II
Hilu tekee työtä niin pitkälle kuin jaksaa, lepää vain sen, mikä välttämätöntä on, ja jatkaa sitten taas. Alussa tuntuu jäsenissä hiukan pakotusta, työn päätyttyä ne joskus tuntuvat lopen puutuneilta, mutta se johtuu vain tottumattomuudesta. Jonkun ajan kuluttua käy kaikki kuin itsestään, hän ei huomaa, kuinka aika kuluu ja kun hän sen viimein huomaa, ei hän malta lopettaa. Se on nyt sellaista.
Vähitellen, hän ei huomaa itsekään kuinka, valtaa hänet samanlainen into kuin silloin kerran Mäntyniemen raiviomaalla. Innostuksen tunteessa on nyt kuitenkin se ero, että se tällä kertaa on selvempää, tyynempää ja määrätietoisempaa. Tähän intoon liittyy ohut annos pelkoakin jonkun seikan väliintulemisesta ja siitä, että jokin nyt voisi lopettaa kaikki kun juuri ollaan päästy käsiksi. Mutta se tunne väistyy kuitenkin kaikkivoittavan innon edestä, ja yhä navakammin iskee kirves puun kylkeen.
- On se kruunu sentään… ajattelee Hilu, - antaa köyhälle pirullekin tilaisuuden tällaiseen…
Niin, onhan se kruunu ja on aina ollut. Yhdenveroisia, sanottakoonpa mitä tahansa, ovat sen edessä herrat ja jätkät, työmiehet ja asessoorit, poliisit ja kruununvoudit. Ja puulaakitkin. Tietenkin ne herrat krateerailevat ihmiset oman mielensä mukaan ja hyvinkin kohtelevat eri tavalla herroja, talonpoikaa ja työmiehiä, mutta ne nyt ovat vain herroja. Mutta kun oikein kruunun eteen joudutaan, niin saman arvoisiapa ollaan, siitä ei päästä yli eikä ympäri.
Rippikouluajoista Hilu muistaa, että kaikki valta on lähtöisin
Jumalasta.
— Jumalasta, Jumalastapa hyvinkin, päättää hän sydämen vakaumuksella ja hartaudella. - Ei toisin voisi ollakaan, tietenkään. Ja Jumala on antanut osan maallista valtaansa keisarille ja keisari taas on luovuttanut valtaansa, mitä metsiin tulee, metsäherralle ja metsäherra osaltaan metsänvartijalle. Onhan se metsänvartijakin olevinaan joku herra, mutta tuskin se tosiasiallisesti on puulaakin kymppiä kummempi eikä ainakaan ukkoherraa parempi…
Ja hän, Hilu siis on keisarin maalla ja keisarin metsässä perustamassa uutistaloa. Tietää hän keisarin, on kuvissa monastikin nähnyt. Sellainen vähän pujopartainen, hiukan pystynokkainen mies. Iho kuin samettia ja muutenkin mies mukavan näköinen. Mitähän sanoneekaan kun paperit näkee, jos nuo nyt sinne asti menevät. Majesteetti…
Hilu pyyhkii hikeä otsaltaan, huoahtaa hetkisen ja siirtyy seuraavan puun juurelle.
Niin, ja nyt sitä ollaan yhdessä Iinan kanssa. Iinalla on kyllä lapsi jonkun rakennusmestarin kanssa, mutta se nyt on sen lapsenkin kohta niinkuin se on. Alkujaankaan ei ole syytä Iinaa moittia ja sitäpaitsi se asia on jo niin moneen kertaan sovittu. Oli syytä hänessäkin, Hilussa, ja mikä tietää, vaikka hänestäkin olisi siinnyt lapsi jonnekin… Mutta mitäpäs näitä, turhaan tulevat mieleen. Ollaan nyt tässä, mihin ollaan pyrittykin. Siellä, kotona, Keinuvaaran kupeella, on Iina. Aurinko paistaa tällä hetkellä suoraan ikkunoista sisään ja pölyhiutaleet leijailevat valojuovissa. Iina odottaa häntä kotiin myöhään lauantai-iltana, saattaa siksi tehdä juustonkin. Heittäydytään levolle yhdessä… Ja kun heille lapsiakin tulee, niin ei Kalle sen huonommalle osalle joudu. Ei tahdo aina muistaakaan, ettei se ole omia, on päässyt siitä pitämäänkin niin… No, joko se taas!
Kun ihmiset kyläpaikoissa ovat jo aikoja sitten menneet levolle kaikuvat Hilun kirveen iskut vielä autiossa erämaassa, saavuttavat vaaran seinämän, ponnahtavat takaisin ja kantautuvat moninkertaisena kaikuna huokailevaan, varjottomaan yöhön.
* * * * *
Muutamana päivänä Hilun työ äkkiä keskeytyy.
— No, mies! Mitäs sinä jyystät?
Hilu nostaa katseensa. Hänen edessään seisoo lihavahko mies, punanokkainen, sänkipartainen, ja miehen takana laukunkantaja ja muuan toinen mies. Mitä lienevät ohikulkijoita.
— Päivää, vastaa Hilu. — Talon tapaistahan tässä koetetaan rustata.
— Vai talontapaista!
Mies naurahtaa eikä näytä lainkaan ystävälliseltä. Saattaa olla joku yhtiön herroista.
— Entä kenen luvalla? Hilu suutahtaa.
— Ei kenenkään maantienkulkijan luvalla, vastaa hän tiuskaisemalla. —
Eikä ainakaan teidän luvallanne.
Vastaus näyttää hiukan ällistyttävän puhujaa ja hän miettii hetken, mutta kokoaa sitten koko mahtipontisuutensa.
— Kyllä sen kuulee, että entinen jätkä on puhuttelemassa ihmisiä, hän sanoo sitten levollisesti. — Mutta sitä ei pidä mennä peukaloimaan yhtiön lanssimaita.
Hilu tarttuu kirveeseensä.
— Se on vale.
— Se on totta, vastaa vieras. - Ja paras, että lopetat tähän paikkaan.
Veri nousee Hilun päähän ja viha taistelee ällistyksen ja nousevan epätoivon kanssa. Tähänkö sen nyt sitten piti loppua!
— Lupa on paremmasta paikasta, sanoo hän näennäisesti rauhassa. - Eikä työtä jokaisen kulkijan käskystä lopeteta.
— No lähde kysymään metsäherralta.
Nyt Hilu jo saa naurahtaa. Jos vain siitä on kysymys, niin lähdetään vain. Mutta synti on heittää työtä kesken, sillä nyt on vasta tiistai. Tulee melkein päivän tappio.
— Kyllä se asia on jo sovittu, naurahtaa hän tyyntyneenä. - Jos metsäherra tahtoo kieltää, niin kyllä hän lähettää sanan kun ilmoitatte.
Mutta samalla hän ajattelee, että jos tässä sittenkin on koira haudattuna ja epäilyksen aavistus täyttää hänen mielensä. Saattaa tuolla toisella sittenkin olla jotakin pontta puheilleen tai sitten on hän erehtynyt paikasta.
— Saatan minä teidän kanssanne lähteä metsäherrallekin, jatkaa Hilu mietittyään, - mutta sillä ehdolla, että maksatte ajan hukan, jos olette väärässä.
— Olkoon niin sitten.
— Se on sitten sata markkaa.
— Vaikkapa!
— Kuulkaa tarkasti, vieraat miehet, sanoo Hilu herran takana seisoville miehille. Ei häntä vain niin juoksuteta.
Hilu oli huomannut, että ihmisten luonteenomainen korskeus, pöyhkeys ja itserakkaus väheni sitä mukaa kuta lähemmäksi he tulivat metsäherran puustellia ja kun he viimein astelivat verkalleen portaita ylös, olivat he nöyriä poikia. Mutta kauhukseen hän pani merkille, että tämän herran luonto ei ottanut laskeakseen edes sittenkään kun portti oli auennut, vaan käski vielä miehensäkin sisään. Jospa sittenkin… Ajatus väristytti Hilua.
Metsäherran työhuone on varjon puolella, mutta huonekalujen kiiltävät pinnat välkähtelevät. Viipyy aikoja ennenkuin metsäherra tulee näkyviin.
— Keitä te olette?
Metsäherran katse pysähtyy ensin mieheen, jota Hilu luulee yhtiön herraksi, viivähtää sitten molemmissa seuralaisissa ja pysähtyy oven suussa seisovaan Hiluun.
— Kankkunen istuu, hän sanoo Hilulle.
Mies alkaa selittää asiaansa. Hän on yhtiön päälliköitä ja on tavannut tämän Kankkusen kaatamassa puita yhtiön lanssimaalla.
— Mitä asiaa näillä toisilla on? kysäisee metsäherra vastaamatta yhtiön herralle vielä mitään.
— Me olemme vain tämän Kotkasen, tämän ukkoherran, saattomiehiä…
— Vai niin. Sittenhän teillä ei ole täällä mitään tekemistä.
Se oli niin metsäherran-paroonin tapaista. Ei olla tekemisissä ihmisten kanssa muissa kuin asioissa. Mutta ukkoherran kasvot lensivät tulipunaisiksi. Ei nyt taidettu tulla oikealle asialle.
— Jaha, lanssimaa, sanoi metsäherra sitten kääntyen yhtiön miehen puoleen. — Mihin te tahdotte tulla?
Yhtiön herra koettaa selvittää asiaansa. Hän on tavannut tämän Kankkusen kaatamassa puita paikalla, jonka yhtiö on katsonut lanssimaakseen. Yhtiö kai se sittenkin on suurin metsänostaja näillä main.
— Ensinnäkään teillä ei ole mitään lanssimaata Liinahatun tienoilla, vastaa metsäherra vähän ajan kuluttua. - Toiseksi ei Liinahatun vartiopiiristä ainakaan viiteen vuoteen myydä runkoakaan, joten on hyvin epävarmaa, tuletteko siellä koskaan mitään lanssimaata tarvitsemaankaan. Ja kolmanneksi minä tulen kyllä neuvomaan tai neuvottamaan teille lanssimaan, kun te sitä tarvitsette.
Yhtiön herra hikoili. Tällaiseksi hän ei ollut metsäherraa kuvitellut.
— Minä olen sieltä kulkenut katselemassa metsää, hän vastasi, oston varalta. Ja minä ajattelin, että juuri siinä oli kaikkein parhaimpia lanssimaita…
— Vai niin, sanoi metsäherra ilmeisen ylenkatseellisesti. - Vai te ajattelitte, jaha. Ja sitten te juoksutatte tätä Kankkusta peninkulmittain juuri silloin kun aika on tärkeintä. Se on kaunista ja yhtiönne tapaista.
— Hän lupasi minulle sata markkaa, jos häviää, kiiruhti Hilu lisäämään.
— Olkaa hyvä ja maksakaa, lopetti metsäherra, - ja menkää sitten tiehenne. Mutta Kankkunen tekee hyvin ja jää vähäksi ajaksi.
Yhtiön herran oli nuopean näköinen ja Hilun tuli häntä melkein sääli.
— Kyllä se puolikin sentään riittää, sanoi hän nähdessään edessään sileän satamarkkasen.
— Antakaa olla vain, huomautti metsäherra kuivasti. — Ottakoon yhtiöltä takaisin.
Ja Hilu otti satamarkkasen, jonka ansaitsemiseen häneltä tukkijoella olisi mennyt kolme viikkoa ellei ylikin. Eihän hän muutakaan voinut, kun kerran metsäherran oli käsky. Kumma mies tuo metsäherra, tavalliselle ihmiselle ei tehnyt hyvää ellei pahaakaan, mutta yhtiötä kohtaan oli kuin paholainen.
— Kai Kankkunen on hakannut osoitusteni mukaan? kysyi metsäherra yhtiön miehen mentyä.
— Kyllähän minä olen koettanut.
— Hyvä on.
Metsäherra istui pöydän ääressä ja Hilu luuli, että hän katseli häntä, mutta kun hän nosti silmänsä, huomasikin hän, että metsäherra katseli ilmeettömin silmin ikkunasta ulos.
— Ja työt sujuvat hyvin, luonnollisesti? Kysymys tuli pitkän ajan kuluttua ja aivan kuin ohimennen. Metsäherra nähtävästi ajatteli muita asioita, ja Hilu odotti jännityksellä.
— Hyvinhän ne tietenkin menevät, myönsi hän.
— Rakennuksiin olisi pian päästävä, jatkoi metsäherra taas pitkän tovin kuluttua.
Sitten hän nousi ja käveli muutaman kerran edestakaisin, pistäytyi välillä toisessa huoneessa ja tuli taas takaisin.
— On paras, että Kankkunen laittaa hakemuspaperinsa kuntoon jo tänään, sanoi hän melkein vilkkaasti ja katseli Hilua koko ajan kiinteästi silmiin. — Hankitte tarpeelliset todistukset varallisuudestanne ynnä muusta ja lähetätte sitten nimismiehen kautta kuvernöörille.
— Nytkö jo tänään?
— Nyt. Kankkus-Hilu teki lähtöä.
— Voi käydä niin, jatkoi metsäherra hiukan empien, että yhtiö muuten haetuttaa jollakin juipillaan ellei samalle paikalle, niin ainakin niille seuduin uutistalon ja siitä on sitten kaikenlaista ikävyyttä. Niin että Kankkunen on hyvä ja toimii nopeasti nyt. Saatte ehkä syksyksi katselmuksen.
Hilu sai mennä ja hän riensi sydän pamppaillen portaita alas. Vai ovat asiat niin täpärällä. Hilu ei nimittäin tiennyt, että joskus oli tapahtunut sellaistakin, että yhtiö oli jollakin jätkällään haetuttanut uutistalon, auttanut kaikin puolin sen asianmukaiseen kuntoon saamisessa niin että se mahdollisimman pian tuli perinnöksi ja sukeltautui sitten metsään. Mutta metsäherra, hän oli kyllä tietoinen konstista jos toisestakin, vaikka hän enimmäkseen piti suunsa kiinni.