V
Jo ensi lumen aikana hankki Hilu itsellensä hevosen ja laittautui tukkimetsään. Tämä ei kuitenkaan käynyt ilman muuta päinsä. Täytyi myydä toinen lehmistä ensinnäkin, että saataisiin lisää rahaa ja toiseksi, jotta hevoselle säilyisi heiniä, sillä kokemus oli osoittanut, että yhtiö otti ruokatavaroistaan minkä suinkin ilkesi. Ennenkuin metsätöihin voitiin ryhtyä ennätti Hilu pari kertaa käydä rahdin haussa kotipitäjässään ja kertoi, että kotona meni kaikki hyvin, mutta että Väinöstä ei vieläkään tiedetty mitään.
Varustukset olivat Hilulla jo ennestään hyvät, mutta Santulle oli pakko laittaa uudet alusta alkaen. Nekin nielivät lähemmäs parisataa markkaa.
— Kyllä te saatte vähän nyt alussa kiristää vöitänne täällä kotona, puheli Hilu, — mutta kyllä me Santun kanssa teemme pitkiä ja pyöreitä päiviä.
— Joo, kyllä se puute pakenee, lisäsi Santtu, - jos tuo nyt lainkaa tullee.
Hilu katsahti ohimennen Santtuun. Aikaisemmin hän ei ollut tullut ajatelleeksi, että Santtu teki hänen töitänsä melkein ilmaiseksi. Nyt se äkkiä, aivan kuin välähdyksenä, juolahti mieleen. Se oli siivo ja hiljainen poika, tämä Santtu, ei puhellut liikoja eikä paljon hommistaan maininnut.
— Pitäisi meidän vähitellen ruveta sopimaan palkoistakin, sanoi Hilu mietittyään.
— Niin palkoista, toisti Santtu. - Onhan tässä syöty ja juotu eikäpä haitanne, jos välillä vähän paiskii töitäkin. Ei tuo vielä ole luita rikkonut.
Santtu naurahteli itsekseen ja poltteli savukettaan. Sitten hän jatkoi:
— Ajattelen, että kun tässä aikani seuraan sinun puuhiasi ja pistelen yhtä ja toista muistiin ja korvan taakse, niin eiköpähän, aikaa voittaen, lohenne minullekin jonkunlainen maakappale…
Hilu kuunteli korvat höröllään.
— Vai niin kaukaa sinä, ihmetteli hän. — Mutta eiköpä tuo lohenne.
Lääniä on viljalti.
— On, onhan sitä kruunulla lääniä, jota vain riekot ja karhut ja muut metsän eläimet viljelevät. Onhan tuo ihmispenikka samanarvoinen.
— Mikä, ettei olisi.
Santtu painuu ulos. Häntä hävettää aivan kuin olisi tullut puhuneeksi liikoja ja asiattomia.
— On sillä tuolla Santullakin mietteensä, naurahti Hilu hänen mentyään.
— No on. Mutta samat mietteet ja hunteeraukset ne ovat olleet itsekullakin, vastasi Iina.
Muuatta päivää myöhemmin ovat Hilu ja Santtu valmiit lähtemään.
* * * * *
Näihin aikoihin ja hiukan myöhemmin tapahtuu kirkonkylässä suuria asioita. Työttömyys on tänä talvena suuri ja jätkäkansa kokoontuu kirkonkylään, jossa se luppoilee talollisten ja mökkiläisten pirteissä. Kenelläkään ei ole rahaa, mutta siitä huolimatta kulkevat pirtukuormat säännöllisesti Knjäsöistä kirkolle. Ollaan päissään, pelataan korttia, tapellaan, talvi uhkaa todellakin käydä liian rauhattomaksi.
Nimismies on kaksine poliiseineen liikkeellä aamusta iltaan, mutta hän voi hyvin vähän tai ei oikeastaan mitään. Viimein lähetetään läänin pääkaupungista apua, yhtiö lähettää lisäksi järjestysmiehiä ja kirkonkylä alkaa vähitellen puhdistua. Levottomat ainekset siirtyvät eteläisempiin kirkonkyliin, kunnes järjestysvalta karkoittaa heidät sieltäkin. Ja niin voi tapahtua, että sama mies, joka alkuaan on pyrkinyt Tuntsan tai Tenniön tukkimetsiin, siunatuksi lopuksi päätyy jonnekin Inhan ruukille tai Kotkan tai Pihlavan sahoille yrittääkseen seuraavana kesänä uudelleen Pohjolassa.
Kirkonkylässä on siis näennäisesti rauhallista, mutta salaiset viinalähteet kylän laipeilla pulppuavat yhä ja iltaisin tapella nujuutellaan. Nimimies on päässyt vauhtiin ja kulkee poliiseineen iltakaudet ympäri kylää, mutta kaikkialle hän ei ehdi.
Juolahtaapa silloin muutamien mieleen, että Marjaanan mökki Keinuvaaran kupeella oli entisaikaan sellainen paikka, että siellä saatiin olla rauhassa nimismieheltä jos poliiseiltakin. Vähän syrjässä kirkolta ja muutenkin rauhallinen paikka. Mutta minkälainen asujain siellä nyt mahtaa olla? Muuan Kankkus-Hilu vain, entinen jätkä sekin ja kuuluu nytkin olevan tukkimetsissä. Mutta elleivät ne hyvinkään välitä vieraista! Mikä on, etteivät välitä ja elleivät välitä, niin mennään vängällä. Sellainen se on laki ja oorteri täälläpäin.
Nyt tapahtui kuitenkin niin, ettei Kankkus-Hilun mökillä oltu vieraille lainkaan suopeita. Siellä oli tosin vain kaksi naisihmistä kotosalla, mutta kahviakaan ei tahtonut saada pyytämälläkään.
— Mitäs tänne tulette kahvittelemaan, sanoi emäntä. - Kirkonkylähän on paljon lähempänä.
— Saa kai se jätkäkin, perkele, juoda rahallaan kahvinsa, missä itse tahtoo, vastattiin hänelle. — Kylläs tuon itsekin tiedät.
Mutta viinanjuontihommista ja kortinpeluusta ei tullut mitään eikä yöksi tällä kertaa voinut jäädä väkisinkään.
Seuraavina päivinä uudistui näytelmä entistä uhkaavammassa muodossa. Iina, joka oli kankaan takana nähnyt yhtä ja toista, käytti suutaan, mutta se ei auttanut. Tupa pakkautui miehiä täyteen, elivät kuin kotonaan niinkuin ei talonväkeä olisi ollutkaan. Alamaissa sai kuin saikin sentään jotenkuten pidetyksi kurissa. Täällä niille ai auttanut mikään. Nyt Iina todellakin rupesi pelkäämään, mutta säilytti kuitenkin malttinsa.
— Lähtekää jo tiehenne, pyysi hän. - Ellette lähde, menen sanomaan nimismiehelle.
— Älä väkätä! Kyllä me sinut tunnemme. Vanha hosa Sörensenin sahan takaa… perkele… Ei kannata nostaa nokkaansa.
— Nosta ennen hameesi, lisäsi joku toinen mies joukon nauraa rähättäessä.
Iina lensi kasvoiltaan ruumiin valkeaksi ja koko hänen olentonsa rupesi värisemään. Ei auttanut noille puhua. Hyvä Jumala, millainen yö tästä tulisikaan. Mutta ei, kaiken uhallakin, asua piti saada rauhassa. Miehet rupesivat nyt laskettelemaan sukkeluuksia Liisalle eikä kukaan pannut erikoisesti merkille, kun Iina hiljaisesti painui ovesta ulos.
Ei tässä enää auttanut mikään muu. Saattavat kyllä jälkeenpäin yrittää jotenkin kostaa, mutta kun täytyi, niin täytyi. Herra Jeesus, että pitikin joutua noiden huomion kohteeksi.
Iina nousi suksille ja oikaisi suoraan poikki metsän nimismiehen asunnolle, hiihti kuin elämä olisi ollut kysymyksessä. Kukaan ei voinut taata, mitä Liisalle sillä aikaa ennättäisi tapahtua.
Nimismies oivalsi heti asian. Oli hyvä, että tultiin sanomaan, täällä ei juuri kukaan sitä tee. Iina odottaa vain hiukan, että hän ennättää saada sanan poliisille ja yhtiön järjestysmiehille. Takaa, että tulee puhdasta. Ja puolen tunnin kuluttua ajaa kahdeksan miestä metsätietä Hilun mökille.
Täällä on tilanne sillä välin kehittynyt korkeimmilleen. Muutamat oljentelevat jo tukkihumalassa pitkin lattioita, toiset juovat ja pelaavat korttia, kaksi miestä riepoittaa Liisaa käsivarresta ja tämä kiljuu, sylkee ja kynsii. Kalle on vetäytynyt uunin loukkoon ja itkee lapsekkaan katkerasti. Huone on täynnä tupakan savua ja viinan höyryä.
Järjestysvalvojain ilmestyminen huoneeseen herätti painostavan hiljaisuuden. Pulloja koetettiin piilottaa, kortit lakkasivat läiskymästä, ne kaksi miestä jättivät Liisan rauhaan. Äänetön voimien tarkastelu: jätkäjoukko huomasi järjestysmiesten luvun liian suureksi.
— No, miehet! karjaisi nimismies. - Miksikä pesäksi te olette tämän talon tehneet?
— Emme me ole mitään tehneet, vastasi joku.
— Ette! Te olette väkivalloin tunkeutuneet toisen asuntoon ja siitä vastataan käräjillä. Ja sitten te olette pelanneet uhkapeliä ja särpineet nahkaanne laittomasti kuljetettua viinaa. Mutta nyt tuli lähtö ja pitäkää se vara, etten pehmitytä teitä kaikkia tuolla kankaalla.
— Ei ole lupa lyödä, murahtaa joku taas.
— Suu poikki. Roistoille ja lorveille saa tehdä, mitä tahtoo.
Jätkällä on se yhtäläisyys ryssän kanssa, että hän tunnustaa ainoastaan voiman oikeuden. Luonnostaan hän ei kylläkään ole pelkuri, mutta ehdottoman väkevämmyyden hän hienoisesti muristen tunnustaa. Vieläpä hän voi sitä vastaan reagoidakin, mutta tavallisesti hän ei sitä tee, vallankin, jos tietää tavalla tai toisella olevansa väärällä puolella. Kaiken lopultakin hänessä useimmiten löytyy melkoinen annos oikeudentuntoa, ellei maailmanranta ole sitä kokonaan hionut pois tai ellei hän jo ole suoranainen hylky.
— Nyt, pojat, järjestäydyttiin riviin ja sitten eteenpäin, komensi nimismies melkein iloisesti. - Ja voi sitä, joka pimeyteen turvaten yrittää lontia tiehensä. Heti läpi, niin että paukahtaa.
Valitsemisen vaivaa ei ole. Tolkuttomasti juopuneet patistellaan ylös, he katselevat verestynein silmin ympärilleen ja älyävät viimein, mistä on kysymys. Vai sekö tässä tulikin, perkeleen akka, kyllä muistat!
— Ettehän te uskoneet vähemmällä, sanoo Iina.
Miehet eivät katso asiakseen vastata, mutta he luovat Iinaan katseita, jotka saavat hänet vapisemaan. Sitten kulkue lähtee.
Vähän ajan kuluttua kuuluu kolinaa oven takana ja Liisa kiiruhtaa pelästyneenä tiedustelemaan, ketä siellä on.
— Me sitä vain tulemme, vastataan ja kirkonkylän molemmat poliisit astuvat sisään.
He tulevat varmuuden vuoksi, nimismiehen lähettäminä. Oli täytynyt joitakuita päästää irti ja nimismies oli ajatellut, että jos yrittävät vieläkin jotakin. Saa niitten kanssa aina olla sodassa.
He tekivät aivan oikein siinä, että palasivat. Jälkeen puolenyön lentää ruutu kilahtaen rikki, välipuu katkeaa ja raskas, jäinen juurakko jämähtää lattialle. Puolta minuuttia myöhemmin käy toisen ikkunan samalla tavalla. Silloin poliisit virittävät aseensa, pujahtavat ovesta ulos ja hiipivät vielä pitkän matkaa seinän vierustaakin, kunnes lopulta ryntäävät esiin. Laukaukset kajahtelevat yön pimeydessä, mustat varjot kahlaavat poikki hankien ja ilkityöntekijät joutuvat kiinni. Ainoastaan yksi pääsee karkuun, mutta pitkälle hän ei tule menemään. Veriset pilkut osoittavat hänen jälkensä.
* * * * *
Hilu ja hänen veljensä tekevät tosiaankin pitkiä ja pyöreitä työpäiviä ja miehet sanovat, että rikastumaan nuo tänne ovat tulleetkin. Kotona sattuneista tapahtumista he eivät saa tietää ennenkuin jouluna, mutta nyt, kevät-talvella, niiden uusiintumisesta ei enää ole pelkoa.
— Ei kai Väinö ollut siinä joukossa? tiedustelee Hilu ja hänen äänessään soi pieni epäluulo.
— Ei, vastaa Iina. — Miksi sinä sitä kysyt?
— Metsissä puhutaan siitä paljon. Kuuluu yhä vain niissä viinahommissa… Ja kuuluu täälläkinpäin liikkuneen.
— Ei ole täällä näkynyt. Tottahan minä toki olisin sen tuntenut.
— Taitaa meitä vähän kiertääkin.
Heti joulun jälkeen painuvat Hilu ja Santtu uudelleen metsään. Ei ole aikaa laiskottelemiseen. Mutta Iinallekaan eivät talouspuuhat anna tarpeeksi työtä. Lopuksi hän alkaa tiedustella kirkolta töitä ja turvautuu ompelukoneeseensa.
* * * * *
Helmikuun puolivälissä Hilu sitten kannetaan kunnan sairastupaan. Metsässä on tapahtunut onnettomuus, puu on kaatuessaan vikuuttanut päätä ja katkaissut jalan eikä sairaanhoitajatar osaa etukäteen sanoa, kuinka kauan täytyy olla työttömänä.
Alussa Hilua raivostuttaa, mutta sitten hän tyynesti alistuu kohtaloonsa. Eikäpä siinä mikään muu auttaisikaan. Maailmanjärjestys on kai nyt sellainen, että eteenpäin pyrkivälle pitää sattua kaikenlaisia kommelluksia ja vastoinkäymisiä. Liian hyvin kai olisikin mennyt, jos olisi mennyt niinkuin oli suunnitellut.
Ja kai hänen hommissaan oli ollut ahneuden henki, ellei hiukan ylpeyttäkin mukana. Se oli tuo elämänkatsomus muuttunut niin vähitellen, hiljaa ja mukavasti, ettei ollut sitä itsekään huomannut. Tässä nyt vain oli rangaistus siitä eikä mitään muuta.
Hilu vaipui alakuloisiin mietteisiin, laski joka päivä, paljonko olo sairaalassa oli tullut maksamaan ja montako työpäivää oli menetetty. Yhä kirkkaammin alkoivat auringonsäteet valaista sairashuoneen vaaleankeltaisia seiniä ja kuta kauemmin Hilu hengitti itseensä sairaalan lysoolin- ja karbolintuoksulla kyllästytettyä ilmaa, sitä oneammiksi kävivät hänen mietteensä. Tokko kevääksikään pääsi täältä pois.
— Älähän huoli, sanoi hänen vaimonsa. - Onhan siellä Santtu ansaitsemassa.
Niin, mutta toinen mies oli poissa. Joka päivä menetettiin vähintään yksitoista ja kuusikymmentä. Yksitoista ja kuusikymmentä, -se on jo salvumiehen puolentoista päivän palkka.
— Niin, mutta huonomminkin olisi saattanut käydä, väitti vaimo hiljaisesti. - Ajattele: valmistumattomana iankaikkisuuteen…
Hilu säpsähti, katseli sitten vaimoaan, mutta vaikeni. Noista asioista heillä ei koskaan ollut Iinan kanssa puhetta.
— On se sentään, jatkoi Iina katkonaisesti ja hiukan epävarmasti, — kallis… tuota… kaikkein tärkein asia se iankaikkisuuskysymys…
Mikähän siihen Iinaan nyt oli mennyt? Olikohan se kuinka joutunut näihin asioihin? Ja olihan se kyllä totta, ettei kuoleman jälkeen ollut kukaan tullut kertomaan, minkälaista se on.
— On, tärkeä kai se on, myönsi Hilu hiukan hajamielisesti.
Päivät kuluivat ja pitkinä yksinäisyyden hetkinä vaivasi Hilu ajatuksiaan monenlaisilla mietteillä. Miten oli esimerkiksi sen Latsaruksen laita, josta sanassa puhuttiin? Mies oli ollut jo niin kauan aikaa kuollut, että ruumis oli mätänemistilassa ja kuitenkin hänet herätettiin henkiin. Jos hän oli hyvä mies, niin hänen sielunsa tietysti oli taivaassa, mutta miksi sen piti sitten autuudesta taas palata tänne murheen ja vaelluksen laaksoon? Oliko sellainen mahdollista? Ja kuinka kauan Latsarus senjälkeen eli? Tietenkin kauemmin kuin sisarensa, ettei näiden tarvinnut uudelleen ruveta suremaan.
Ajatukset vaivasivat Hilua ja muutamana päivänä hän jo pyysi hoitajattarelta Raamattua, koetti mukamas tutkistella sitä, mutta ei tullut sen hurskaammaksi. Päinvastoin alkoi tuntua siltä kuin ajatukset lopullisesti sekoaisivat. Lopulta hän ei malttanut olla tiedustelematta asiaa hoitajattarelta.
— Herralle ei ole mikään mahdotonta, hän vastasi. — Ehkä hän tahtoi vain osoittaa olevansa Jumala.
— Niin, niinhän se onkin, päätti Hilu yksinkertaisesti. - Turhaa sitä on ruveta ihmisjärjellä aprikoimaan ja arssinoimaan.
Ja hänen mielikuvituksensa alkoi taas maalailla suurenmoisia tulevaisuudenkuvia, jotka läheisesti liittyivät ryteikköön Liinahatun alajuoksulla, maalaili ja maalaili, kunnes taas omaatuntoa pisti jostakin paikasta.
— On se kans… Ja kyllä se Iinakin asiat harkitsee.
Maaliskuu oli jo loppumassa ja auringonsäteet panivat hanget kimmeltelemään, kun Hilu pääsi pois. Jalka oli kyllä kankea, muttei niin kankea, ettei sillä olisi työhön pystynyt. Ei ollut enää pitkiä aikoja, piti yrittää. Ja hän viipyi vain pari päivää kotosalla ja painui taas savottaan.
Ennen hän oli ollut hiljainen ja ahkera mies, nyt hän toisinaan vaikutti miltei synkältä.