III

Nyt sattuu niin, että Erkkilän Juhani, kunnallislautakunnan esimies, on päissään, kun Hilu tulee häneltä pyytämään todistusta siitä, että hän on "varoistaan elävä ja työllään hyvin toimeentuleva". Miehet ovat hiljakkoin olleet käymässä Knjäsöissä, tuoneet tuomisia tullessaan, ja Erkkilän Juhani on tehnyt itselleen useita puolikuppisia Venäjän pirtusta, siitä sinileimaisesta. Pari miestä, toinen Erkkilän renki, on tuupertunut aidan viereen ja he makaavat naamat punoittavina ja suu auki auringon helteessä. Näky hiukan ellottaa Hilua eikä hän saata olla ajattelematta, että hän on tullut vähän sopimattomaan aikaan.

Erkkilän Juhanilla on kaverina Könkään Sanhriiti ja hän istuu kamarissaan ja tavailee kirjoitusta pullon kyljestä.

— On se ainetta tuokin, hän puhuu ja vetää pullon lähemmäksi silmiään, — on se… Katsoppas, ei sitä sopisi näin kunnan miesten, mutta piruakos… Mitä se oiken tuo kirjoitus tuossa kyljessä?

— Kazjonnij spirt, vastaa Sanhriiti ponnekkaasti ja mojovasti, sillä hän on ollut joskus hommissa Kuolassa. -Se merkitsee, että valtion pirtu. Katsos, se ryssä, ymmärräthän, kyllä se tietää, millä rahat omaan taskuun kierii.

— Ymmärtää. Jaha, että valtion viinaa. No on se…

Erkkilän Juhani katselee viheriälasista pulloa syvällä hartaudella ja kääntyy sitten Hilun puoleen.

— Niin, että mistäpä minä sinun varallisuutesi ja työkykysi tiedän.

— Enhän minä ole ollut kunnan vastuksina enkä paljon muidenkaan, huomauttaa Hilu.

— Et, se on totta… Korkkikin niin mukavasti laitettu, ettei muuta kuin vähän pullon pyrstöön kämmenpohjaan tömähdyttää, niin lentää kuin limlaatipullosta. Eikö se samppaniia ole samanlaista?

— On, vakuuttaa Sanhriiti, vaan ei siinä väkevyyttä ole, tai kyllä sitä on, mutta se on sellaista salaista. Särvit kuin limlaatia ja yhtäkkiä olet petleheemissä.

— Vai petleheemissä… kas pirulaista. Mutta otahan vähän sinäkin,
Kankkus-Hilu.

— En minä tällä kertaa, tokaisee Hilu kärsimättömästi. - Puhutaan jo taas siitäkin todistuksesta.

— Puhutaan, myöntää esimies ja koettaa olla asiallisen näköinen.

Sitten hän kääntyy Könkään Sanhriitin puoleen.

— Mitä minä teen? hän kysyy.

— Se on sinun asiasi. Mikäs tietäjä minä olen.

— Etpä tietenkään. Kysynkin sinulta vain vähän niinkuin esimiehenä.
Hyvää neuvoa, ettäs älyät. Minulla on niin herkkä omatunto.

Hilu istuu kuin tulisilla hiilillä. Tuleekohan tästä koko päivänä mitään.

— Herkkä omatunto, jatkaa Erkkilän Juhani odottamatta vastausta. — Se tulee viran mukana. Jolle Herra viran antaa, sille hän antaa myös viisautta…

— Joo, niin se on, vahvistaa Sanhriiti. - Koetahan nyt harkita, meinaan omantunnon mukaan ja laajaperäisesti, tätä Hilemooni Kankkusen edesottamista. Sillä on vähän kiire, näyttää.

— Kiire, muttei niin kiire, ettei virkakunta ehtisi suorittamaan tehtäviään. Harkitaan.

Hilua alkoi yhä enemmän kyllästyttää ja hermostuttaa, mutta sitä ei saanut näyttää. Erkkilän Juhani oli sen suunnan miehiä, että otti pian nokastuakseen ja sitten hänen kanssaan ei tullut toimeen kukaan.

— Pitäisi vähän kylältäkin tiedustella, sanoi hän, tehden puolikuppisen, olen niin vähän sinua seurannut.

Tähän ei Hilulla ollut mitään sanottavaa. Mutta aika kului ja kului.

— Kyllähän te minut tiedätte, yritti hän. - Ei ole koskaan tarvinnut…

— Ei ole tarvinnut, ei. Mutta jos taloon joudut, piru tiennee, vaikka tarvitsisikin. Joo, se on sillä tavalla, Kankkus-poika. Pitää olla kaukonäköinen. Tule huomenna.

— Ei passaa. Metsäherra sanoi, että tänään pitää.

— Sanoiko herra hosmestari ja paruuni…

— Kyllä se sanoi.

Erkkilän Juhanin vahvimpia puolia ei ollut erikoinen kunnioitus virkamiessäätyä kohtaan, mutta tämä metsäherra oli pitänyt itsensä niin kaukana ja korkealla, että se oli väkevästi vaikuttanut esimieheenkin. Hän ikäänkuin selveni ja koetti harkita, mitä metsäherra kiiruhtamisellaan tarkoitti. Lopuksi hän jo kysäisi:

— No mitäs herra hosmestari meinaa?

— Mitäs se, selvässä asiassa.

Könkään Sanhriitikin alkoi jo sekaantua asiaan.

— Mitäs, sanoi hän Erkkilälle, annat plakaatin. Oikealle miehelle se tulee.

— Pappilaankin pitäisi vielä tänä iltana ennättää, ehätti Hilu vähän innostuen. — Ja sitten vielä nimismiehelle.

— No, annahan nyt, kun minä mietin. Eihän sitä tällaisessa tilanteessa kuin räkkäporo… Haes kynää ja paperia, Sanhriiti, ne ovat tuossa kaapin päällä.

Erkkilän Juhani iski silmää viekkaasti ja kieli pyrki lallattelemaan, vaikkeivät ajatukset tahtoneet pysyä koossa. Hilun mieliala paranee, mutta samalla hänen mieleensä muistuvat monet lapsuudenaikaiset kohtaukset kankaan takaa ja myöhemminkin. Tällaistahan se on, kun ollaan päissään.

— Hyvä mieshän se Hilemooni on ollut, sanoo esimies, saatuaan kirjoitus vehkeet. - Kirjoltahan sinä, Sanhriiti, joka olet siihen parempi. Minä sitten vain pistän nimeni alle kuin kuvernööri.

— Mitä minä siihen kirjoitan?

Hilun olo käy jännittäväksi. Erkkilän Juhani on tärkeän näköinen ja miettii.

— Ei sitä pitäisi näin piiput hampaissa, sanoo hän vihdoin, - mutta menköön nyt tämä kerta. Autetaanpas Hilua korvilleen, vähän niinkuin säätyyn, kun et sitten vaan kunnan niskoille… pirkele…

— Mitäs minä, melkein yksinäinen mies.

— Niin ne kaikki sanovat. Sanoi Kieringin Mattikin. Vähän jyrkkä askel…

— Kyllähän se sitä on, myöntää Hilu antaumuksella.

— Mitäs se muuta on. No, kirjoltahan, Sanhriiti, niinkuin pruukataan. Kirjoita että työllään hyvin toimeentuleva ja varoistaan erinomaisesti elävä…

— Erinomaisesti? kysyy Sanhriiti keskeyttäen puuhansa. — Onko se nyt laillista?

— Eiköhän se ole liikaa sanottu? kysyy Hilukin.

— Anna olla, että erinomaisesti. Sittenpähän näkevät herrat ja kuvernööritkin. Ja soman kajahduksen se antaa. Autetaanhan nyt Hilemoonia…

— Sama minulle, sanoo Könkään Sanhriiti ja kirjoittaa todistuksen loppuun. - Alappas piirrellä nimeäsi.

Erkkilän Juhani tarttuu tarmokkaasti kynään ja piirtää nimensä alle. Sitten hän aikoo lyödä kunnallislautakunnan sinetin alle, mutta värityynystä on väri poissa ja uutta ei ole saatavissa.

— Kaadahan vähän pirtua tyynylle, Sanhriiti.

— Auttaisikohan tuo. Jos rupeaa koko todistus haisemaan pirtulle.

— Anna haista. Kyllä se tekee hyvää herrain nokkaan. Minä kaadan itse, koskei sinussa ole miestä…

Väripula tulee autetuksi ja kunnallislautakunnan sinetti ilmestyy koristamaan Erkkilän Juhanin painavaa nimikirjoitusta.

— No siinä on sitten sellainen paperi, että talo lähtee vaikka olisi keisarin pörssissä, kehuu Erkkilä ojentaessaan paperin Hilulle. - Eikä maksa mitään. Paitsi ryypyt, jos tahdot asian kunniaksi Sanhriitin ja minun kanssa…

— Eiköhän se jo meille riitä, väittää Könkään Sanhriiti.

— Mitä kanssa! Nyt se vasta alkaa, kun ei ole noita virkatoimiakaan.

— Kyllähän minä kernaasti, myöntää Hilu kiitollisena, — mutta kun ei tahdo olla aikaa.

— Sepä, mutta käy tuolta pihalta hakemassa pullo. Kyllä me tämän
Sanhriitin kanssa…

Hilu epäröi, mutta menee pian. Onhan hän senverran kiitollisuuden velassa. Kun hän palaa takaisin on hänellä pirtupullo kädessä.

— Siinon, äijät.

— Kiitos. Kyllä sinusta rento isäntä tulee. Ja sitten kun pirttirehtosi on valmis, tulemme me tämän Sanhriitin kanssa ryypylle kuin vertaisiin. Eikö niin.

— No niin. Tervetuloa!

— Joo, niinkuin vertaisiin tullaan. Joskus talvella. Mutta tästäkään et puhu kenellekään.

— En. Hyvästi nyt.

— No, hyvästi nyt sitten ja voi hyvin. Joko sinä ajattelet syyniä eli katselmusta, niinkuin sanotaan, tänä vuonna?

— Kyllä kai.

— Menehän nyt sitten. Kyllä talo irtausi. Kevein mielin astelee Hilu pappilaa kohden.

Onpahan taas tehty yksi tärkeä askel. Ei siitä puulaakin herran häiriöstä lopuksikaan ollut muuta kuin hyvää. Mutta sitten hän alkaa ajatella, että mahtoikohan se viinan osto sittenkään olla otollista. Ei hän sen asian vuoksi eikä rahamenon vuoksikaan, eihän siihen mennyt kuin kahdeksan markkaa… Mutta jos syrjäläinen tiesi, niin lahjukseksi käsitti. Saattoi sanoa, että viinan voimalla se Kankkusen Hilukin… Vaikkeihän siitä aikaisemmin mitään puhetta ollut. Päissään olivat muutenkin, varsinkin Erkkilän Juhani, joka harvoin kuului maistelevan. Mutta eipähän hän omasta aloitteestaan, itse olivat esittäneet, eikä hän iljennyt vastaankaan panna. Hilusta tuntuu kuin olisi hän jossakin suhteessa tullut entistä herkemmäksi. Siinä viinanostojutussa hän teki väärin, se ajatus ei jätä häntä kirkkoherran virkahuoneessakaan.

Muuten Hilun asiat sujuvat tänä iltana hyvin. Kirkkoherra pyytää saada nähdä kunnallislautakunnan esimiehen todistuksen ja sanoo, että hyvänpä se kirjoittikin. Toivottaa vielä onnea ja kättelee, kun Hilu lähtee. Eipä seurakunnalla ole Kankkusesta ollut haittaa, siivo ja työteliäs on ollut.

Nimismies ottaa itse kirjoittaakseen hakemuksen. Kuuluu, sanoo hän, virkaankin. Huomisaamuna lähtee posti ja toimittaa sen siinä menemään. Vai sellainen kiire se nyt tuli. Mikäpäs siinä, metsäherra ne asiat parhaiten ymmärtää. Kyllä talo lähtee, ei siitä puhettakaan, mutta saattaa se joskus lujalle panna…

Se on mukava mies, tämä nykyinen vallesmanni, eikä sellainen kuin se poikanen, joka tässä takavuosina edusti kruunun komentoa, mukava mies ja laatutuumainen mies ja köyhää kansaa kohtaan ymmärtäväinen ja höyli.

Hilu on siis tehnyt tehtävänsä ja päivä alkaa kallistua illaksi. Saattaisi mennä kotonakin käymään, mutta ennättääpä sitten lauantaina. Voisi Iina aluksi säikähtää, että mitä se nyt, keskellä viikkoa… Hetken seisoo Hilu epätietoisena tien käänteessä, mutta kulkee sitten päättäväisesti takaisin metsään. Eikä se johdu mistään ahneuden hengestä, vaan siitä, että päivät on käytettävä tarkkaan. Aamusta pitää taas aloittaa.