XX
Pankinjohtaja Törnroos kuolee, ja muutamana päivänä ajaa Peuraniemeen hänen seuraajansa, pankinjohtaja Saarstedt. Hänen vierailuunsa, vaikkakin se sattuu helakan kirkkaana heinäkuun päivänä ja vaikka sitä tavallaan on odotettukin, ei satu peuraniemeläisille sopivaan aikaan. Herra Saarstedt on kirjoittanut, ja Peuraniemestä on herra Saarstedtille asianmukaisesti vastattu, siitä ei ole ollut mitään tulosta ja nyt tulee herra Saarstedt itse.
Erik Wegener ja hänen vaimonsa ovat juuri näihin aikoihin alkaneet, niin sanoaksemme, jollakin tavoin elää. He laskevat: kahden vuoden kuluttua on kaikki selvää, ja he hurmautuvat tästä ajatuksesta niin, etteivät he uskalla ajatella loppuun. Senjälkeen on painajainen Peuraniemestä poissa, senjälkeen voidaan ruveta suunnittelemaan tulevaisuutta, senjälkeen alkaa elämä. Ja Erik Wegenerin totiset kasvot käyvät kirkkaammiksi, hänen askeleensa käyvät joustavammiksi, ja joskus hän laskee leikkiä ja on iloinen. Hän ikäänkuin nuortuu, repii ajatuksensa irti ympäröivästä ja antaa mielikuvituksen työskennellä niinkuin joskus silloin, kun hän Esterin kanssa elokuun iltoina kuljeskeli autiolla maantiellä. Onhan hän tehnyt työtä kätensä verille, kestänyt koettelemukset ja häpeän, ja ensimmäinen iloinen pysähdyspaalu häämöttää jo matkan päässä. Ja Esterinkin poskipäillä väreilevät toisinaan hymykuopat ja hän kätkee päänsä miehensä rinnalle: Herra Jumala, että tämä joskuskin loppuu. Nyt on kesän korkein aika, ja koko Peuraniemen seutu säteilee hiljaista onnea ja tyytyväisyyttä. Onpahan aikoinaan uhkunut muutakin.
Silloin tulee pankinjohtaja Saarstedtin ensimmäinen kirje: pankki tahtoo saatavansa heti.
Erik Wegener säpsähtää ja piilottaa kirjeen laatikkoonsa. Mutta pian hän rauhoittuu ja vastaa, ettei käy. Sensijaan hän tekee eräitä vastaehdotuksia.
Vastaus ei viivy kauan. Pankki pysyy vaatimuksessaan, sillä tilanne rahamarkkinoilla on levoton. Sitäpaitsi on velkakirjassa selvä määräys siitä, että "pankki voi, jos se tarpeelliseksi katsoo, kuukauden irtisanomisaikaa noudattaen" j.n.e. Ja pankki katsoo sen nyt tarpeelliseksi.
Nyt Erik Wegener kiroaa synkästi ja viettää unettomia öitä. Mitä hän on tehnyt, että Jumalan häntä näin piti rankaiseman? Eikö hän ollut ollut nöyrä, eikö hän ollut tehnyt työtä tarpeeksi, oliko hän elänyt ylellisesti, vaikka hänellä ja hänen vaimollaan tuskin oli kunnollisia vaatteita yllä? Vai johtuiko tämä siitä, että hän oli sydämessään liian aikaisin iloinnut?
* * * * *
Pankinjohtaja Saarstedt on pieni, keskilihava, tummaverinen herra, jolla on mustareunaiset kakkulat nenällä ja pikkukaupunkilaista itsetietoisuutta käytöksessä. Hänen puhetapansa on kimeää, ärhentelevää, koleerista, ja Erik Wegeneristä hän kosteista, ruskeista silmistään asti muistuttaa rakkikoiraa, joka uljaasti käy heikompansa kimppuun ja ärhentelee suuremmallekin matkan päästä. Jos elefantti vaivautuisi tätä rakkikoiraa potkaisemaan, niin se tuntisi itsensä ylpeäksi, mutta elefantin potkun puutteessa se tyytyisi kernaasti tavallisen juoksukoirankin puremaan, voidakseen vetäytyä nurkkaan vikisemään kärsimäänsä vääryyttä ja hautomaan kostoa.
— Merkillinen sekoitus venäläistä kupetsaa ja juutalaista koronkiskojaa, — ajattelee Erik Wegener. — Kuinka maailmassa ne ovat voineet tämän löytää jostakin pikkukaupungista ja panna tuomari Törnroosin seuraajaksi!
— Minä olen tunnollisesti suorittanut kuusisataatuhatta jo vuotta ennen aikaansa, — sanoo hän ääneen, — ja minusta olisi kohtuullista, että saisin suorittaa loputkin sovitulla tavalla. Eihän se ole kuin hiukan yli sadantuhannen.
— Niin-niin, — ehättää johtaja Saarstedt, — mutta mitä teillä on maailmalla?
— Maailmalla! — tokaisee Erik Wegener hiukan kiihtyneesti. — On sekin puhetapaa! No jos minulla maailmalla sattuisi jotakin olemaankin, niin se ei ole estänyt teitä saamasta omaanne, vieläpä yli odotusten.
— Sitäpaitsi olette saanut apua muualta. Esimerkiksi siinä myllyjutussa.
— Millä tavoin?
— Elleivät pitäjäläiset olisi tulleet avuksenne, olisitte menettänyt lopunkin.
Ensin Erik Wegener raivostuu, mutta sitten hän purskahtaa pitkään nauruun. Herra Saarstedtin silmävalkuaiset muljahtavat ja suu käy niinkuin hän aikoisi sanoa jotakin.
— Kyllä te nyt nauratte, — sanookin hän viimein.
— Suokaa anteeksi, mutta minä en todellakaan muuta voi. Te järjestätte huonosti tiedustelunne.
— Jaa-jaa. Se on minun asiani.
— Aivan niin, mutta älkäämme puhuko siitä. Te olette siinä asiassa väärässä ja sillä hyvä. Pankki tahtoo siis saatavansa tai oikeammin: te tahdotte, huolimatta johtaja Törnroos-vainajan ja minun välisestä sopimuksesta…
— Se sopimus ei sido minua.
— Sallikaa minun puhua loppuun. Rehellisesti puhuen vaatimus tuntuu yllätykseltä eikä tahdo soveltua suunnitelmiini.
— Konjunktuurit vaativat sitä.
— Eivät suinkaan teidän pankkinne konjunktuurit riipu yhdestä sadastatuhannesta.
— Kuka tahansa saattaa sanoa niin. Yksi sanoo tuhannesta, toinen sadasta, kolmas viidestäsadasta, neljäs sadastatuhannesta.
— Te olette epäilemättä oikeassa, — myönsi Erik Wegener miettiväisenä. — Emmekö voisi sopia jostakin muusta, minulle edullisemmasta ehdosta?
Pankinjohtaja Saarstedt huiskautti kädellään.
— Edullisemmasta! — toisti hän kärsimättömästi ja melkein huutaen. — Eivätkö tähänastiset ole olleet kyllin edullisia? Eikö pankki ole osoittanut vallan suurenmoista kärsivällisyyttä teidän kanssanne! Ja yhä te vain tahdotte armoa armon jälkeen…
Erik Wegener hypähti seisoalleen kalpeana vihasta.
— Herra! — karjaisi hän ja löi nyrkin jämähtäen pöytään. — Ajatelkaa, mitä puhutte ja siivotkaa suunne huoneessa, joka toistaiseksi on minun. Ja nyt: mars, ulos!
Pankinjohtaja Saarstedt käpertyi palttinanvalkeana sohvan nurkkaan eikä näyttänyt älyävän, mistä on kysymys.
— Ulos, herra! — kajahti toisen kerran.
— Herra Wegener, — sanoi pankinjohtaja odottamattoman säyseästi, — te ette tiedä mitä puhutte.
— Se ei auta enää! Mars nyt tai minä autan!
Apua ei tarvittu. Kalpeana ja vihansekaisesta pelosta vavisten riensi pankinjohtaja Saarstedt melkein juosten portaita alas ja sitten maantielle. Erik Wegeneriä harmitti, että pari renkiä sattui tapauksen näkemään.
— Mitä se oli? — kysyi Esteri.
— Loppu siitä summasta on maksettava kolmen viikon kuluessa.
— Ja sinä esiinnyit noin?
— Enhän minä aiheetta… tietystikään.
— Et kai. Mutta, — Esteri meni surulliseksi, — mistä me nyt rahan otamme? Ehkä sen metsän sittenkin olisi saanut myydä. Hyvä Jumala sentään!
— Älä sure, ehkäpä selviää.
— Niin, mutta sittenkin. Miksi juuri nyt…
— Ihminen päättää, Jumala säätää. Meidän osamme on nyt tällainen. Viitsitkö sanoa, että valjastavat hevosen. Ehdin juuri ja juuri päiväjunalle.