XXII
Konsuli Björklöf on vanhanpuoleinen, kuivahko herrasmies, jolla on pergamentinvärinen iho ja ilmeettömät, harmajat silmät. Hän puhuu vähän ja senkin kuolettavan ikävästi ja aivan kuin muita asioita ajatellen.
Erik Wegener on jo neljättä päivää kaupungissa, ja hänen asiansa on vielä toimittamatta. Hän on levoton ja kiihtynyt, mutta koettaa ainakin ulkonaisesti näyttää rauhalliselta. Eihän sentään vielä ole mitään menetetty. Nyt, kaikkein viimeksi, hän on tullut konsuli Björklöfin puheille.
— Me emme nykyään juuri ostele, — sanoo konsuli, — teidän olisi pitänyt silloin keskustella herra Lundgrenin kanssa.
— Minä en silloin myynyt, — vastaa Erik Wegener, — eikä herra
Lundgren sitäpaitsi vaivautunut hakemaan minua käsiinsä.
— Se ei ole mahdollista.
— En ole eläissäni nähnyt herra Lundgrenia eikä herra Lundgren minua.
Konsuli luo häneen pitkän, kysyvän silmäyksen.
— Mutta kyllä Lundgren sanoi…, — aloittaa hän kuin itsekseen ja poistuu äkkiä huoneesta.
— Meni Lundgrenin kimppuun, — ajattelee Erik Wegener, ja hänessä herää toivo.
Muutaman minuutin kuluttua konsuli palasi silminnähtävästikin hiukan tyytymättömänä.
— Mutta te möisitte nyt?
— Kyllä. Mutta en kahdestasadastaviidestäkolmatta.
Konsulin katse käy pitkäksi ja tuijottavaksi.
— Ei kukaan maksa nykyisin edes sitä.
— Neljäkymmentäyksituhatta leimattua puuta, kuuden metrin korkeudelta kaksikymmentäkaksi senttimetriä. Aivan varmasti, herra konsuli!
— Pohjineen voisimme sen maksaa, — hymähtää konsuli.
Erik Wegener kiihtyy nyt yhtä paljon konsulin ylimielisyydestä kuin omista asioistaan ja vilkaisee ovelle. Konsuli Björklöf katselee häntä katseella, joka voisi merkitä: jos herra haluaa mennä, niin olkaa hyvä. Mutta Erik Wegener ei mene — toistaiseksi.
Pohjineen! Jumal'auta sentään! Tähän asti oli mennyt hyvin, mutta pitikö hänen nyt antautua viime hetkessä? Tai oliko hänen uurastukseensa liittynyt kunnianhimoa, joka näin rangaistiin. Miks'ei hän voinut nöyrästi ja rehellisesti jo Frans Erikssonille tunnustaa tilannetta? Eikö se olisi ollut kaunistakin, kun hän jo muutenkin tiesi suuren osan. Pohjineen! Peuraniemestä lohkaistaisiin enemmät puolet pinta-alasta, melkein ainoa metsä, kokonaan irti. Ei käy, ei käy.
— Te myytte kernaasti vielä halvemmastakin, — sanoo konsuli hetken kuluttua sen näköisenä kuin tietäisi jotakin. Ahaa! Siinä se nyt oli.
— Jos minun olisi pakko myydä, — vastaa Erik Wegener, omasta mielestään karkeasti, niin minä en istuisi tässä tinkimässä teidän kanssanne, vaan rukoilisin teitä ottamaan sen puolesta siitä, mitä nyt tarjoatte, pohjineen.
Hänestä näytti, niinkuin konsuli Björklöf olisi hätkähtänyt hiukan.
— Teillä on siis tarjouksia muualta? — kysyy konsuli.
— Minä en sano mitään. Mutta muualta voin ottaa sen kaksisataaviisikolmatta.
— Meiltä siis enemmän. Miksi, jos saan kysyä?
— Siksi, että olen arvioittanut metsän, ja siksi, että te ette missään tapauksessa ole antaneet herra Lundgrenillenne määräystä maksaa ylintä mahdollista hintaa. Ja lopuksi siksi, että todellakin tarvitsen rahaa ja senvuoksi otan joltakin vaikkapa vain sen kaksisataaviisikolmattatuhatta, mutta en teiltä.
Konsuli Björklöf napitti takkinsa ja käveli muutaman kerran edestakaisin lattialla. Äkkiä hän hymyssä suin kääntyi Erik Wegenerin puoleen.
— Sanokaapas, herra Wegener, — kysyi hän ja nauraa hihitti hampaittensa raosta, — onko taktillista ja totta, että olette heittänyt pankinjohtaja Saarstedtin ovestanne ulos?
Erik Wegener naurahti.
— En minä häneen kajonnut, — vastasi hän, — mutta kyllä hänelle tuli tavallista kiireempi lähtö.
— Se oli aivan oikein, — nauroi konsuli ja näytti vilkastuvan. — Hän hermostuttaa ei ainoastaan kundit ja klientit, vaan myöskin hallintoneuvoston ja johtokunnan. Nyt hän kulkee ja kertoo tapauksen jokaiselle, joka vain viitsii kuunnella. Te olette tullut populääriksi, herra Wegener.
Erik Wegener naurahti, vaikk'ei hän voinut ymmärtää, mitä tekemistä hänen ja pankinjohtaja Saarstedtin välisellä kohtauksella oli hänen varsinaisen asiansa kanssa. Epäilemättä hän siinäkin oli menetellyt ajattelemattomasti. Hänen olisi pitänyt muistaa olevansa velallinen ja mukautua, ainakin koettaa hillitä itsensä. Sen takia hänen käy niinkuin käy.
— Ah, meillä on se asia kesken, — lausui konsuli Björklöf hetken kuluttua ja pysähdytti käyntinsä.
Erik Wegener odotti joka hermollaan. Konsuli hypisteli leukaansa ja mietti.
— No, sopikaamme neljännesmiljoona, sanoi hän sitten päättäväisesti.
— Mutta vastatkaa minulle rehellisesti johteen kysymykseen:
Töttermannilleko te olisitte ne puut myynyt halvemmasta?
— En Töttermannille, — vastasi Erik Wegener tuntien lievää huimausta. Hän ei edes tiennyt, että Töttermann oli hänen kotipitäjänsä naapurikaupungin, pikkukaupungin, puutavaraliike.
— No sitten se on Kannanlahden sisaryhtiö, ratkaisi konsuli Björklöf, — vaikk'eihän se minua liikuta. Jotakin sentapaista sanoi herra Lundgren rouvanne vastauksesta aavistaneensa. Niin, me maksamme luonnollisesti, tapamme mukaan, heti ja hakkuu alkaa talvella. Suvaitkaa käydä konttoriin, niin teemme paperit.
— Apropos, herra Wegener, — sanoi konsuli äkkiä, kun he jo melkein olivat konttorin ovella. Muistelen, että pesässänne oli hirvittävästi niitä Grönforsin osakkeita.
— Olihan niitä. Mutta nehän ovat melkein arvottomia.
— Pankinjohtaja Törnroos-vainaja kertoi aikoinaan. Ne ovat melkein normaalissa nyt. Saatte vain pitää kiirettä. Balkanin sota, piru vieköön.
Ja konsuli Björklöf hymähti kuivalla tavallaan.
Nyt ei Erik Wegener enää kestänyt, vaan tarttui ovipieleen.
* * * * *
Vasta saapuessaan pankin hämärään, viileään toimistohuoneeseen Erik Wegener täydellisesti tajusi, mitä oli tapahtunut. Hän tunsi syvää, hiljaista rauhaa ja kiitollisuutta kaikkia kohtaan. Se välimatka, joka erotti hänen ensimmäisen käyntinsä ja tämän, tuntui suunnattoman pitkältä, siihen sisältyi niin paljon ja moninaista, ja kuitenkin se toiselta puolen tuntui olevan melkein kädenulottuman päässä. Silloin hän ei syvimmissä ajatuksissaan uskaltanut toivoa asialle tällaista ratkaisua, hän oli tieten tai tietämättään ryhtynyt uhkapeliin, ymmärtämättä täysin, mitä se toisi tullessaan. Nyt hän taas astui tästä samasta ovesta sisään miehenä, joka oli puhdistanut isänsä muiston ja — kenties — kohottanut omaakin arvoansa.
Tästä melkein juhlallisesta vireestä ei häntä saanut edes pankinjohtaja Saarstedtin välkkyväin silmä valkuaisten näkeminen. Hän astui tyynenä toimistopöydän ääreen ja esitti asiansa.
— Teilläkö on rahat mitassanne?
— Niin.
— Antakaa ne kassaan.
Enempää hän ei pankinjohtaja Saarstedtia nähnyt. Hän maksoi rahat, sai kuitatun sitoumuksensa takaisin, illalla saisi isäntärenki viedä Hannukselaan, mitä sinne oli vietävä.
Kaikki selvää.