IV
Syksy tulee näille main aikaisin. Elokuun alkupuolella saattaa jo veden mukana heittäytyä lumensekaista, jonakin aamuhetkenä voi tunturinlaki olla valkeana kuin käärinliina. Maa on kosteana sateesta, kuusikot uhoovat kosteutta, jängät vettyvät ja murheellisina töröttävät harvat ohrakuhilaat laihoilla, pienillä pelloilla. Syksyinen alakuloisuuden leima kantautuu huoneisiinkin. Lattiat kantautuvat täyteen kosteata likaa, ihmiset pysyvät nurkissaan umpimielisinä ja tympeinä.
Ikävänä, sateisena syyspäivänä saapuu insinööri Trampenfelt Keinuvaaran kupeelle parin uskotun miehen kera, astuu tupaan ja tekee hyvän päivän. Sitten hän viskaa lakin penkille, pyyhkii erinomaisen huolellisesti silmälasinsa ja ilmoittaa, että katselmuskokous aloitetaan nyt pian. Kai ovat kuulleet kirkossa luetun kuulutuksen.
Onhan se kuultu.
Iina kantaa insinöörille ja uskotuille miehille kahvia ja insinööri juttelee hauskasti ja mukavasti kaiken maailman asiat. Taitaa tuntua hauskalta päästä joskus itse emännöimään.
— Mahtaako tuo niin varmaa olla, että pääsee, vastaa Iina.
— En minä ainakaan huomaa mitään estettä, sanoo insinööri.
Insinööriä käsketään kamariin, mutta hän sanoo, että kyllähän sitä tässäkin. Kumma, ettei muita ihmisiä saavu, vai jokohan on sallittu katselmuksen mennä vastaanpanijoitta.
— Iso poikakinhan teillä on, huomauttaa insinööri katellen Kallea. —
Pian pystyy töihin sekin.
Insinöörin sanat herättävät sekunnin piinallisen ällistyksen. Iina kääntyy takkaan päin salatakseen ilmettään.
— Isohan se on, vastaa viimein Hilu. - Sen nimi on muuten Kalle. Ja pian kai siitä on apuakin.
— Eikä uutta väkeä ole tiedossa. Hilu käy sylkäisemässä takkaan.
— Eipähän ole tällä tiedolla.
Puolen tunnin kuluttua saapuu metsänhoitaja, kättelee insinööriä ja talonväkeä ja istuutuu sitten sanaa puhumatta ikkunan ääreen. Synkät, totiset silmät viipyvät kauan aikaa yhdessä paikassa ja kun hän on juonut kahvinsa, nyökähdyttää hän vain lyhyesti päätään. Viimein insinööri katsoo kelloaan, sanoo jotakin ruotsinkielellä metsäherralle ja metsäherra vastaa puoliääneen samalla kielellä.
— Me kai voimmekin sitten aloittaa toimituksen, sanoo insinööri viimein.
Arkiset askareet tuvassa pysähtyvät. Insinööri siirtyy pitkän pöydän taakse, kutsuu uskotut miehet lähemmäksi ja alkaa sitten lukea asiakirjoja aloittaen hakemuksesta ja lopettaen kuvernöörin välipäätöksellä.
Tuvassa vallitsee muuten outo hiljaisuus. Hilun sisässä ailahtelee, hänet valtaa tunnelma, joka lähentelee itkua. Kun hän katsahtaa Iinaan, huomaa hän tämän jännittyneesti hypistelevän esiliinaa ja tarkkaavasti seuraavan insinöörin lukemista. Viimein hän kääntää katseensa Hiluun ja Hilu huomaa, että se on kostea ja että siinä väikkyy onnea ja kiitollisuutta. Hilu itse erottaa lukemisesta vain sanan silloin, toisen tällöin. Ne menevät ohi korvain ja hän itse on kuin huumeessa. Hän ajattelee vain kuluvaa hetkeä ja jollakin epäselvällä tavalla myöskin tulevaisuutta.
— Onko asianosaisilla mitään muistuttamista toimituksen laillisuutta, toimitusinsinööriä tai uskottuja miehiä vastaan?
Kukaan ei vastaa mitää eikä insinööri näytä mitään erikoista vastausta odottavankaan.
— Mitäpäs tässä, tulee Hilulta viimein puoliääneen.
Sitten Hilu saa tehdä selkoa maista, joita hän on viljeltäväkseen aikonut.
Hilu on moneen kertaan asian miettinyt ja sanansa sommitellut, mutta nyt, kun kysymys totisessa tarkoituksessa hänelle tehdään, hän joutuu hämilleen ja sekoaa. Hetken juhlallisuus tehoaa häneen liiaksi, hänestä tuntuu siltä, kuin ei kaikki tämä olisi oikein tottakaan. Viimein hän sentään saa asiansa puhutuksi ja insinööri katselee läsnäolevia.
— Onko kenelläkään mitään sanomista? Ainoastaan metsäherra pudistaa päätään. Se on merkki siitä, että korkea kruunu on asian puolella.
Toimituksen edellinen osa päättyy tähän. Insinööriä pyydetään syömään. Hän on kyllä aikonut aterioida kestikievarissa, mutta koska talonväki pyytää, niin voihan hän jäädä. Sanoo taas jotakin puoliääneen metsäherralle ja metsäherra hymähtää, hyvästelee ja lähtee.
Ulkona yltyy sade, mutta tuskin on insinööri saanut syödyksi, kun hän jo alkaa tehdä lähtöä. Täytyy vielä tänään ennättää toimittaa katselmus talon paikalla ja huomenna ajatelluilla ulkopalstoilla. Hilu saa lähteä mukaan näyttelemään omuuksiansa.
* * * * *
Kun viimeinen pilkahdus lähtijöistä oli kadonnut puiden taakse, ei Iina voinut muuta kuin istahtaa ja panna kätensä ristiin. Liisa sai korjata ruuat pois pöydältä ja pestä astiat, Kalle leikki rauhallisena lattialla.
— No mikä sinuun nyt meni? kysyi Liisa.
— En minä käsitä. Kaikki tuntuu niin kummalta, niinkuin ei hyvä seuraisi.
— Kaikkea! naurahti Liisa.
Pitkään aikaan ei huoneessa kuulu muuta kuin astioiden kalinaa ja sähähdys, kun takalla oleva kahvipannu kuohuu tuhkaan.
— Eikö sinustakin tunnu vähän omituiselta? kysyi Iina vihdoin.
— En minä ymmärrä. Aluksi kai se tuntui, tuo puuha, vähän semmoiselta olemattomalta, en oikein osaa sanoa, miltä. Mutta nyt kun olen läheltä seurannut, niin se on minusta niinkuin sen pitääkin olla.
— Niin, mutta ajattele, miksi tämän juuri meille piti sattua. Miksei jollekin muulle. Onhan niitä ansiokkaampiakin.
— On kai, ei sen puolesta, myönteli Liisa hiljaisesti. — Mutta teillä kai on ollut sellainen onni.
— Kuule, Liisa. Ei se ole onni, vaan Jumala se on, usko pois.
— Saattaa hyvinkin olla Jumala. Mutta ettehän te vielä ole siellä
Liinahatussa.
— Ei kylläkään, mutta sittenkin…
Eikä Iina enää saata hillitä itseään, hän pillahtaa itkuun. Omaa onneaan hän itkee ja lankeemustansa myöskin eikä hän oikein osaa itsekään selvitellä, mitä hän itkee. Täytyy, eikä hän mahda sille mitään.
Liisa katselee häntä ihmetellen.
— Sinäpä nyt merkillinen olet, - sanoo hän, — mitä tuossa. Ja nyt suotta…
Mutta kuluu pitkät ajat ennenkuin Iina pystyy vastaamaan mitään.
— Kun sitä on ollut niin huono, nyyhkii hän viimein, kun sitä on ollut niin kovin kurja…
— Märehdi sitä nyt, tokaisee Liisa kärsimättömästi. -Kenelleppä sitä ei sattuisi ja jos olet saanut katua, niin onpahan Hilu jo kymmenesti antanut anteeksikin.
— Niin, mutta Jumala, Jumala. Häntä ei ole tullut ajatelluksi niinkuin pitäisi ja kuitenkin… Voi sentään!
Nyt ei Liisa enää ymmärrä Iinaa sitäkään vähää, mitä ennen. Kovin onkin Iina ollut kummallinen koko sen ajan, mikä täällä on oltu. Ja muuttunut on Hilukin, aina on puuhassa ja toimessa, mutta nyt, kun pitäisi olla reilu ja iloinen jos koskaan, hän on harvapuheinen, melkein nöyrä, aivan kuin joka hetki pelkäisi jotakin. Tällaista ei Liisa jaksa käsittää ja hän pyyhki astioitaan hiukan tyytymättömänä ja apean näköisenä ja antaa Iinan itkeä. Kun itkee, niin itkeköön nyt sitten niin, että saakin tarpeensa kerrakseen.
* * * * *
Mutta ulkona tuulessa ja sateessa kuljeskelevat insinööri uskottuine miehineen ja Hilu suolta niitylle ja niityltä kankaiden ja ojien poikki uusille, heinää kasvaville jängille. Insinööri katselee ja puhelee itseksensä ja joskus hän tekee jonkun kysymyksen uskotuille miehille, muttei näytä suurestikaan pitävän väliä sillä, mitä nämä milloinkin vastaavat. Kyseleepähän noin vain, muodon vuoksi. Joskus Hilu henkeään pidätellen kuuntelee insinöörin lausuntoja ja taaskin hänestä tuntuu uskomattomalta, että oikein todellakin ollaan näillä asioilla. Talonpaikalla on jo sauna valmiina. Santun ja parin apumiehen avulla ovat rakennusten peruskivetkin jo paikoillaan, mutta salvaminen voidaan aloittaa vasta ensi syksynä.
— Hevonen sinun on hankittava, sanoo insinööri. - Sitä sinä tulet aina tarvitsemaan. Nyt, kun veljesikin on täällä, menette talveksi metsään ja kun sitten pääset taloon, tarvitset sitä, varsinkin talvisin, aina.
— Luuleeko insinööri sitten, että tästä tulee mitään? kysyy Hilu.
— Epäiletkö vielä itsekin! Ei ole sinun uskosi vahvuudella pilattu. No, kyllä sinä tähän pääset, mikäli minä ymmärrän, mutta oma asiasi on sitten, miten tulet toimeen.
Ja insinööri otattaa muilla ja ottaa itsekin askelmittoja, mittauttaa väliin oikein nauhallakin ja kumartuu joskus tutkimaan maan laatua.
— Ei suinkaan tässä vain ole muitten nautinnossa olevia maita? kysyy hän joskus.
— Ei ole. Kyllä minä olen selvän ottanut ja ne kiertänyt, vastaa Hilu.
Kolmantena päivänä, katselmus on ollut tarkka ja kestänyt insinöörinkin mielestä kauan, he ovat valmiit palaamaan kirkolle. Insinööri lukee nyt lausuntonsa, jonka mukaan haetulle paikalle on varsin sovelias perustaa itsensä kannattava uutistalo. Metsäherra sanoo olevansa samaa mieltä ja lupaa laajemmin perustella kantaansa kirjallisessa lausunnossaan.
— Pidähän nyt huoli siitä, että rahavarasi ensi talvena karttuvat, hän sanoo Hilulle poistuessaan, - ja kun pääset käsiksi, niin älä anna kuokan tai kirveen ruostua.