mutta väärin teki, pirun väärin, — kiivastui Lunkreeni. — Yhdellä vedolla olisi paikannut kaikki asiansa, mutta melkein ulos ajoi. Mutta tiedättekö, mitä minä teen?
— Mistäpä me tietäisimme.
— Menenpä Hannukselan ukon puheille ja sanon, että puhu nyt hiidessä järkeä tyttärellesi ja vävyllesi. Menen kuin menenkin.
— Taitaa olla turhaa. Ei Hannuksela heidän asioihinsa puutu eikä sekaannu. Ja muutenkin on heihin vähän sydämistynyt, se naiminen kuin oli hänelle vähän vastenmielistä. Kyllä on parasta, että Lunkreeni jättää sen reisun tekemättä, saattaa käydä kuten Peuraniemessäkin.
— Ei käy, ollaan sitä siksi usein Hannukselan kanssa juttusilla oltu. Ja vaikkapa ei tykkäisikään, niin eihän tuo purematta nielaise.
— Mutta kyllä minä luulen, — lopettaa Lunkreeni, — että se lopultakin on vain mielissään, kun sukukunta hoitaa asiansa.
— Niin, emme me tiedä, Lunkreeni tekee kuinka tahtoo. Ei osaa kieltää, ei käskeä. Pikemmin kieltää.
Mutta Lunkreeni on sen sortin miehiä, joka on tottunut toimimaan ripeästi, ja hän lyö siis kämmenpohjallaan pullon korkin kiinni ja laittautuu matkaan. Onhan hän kuullut niistä Hannukselan ja Peuraniemen välisistä asioista, mutta eihän sitä nyt niiden takia koko ikäänsä kuin sakaalit ja orankutankit ja rokotiilit… Paljaan vekselimiehen se hänenkin tyttärensä otti, ja hän, Lunkreeni, pani vastaan niin vietävästi, mutta huomasi lopulta, että oikea mies oli sekin. Oikealla asialla, perin oikealla asialla tuntee olevansa vanha, hyllyvä Lunkreeni, eikä hän siinä vaivalloisesti kämpiessään Hannukselaa kohti saata käsittää, kuinka taivasta tavoitteleva ero on hänen maailmankatsomuksensa ja Hannukselan maailmankatsomuksen välillä.
Kovin on Hannukselan isäntä vanhentunut Lunkreenin mielestä sitten viime näkemän, vanhentunut ja käynyt rasittuneen näköiseksi. Kumarammiksi ovat käyneet jykevät hartiat ja entistä valkeammaksi teräksenharmaa tukka, mutta kulmakarvat ovat säilyttäneet entisen mustan värinsä ja leveä alahuuli on entistä enemmän lerpallaan peittäen kokonaan allensa ohuen ylähuulen. Ja hiljaa ja asiallisesti juttelee Hannuksela niinkuin ennenkin, lausuen sanan silloin, toisen tällöin syvältä tulevalla äänellään, jossa on metallin sointu. Juttelee ja luo välissä huomaamattoman, pitkän syrjäkatseen puhuteltavaan.
— Aivan kuin ennenkin, — ajattelee Lunkreeni, ja hänen intonsa, asiallisuutensa ja uskonsa oikeaan asiaansa laimenee jonkun verran.
Muuttunut on emäntäkin. Hiuksiin on tullut runsaasti harmajaa, ja hidas käynti on tullut entistäkin vaivalloisemmaksi. Lunkreenin tulee melkein sääli katsellessaan emäntää, jonka piirteissä alakuloisuuden ilme on käynyt entistä voittavammaksi.
Entinen järjestys ja komento on suuressa Hannukselassa, ja kylmä, sinertävä huonerivi herättää Lunkreenissa saman tunnelman kuin aina ennenkin. Hannukselan haltijat tietävät sen nähtävästi itsekin ja koettavat voimiensa mukaan pitää seuraa vieraalle, mutta eihän se tahdo sujua, ei. Ja entistä vähemmän näkyy isännällä ja emännällä olla toisilleen sanottavaa.
Lunkreeni on mies, joka on tottunut toimittamaan asiansa ripeästi ja ponnella, mutta kun hän nyt istuu Hannukselan tupakamarin sohvalla ja katselee viereisen huoneen nurkassa seisovaa vanhanaikaista kassakaappia, menee häneen vähitellen, mutta voittavasti nolouden ja painostuksen tunnelma ja hän tajuaa, että hän innoissaan on tunkeutunut väärään paikkaan oikeine asioineen. Olivat kuin olivatkin kievarissa olleet miehet oikeassa. Miten lieneekin hän, Lunkreeni, tullut vähän ryypyksissään näin väärin harkinneeksi.
— Metsäkaupoissako se Lunkreeni liikkuu? — kysyy Hannuksela.
— Niissäpä minä, kuten ennenkin.
— On tainnut tulla tehdyksi myöskin.
— Eipä.
Keskustelu katkeaa hetkeksi. — Eipä taida olla meilläkään myytäväksi asti, — sanoo sitten Hannuksela vilkaisten emäntäänsä.
Lunkreeni osaa sen virren jo vanhastaan ulkoa. Ei ole ollut ennen eikä ole nytkään. Tuskin taitaa koskaan tullakaan.
— Antaa metsän kasvaa, — vastaa hän, — paremmaksihan vain käy, kun ei liian vanhaksi pääse eikä keloittumaan. Vaikka korkeathan ne hinnat nykyisin ovat.
— Voivat olla.
— Korkeat.
Ja Lunkreeni nielaisi sylkensä, ennenkuin jatkoi, mutta päätti sitten, että menköön nyt.
— Kolmattasataatuhatta oli määrä Peuraniemen nuorelle patruunalle tarjota.
Lunkreeni huomasi, että Hannukselan poskilihakset nytkähtivät ja silmäluomet rävähtivät, ja ajatteli, että jo nyt sittenkin taisi tulla…! Emäntä nousee ja menee pirtin puolelle ja tuo tullessaan kahvitarjottimen.
— Jaa — koko Peuraniemen metsästä? kysyy Hannuksela viimein.
— Ei, vaan ulkopalstasta.
Hannukselan koko olemus kuvastaa tyyneyttä.
Hän puhuu peuraniemeläisistä kuin hänelle vieraasta, yhdentekevästä väestä.
— Onpa se metsän hinta noussut, — päättää hän lyhyesti.
— Huipussaan on, vaan ei lähtenyt sillä.
Lunkreeni pääsee nyt oikealle alalleen, kertomiseen, ja hän innostuu ja lämpenee huomaamattaan.
— Ei lähtenyt, — jatkaa hän ja kertoo seikkaperäisesti käyntinsä
Peuraniemessä. — En minä nuorta patruunaa tavannutkaan, vaan rouva
sanoi, ettei sitten likikään. Kyllä me sitten itse ilmoitamme, sanoi.
Vaan mistiin laski.
Emäntä liikahtelee tuolillaan ja rupeaa solmimaan kengännauhoja. Isännän ohimosuonet tykyttävät ja kasvot alkavat punoittaa, mutta hän kuuntelee kuitenkin rauhallisesti.
— Entä jos ei ollut halua myydä, — sanoo hän Lunkreenin lopetettua.
— Itsepähän asiansa parhaiten tietävät.
— Eivät ne tähän asti ole mistiin laskeneet, — pääsee emännältä melkein väkinäisesti, ja hän näyttää itsekin hämmästyvän sitä, että oli tullut puhuneeksi.
— Eivät ne senkään parempaa hintaa saa mistään, — vahvistaa
Lunkreeni. — Eivät Töttermanniltakaan.
— Niin, en minä ainakaan osaa sanoa, — vastaa Hannuksela.
Lunkreeni huomaa, että on tarkoituksetonta jatkaa keskustelua siitä asiasta. Peuraniemen asiat nyt eivät millään tavalla hipaise Hannukselan yksinäisiä, tuntemattomia asianhaaroja. Tuossa istuu isäntä ja miettii jotakin, jota ei Lunkreeni eikä kukaan muukaan pysty arvaamaan. Ja emäntä istuu myöskin ja miettii ja on välinpitämättömän näköinen, mutta syrjäinenkin saattaa huomata, että hänen on jossakin suhteessa raskas ja vaikea olla. Nyt hän liikahtaa tuolillaan ja aikoo sanoa jotakin, mutta peruuttaa sitten aikomuksensa ja pysyy vaiti. — Mitähän se oikein olisi sanonut? — ajattelee Lunkreeni. — Mutta emäntä nousee ja menee hakemaan toisen kupin kahvia. Ehkä sieltä nyt tulee, — ja tuleekin.
— Hyvinkö ne näyttivät…, aloittaa emäntä asettaessaan tarjottimen pöydälle. Isäntä heittää emäntään silmäyksen, jossa kuvastuu kieltoa, moitetta ja vihaa, mutta ajatus painaa nähtävästi emäntää niin, että se purkautuu esiin kuin pakosta. Hänen on itsensäkin vaikea sanoa sanottavaansa loppuun, mutta hän sanoo kuitenkin.
— Hyvinkö ne näyttivät, — kysyy hän hiljaisella äänellä ja vähä väliä katkaisten sanansa, — hyvinkö ne näyttivät voivan siellä… Peuraniemessä?
— Mikäpäs niillä, — vastaa Lunkreeni. Miehinen mies näkyy se nuori patruuna olevan.
— Niinpä se… Oli kai Esteri sen, niin sanoakseni, aikaisemmin huomannut.
Ällistyttävä ja painostava hiljaisuus, jolloin jokainen ikäänkuin odottaa jotakin äkillistä ja ennenkuulumatonta tapahtuvan. Isäntä luo vaimoonsa ihmettelevän, tuiman silmäyksen; hetkisen näyttää siltä, kuin hänkin aikoisi jotakin sanoa, mutta sitten hän nousee ja lähtee huoneesta.
Ja pian lähtee Lunkreenikin. Hän älyää, että Hannukselan jokapäiväisessä elämässä on nyt jotakin auttamattomasti mennyt hetkeksi epäkuntoon ja että hänkin, Lunkreeni, on siinä välittömästi osallisena. On parasta, että ajoissa lähtee, ennenkuin tuntee itsensä liikanaiseksi. Se on nyt sillä tavalla Hannukselassa, harmajassa linnassa, eikä se siitä muutu. Ja hän kättelee emäntää ja käskee sanoa terveisiä isännälle, mutta emäntä puristaa huulensa yhteen, estääkseen silmäluomia pettävästi värähtämästä. Sitä ei Lunkreeni kuitenkaan ehdi huomaamaan.
Niinpä hän, taaskin toimittamattomin asioin, saa tallustella kievariin takaisin. Humalakin, toimintaan innostava, on auttamattomasti laskenut, ja Lunkreeni ajattelee alakuloisesti tämän maailman asioita, joista piru ottakoon selvän. Niin hän kulkee ja mietiskelee ja tuntee itsessään, että jos nyt olisi ukkospilviä, niin kyllä ne nyt kiertelisivät harmajaksi linnaksi sanottua.