XXI
Peuraniemen herra kiiruhtaa portaita alas porraspäässä odottaville rattaille, mutta on lennähdyttää kumoon herrasmiehen, joka mietteissään ja hitaasti kiipeää portaita ylös. Tulija on Frans Eriksson.
— Elävän Jumalan nimessä! — huudahtaa hän raivokkaasti, tuntiessaan miehen. — Mitä te täältä etsitte?
Tulija vetäytyy pelästyneenä kaidepuuta vasten aivan kuin toinen tahtoisi häntä lyödä.
— Älkää tehkö minulle mitään, — änkyttää hän pelästyneesti. — En minä huonoissa tarkoituksissa tule. Minä selitän.
— Selitätte!
Tuhannet ajatukset risteilevät Erik Wegenerin päässä. Ensin tuli Saarstedt ja neljännestuntia myöhemmin tämä. Miks'eivät tulleet yht'aikaa, se olisi ollut kauniimpaa. Mutta sitten hän äkkiä muistaa jotakin ja koettaa voittaa juuttuneen ja kasvattamansa vastenmielisyyden.
— Ehkä kiivastuin suotta, — sanoo hän rauhallisemmin. — Mutta menen nyt itse käymään kaupungissa ja sen vuoksi en voi laskea teitä sisään. Jos teillä siis on selittämistä, on teidän seurattava, niin voitamme aikaa.
— Kyllä minä tulen, — vastaa toinen miltei nöyrästi.
Erik Wegener tunsi itsekseen epämääräistä tyydytystä siitä, että toinen vastasi niin luonnollisesti eikä esimerkiksi: "Suurimmalla mielihyvällä!" Olisikohan sittenkin… Mutta sehän nähdään.
* * * * *
Frans Erikssonin kasvot olivat todellakin merkillisellä tavalla muuttuneet. Niihin oli tullut jotakin nöyrää, poissaolevaa, jotakin, joka melkein sivusi rappeutuneisuutta.
— Te olette kirjoittanut niin merkillisen uutterasti, — sanoi Erik Wegener heidän istuessaan toisiansa vastapäätä kiitävässä junassa, — että ellen tuntisi teitä niin tarkoin toiselta puolen, niin melkein uskoisin teitä.
Frans Eriksson istui hartiat kyyryssä häntä vastapäätä eikä vastannut mitään.
— Ja missä tarkoituksessa te nyt sitten tulitte? — kysyi Erik
Wegener.
Hänen ajatuksensa ovat kokonaan toisella taholla, mutta langon muuttunut olemus herättää hänessä mielenkiintoa. Kun hän aikansa on häntä katsellut, ei hän lankoaan kohtaan enää tunne vihaa, mutt'ei erikoista lämpöäkään. Tuntemaansa mielenkiintoa ei hän kuitenkaan taida eikä tahdokaan kieltää.
— Minä olen kirjoittanut Gunillalle… vaimolleni…, — aloittaa lanko, — pitkin aikaa.
— Sen tiedän kyllä.
— Ja selittänyt moneen kertaan menettelyni.
— Se lienee ollut hiukan vaikea tehtävä. Frans Eriksson painoi päänsä alas.
— Niin, vaikeahan se oli.
Tullaan ravintola-asemalle ja ihmiset kiiruhtavat ulos. Keskustelu taukoaa hetkeksi.
— Mutta Gunilla-sisko uskoo teitä kuitenkin? — kysyy Erik Wegener.
— Uskoo.
— Niin. Hän uskoi teitä kerran aikaisemminkin. Erik Wegener puraisi huultaan, ja toisen tuli silminnähtävästi vaikea olla.
— Minä olen läpikäynyt kovan koulun, sanoo hän.
— Se on hauskaa kuulla.
Oikeastaan ei Gunilla-siskon ja tuon miehen asia liikuta enää Erik Wegeneriä. He ovat varttuneet ja viisastuneet molemmat. Itse tekevät, itse vastaavat. Mutta samalla hän muistaa, millaisia sieluntuskia ja millaisen häpeän tuo mies oli hänelle ja hänen sisarelleen tuottanut, ja hän jää edelleenkin kylmäksi ja tarkkaavaiseksi.
Juna lähtee uudelleen liikkeelle. Äskeisistä ihmisistä on vain vanhanpuoleinen herra palannut vaunuun huohottaen ja hikoillen kuumuudesta.
— Ja tekö mukamas rakastatte nyt? — kysyy Erik Wegener.
— Olen aina niin tehnyt.
— Soo-o. Varsin mielenkiintoista.
Taas pitkä hiljaisuus.
— Ja aiotte ruveta elämään yhdessä?
— Niin.
— Hm.
Jälleen hiljaisuus, entistä pitempi. Erik Wegener muistelee, mitä tuo toinen on hänelle kirjoittanut. Silloin, silloin onnettomalla hetkellä oli häneen vaikutettu. Ensin isä, sitten toverit, sitten eräs nainen. (Tietysti! ajattelee Erik Wegener.) Hänen ilkeytensä oli herännyt vasta sen jälkeen kuin parooni Gyllenmarck ja eräs hänen toverinsa olivat suorastaan potkineet hänet ovesta ulos. Hän oli silloin ollut auttamattomasti humalassa ja ylimielisellä tuulella. Vasta sen jälkeen hän oli tahtonut kostaa. Mutta rakastamasta hän ei ollut oikeastaan koskaan herennyt, se oli ollut sellaista välitilaa, jollaista, mikäli hän oli kuullut, saattaa sattua. Ja vihkimistilaisuudessa se uudelleen oli herännyt, pysyväisesti. Kuinka hän oli saattanutkaan antaa toisen ihmisen niin paljon kärsiä takiansa! Eikö hän saa tulla hakemaan vaimoansa? Missä ikinä hän saattaa Peuranientä auttaa, niin hän sen tekee. Hän on nyt toinen osakas isänsä liikkeessä.
Erik Wegenerin aivoissa välähtää eräs ajatus, ja hän luo nopean, ynseän katseen lankoonsa. Mutta se ajatus sammuu heti.
Siinä nyt oli Frans Erikssonin kirjeiden summa seitsemältä vuodelta. Olihan mahdollista, että lanko oli tehnyt paljon työtä, paljon kärsinyt ja katunut ja tarvitsisi paljon anteeksiantoakin. Miks'ei, olihan se mahdollista, mutta sittenkin hän oli kerran iskenyt liian syvään.
Erik Wegener säpsähti. Kun hän meni omaan itseensä, niin eikö hänkin ollut iskenyt jotakin tai joitakuita liian syvään ja ollut anteeksiannon tarpeessa? Esterin vanhempia. Aivan niin, mutta kun asiaa tarkemmin ajatteli, niin suhde oli sittenkin koko joukon erilainen.
Juna kiitää eteenpäin, muutaman minuutin kuluttua ollaan päätepaikassa ja alkaa uusi, uuvuttava jännitys. Mutta ehkä se oli lopultakin viimeinen. Tämä ajatus alkaa niin taas lumota Erik Wegeneriä, että hän melkein kokonaan unohtaa Frans Erikssonin, lankonsa, läsnäolon. Tai ellei se olekaan viimeinen, ehkäpä saa läpikäydä taas jonkun ikävyyksien ja hermojännityksen tutun sarjan.
Ali niin, tuo toinen häntä vastapäätä, tuo, joka vähä väliä vilkaisi häneen kuin tuomariin. Niin, ehkäpä… Hän on joskus, arasti, ottanut asian puheeksi sisarensa kanssa ja tullut huomaamaan, että asiat olivat muuttuneet. Muuttuneet huomaamatta, hänen tietämättään, hänen ollessa liiaksi jännitettynä ja liiaksi kiinni omissa puuhissaan. Ja mikä sisarensa paimen hän nyt todellakaan enää kaiken lopuksikin on. Sisar on kokenut, sisar on viisastunut ja sisar mahdollisesti sittenkin rakastaa. Ehkäpä hänen, Erik Wegenerin, toimenpiteet eivät olisikaan onnea tuottavia, — samoin kuin Hannukselan isännän eivät olleet olleet.
Pysähdys. Ihmiset alkavat lappautua ulos, puheensorina ja huudot täyttävät asemasillan. Tuttu näky: ollaan perillä.
Tutun esplanaadin hiekka punoittaa alenevassa auringonvalossa, askelet narskahtelevat, ihmiset tuuppivat vahingossa ohikulkijoita. Erik Wegener kulkee eteenpäin hitaasti ja miettien, lanko seuraa häntä ääneti kuin varjo.
Tässä sitä nyt taas kuljetaan ne samat huolet niskassa, kuljetaan kuin kuljetaankin, mutta eipä taideta kauan kulkea. On heitetty pankkitirehtööri ovesta ulos, uhkaa pieni häväistys, ei sentään enää perikato. Ja senjälkeen on vielä Hannuksela.
Mutta ketä hänen on kiittäminen siitä, että kaikki on mennyt näin hyvin — tähän asti? Lähinnä Jumalaa — Hannukselan isäntää. Mihin hän olisi joutunut ja millä alkanut, ellei Hannukselan isäntä ylpeästi olisi lähettänyt rahaa takaisin. "Sanokaa, etteipähän koske köyhään." Kuka häntä olisi auttanut? Ei kukaan, ei kukaan, kaikki olisi mennyt. Varmasti Hannuksela oli tehnyt sen tarkoituksella. Hyvä Jumala, millaisessa kiitollisuudenvelassa hän Hannukselaan oli!
Erik Wegener hämmästyy huomatessaan, että hänen rinnallaan kulkee joku, lanko. Mutta nyt hänessä asuu suuri lempeyden ja anteeksiantamisen tarve.
— Kuulehan nyt, — sanoo hän pysähtyen. — Emmeköhän sovi niin, että tulet uudelleen jouluna. Pitäähän meidän edes saada tottua siihen ajatukseen, että Gunillasta ja sinusta tosiasiallisesti tulee mies ja vaimo. Tämä tulisi nyt liian äkkiä, ymmärräthän.
Frans Erikssonin kasvot kirkastuvat eivätkä ne vaikuta Erik Wegeneriin enää laisinkaan epämiellyttävästi. Vaisu, alakuloinen hymy nousee hänen huulilleen.
— Kuinka tahdotte, — vastaa hän. — Me kyllä sovimme Gunillan kanssa…
— Minä kyllä selitän Gunillalle. Mutta asia kaipaa muullakin taholla paljon valmistamista.
— Niin kai se sitten on.
— Siis jouluna. Näkemiin!
He kättelevät, ja Frans Eriksson alkaa hitaasti kulkea takaisin Erik
Wegenerin jatkaessa matkaansa.