I
Jonakin päivänä — se saattaa olla kirkas ja auringonpaisteinen, mutta se saattaa yhtä hyvin olla kylmä, sateinen ja sumuinen — niin, jonakin päivänä menee mies metsään. Hänellä on viikon muona laukussa ja kirves pistettynä laukunkielen alle. Näky on niitä kaikkein jokapäiväisimpiä eikä se siis herätä kenenkään huomiota. Ihmiset tulevat vastaan niinkuin aina ennenkin, tervehtivät jos ovat tunnettuja, mutta sivuuttavat toisessa tapauksessa luoden vain lyhyen silmäyksen kulkijaan. Lehmiä viedään metsään tai laitumelle, varhaisessa aamuilmassa kuulostaa niiden kellojen kalkatus tavallista kirkkaammalta ja selvemmältä. Luonnossa ei ole mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Ruohikko on märkänä aamukasteesta, tunturit seisovat harmaina ja korkeina, niinkuin jo ovat seisoneet vuosituhansia, metsän kostea lemu kantautuu kivisten vainioiden ja ahontapaisten yli maantielle. Se on sellaista täällä päin. Jokainen näkee, että metsien, vaarojen ja tunturien takana siintävät toiset vaarat ja tunturit, jokainen tietää, että siellä levitteleivät silmänkantamattomat, vellovat aavat ja että näitä maanmuodostuksia leikkaavat epälukuiset joet, purot ja ojat, milloin leveinä, tyyninä ja hitaasti virtaavina, milloin äkkiä kaventuen ja muodostuen kohisevaksi koskeksi tai pauhaavaksi putoukseksi ja milloin levittäytyen siintäväksi järveksi, jota kapea, matala suoranta reunustaa, mutta heti suorannan takana metsät, vaarat tai tunturit.
Kirkonkylässä alkavat ihmiset jo olla valveilla. Ne kulkevat aamuvarhaisina ja toimeliaina pihojen poikki kiuluineen ja sankoineen. Jätkät alkavat kokoontua joelle ja jotkut heistä pesevät kasvonsa jokirannassa. Mutta pappilassa ja metsäherran puustellissa ovat uutimet vielä alasvedettyinä, sillä kirkonkylän aamujärjestys ei ulotu pappilaan eikä metsäherran puustelliin.
Mies siis kulkee metsään, kulkee sinne aivan niinkuin jokapäiväiseen leipätyöhön kuljetaan. Syrjäinen, jos sattuisi lähemmin tarkastelemaan, ei saattaisi nähdä hänen kasvoissaan mitään tavallisuudesta poikkeavaa intoa tai mitään erikoista tulevaisuudentoivoa tai elämänuskallusta. Jos syrjästäkatselijassa heräisi joku vaikutelma kulkijan suhteen, niin hän ajattelisi, että siinä nyt menee joku sallalainen jätkä töihinsä ja varhainpa onkin liikkeessä.
Tämä kulkija saattaa olla jonkunverran yli kolmenkymmenen, hänellä on pitkähkö, karaistunut vartalo, vaaleat, umpimieliset kasvot ja hänen käyntinsä on etukumaraa, muttei raskasta. Juuri siitä huomaa, että hän on kävellyt paljon ja tehnyt myöskin paljon raskasta työtä. Hän on tavallisista jätkäeläjistä niitä kaikkein tavallisimpia eikä sellaisella suurin piirtein ole mitään menetettävää, vaan sensijaan hänellä saattaa olla koko joukon voitettavaa.
Tämä menee nyt raivaamaan itselleen uutistaloa.
* * * * *
Liinahatun koskelta on kuusi neljännestä lähimpään taloon. Sinne johtaa vain kapea, vaarojen yli kiipeävä ja suopaikkoja kiertelevä polku. Kosken alajuoksussa vie kapea porras yli virran. Kevättulvat ovat sen monta kertaa hajoittaneet, mutta yhtä monta kertaa ovat ihmiset rakentaneet sen uudelleen. Porrasta tarvitaan sentään kesäisin, vaikka seutu näyttää autiuden juurikuvalta.
Liinahatun rannat ovat korkeat ja kallioiset. Itäpuoli kasvaa petäjikköä, jonka välistä polku kiemurteleikse, mutta länsipuoli on kuusikkokangasta, paksusammaleista, kovasta pohjastaan huolimatta hiukan kosteata. Näiden korkeiden rantojensa välissä pitää Liinahattu iankaikkista kohinaansa. Valkoisena vaahtona ja jyrkästi laskien se vyöryy eteenpäin kymmeniä syliä, mutta portaan tienoilla, siinä, mihin yhtiö aikoinaan on rakentanut tukkipirtin, se vähitellen alkaa tyyntyä, tyyntyen tyyntymistään, kunnes lopulta levittäytyy tasaiseksi suvannoksi. Tämän suvannon länsiranta on rehevää heinikkoa, mutta itäpuolella on kankaanranta ohuen mullan peitossa.
Kankkus-Hilu istuu kivellä ja antaa katseensa harhailla yli rehevän heinikon. Hän on juuri saapunut perille, parin, kolmen tunnin kuluttua on päivä puolessa. Hän on kävellyt runsaan kuusi neljännestänsä, mutta häntä ei väsytä eikä hänellä myöskään ole nälkä. Jonkunlainen herpaannus on kuitenkin vallannut hänen jäsenensä, hän istuu siinä vain ja katselee ja antaa ajatusten toimia miten itse tahtovat.
Tuo, tuossa edessä, se tulee siis olemaan kotiniittynä, tässä, kankaanlaidassa on rakennusten paikka ja tähän raivataan kotipelto. Niin, niin se tulee olemaan, niin on suunniteltu.
Hän on nyt, tänä aamuna, tullut tänne lyödäkseen ensimmäiset kirveeniskut ja iskut olivat seuraavat toinen toistansa, kunnes suunnitelma oli toteutettu. Se voi kohdata vaikeuksia, voipa tulla ylitsepääsemättömiä vaikeuksia, mutta niiden pelko ei estä yrittämästä.
Mitään hillitöntä riemua tai ylitsevuotavaa, teräksistä työintoa Hilu ei tunne, sen sijaan on hänen mielensä tyyni ja rauhallinen, ehkä toivorikas myöskin. Aivot ja mielikuvitus ovat jo niin paljon ehtineet näissä asioissa askarrella, että nyt, kun suunnitelmat ovat toteuttamisasteella, on kylmä järki ottanut ehdottoman ylivallan.
Kivet on jo talvella vedätetty paikalle, talolliset ja muutkin kyläläiset ovat katsoneet pitkään, ajatteleeko se tosiaankin… Nuo katseet ovat hiukan hätkähdyttäneet Hilua, mutta hän on jatkanut niinkuin ei mitään olisi. Hänellä on nyt rahaa niin ja niin paljon, vierasta voimaakin voisi palkata joksikin aikaa, mutta koettaa nyt näinkin ensiksi; ruokaa on kotona niin ja niin pitkäksi aikaa. Kyllähän sitä sentään koko kesän täällä heiluu ja menee sitten talveksi vaikka metsiin vähäksi aikaa. Pitää vain pitää se vara, ettei välipäätä tule rahan eikä ruuan suhteen. Mitähän syrjäinen nyt mahtaisi sanoa, kun näkisi hänet näissä hommissa ja kuulisi hänen hiljaiset mietteensä…
Annappa olla ensi kesänä: eikö olekin kankaanranta erinäköinen ja eivätköhän paistane valkeat salvokset polulle…
Hilu katkaisee mietteensä ja nousee seisaalleen, kasvoissaan omituinen, hiljainen kirkkaus, nousee, riisuu takkinsa ja asettaa sen kivelle, riisuu puseronsa ja asettaa sen takin päälle. Sitten hän huomaa, että aurinko on jo miltei korkeimmillaan ja että se lämmittää ja paahtaa eväslaukkua ja hän nostaa laukun varjopaikkaan, koettelee vielä kirveensä terää ja astuu metsään. Iskut alkavat kajahdella ja pian kaatuu räiskien ja jymisten ensimmäinen puu.
Hilemooni Sakarinpoika Kankkunen on alkanut luoda uutistaloa.