VI
Kun Hilu ensi kerran menee käymään talonsa paikalla, on sauna, jonka hän edellisenä kesänä on saanut valmiiksi, palanut poroksi ja asuinrakennusten peruskiviä on siirretty paikoiltaan. Hän muistaa talvellisen tapauksen, hän vainuaa kostoa ja kirskahtava kirosana on purkautumaisillaan hänen huuliltaan. Mutta samassa hän hillitsee itsensä. Eipähän se kiroilemisella tule takaisin ja, toisekseen, huonomminkin olisi voinut käydä. Olisivat voineet sytyttää esimerkiksi hirret ja sitten olisi koko työ ollut hukassa.
— Eivätpä ne sentään sitä uskaltaneet, virkahtaa veli Santtu.
— Eivät. Mutta saunasta saamme taas aloittaa.
— No, eihän tuo taivaankaato konsti ole. Ja veljekset ryhtyvät innokkaasti työhön. Kesä on tänä vuonna tavattoman kuiva ja kuuma. Lähteet ehtyvät, suonsilmäkkeetkin kuivuvat ja tulevat harmaalle, halkeilevalle mullalle. Kuumuus haihtuu vain yön syvimmiksi hetkiksi. Tuon tuostakin saa kuumuuden takia keskellä päivää pistäytyä joessa, jonka vesi tuntuu haalealta. Jäkälikkö kahisee ja murtuu vähäisestäkin kosketuksesta, puut purkavat pihkaa ja tuoksuvat. Yksinpä sääskienkin into tuntuu vaisummalta ja joskus se tuntuu loppuvan kokonaan.
— Saadaan jo viikon päästä ruveta ajattelemaan timpereitä, huomauttaa
Santtu.
Hilu on sitä jo ajatellut, mutta ajatus on tuntunut niin huikaisevalta ja oudolta, että hänestä on ollut rohkeaa pukea sitä sanoiksi. Nyt, kun toinen sen sanoo, tuntee hän onnellisen vihlaisun sydänalassaan.
— Joo, ajattelemaanhan niitä pitää ruveta, myöntää hän kuin ohimennen.
- Minä jo muuten vähän puhelinkin Aalto-Iivarille siihen suuntaan.
— Mutta se uuninteko kuuluu tulevan kalliiksi, tietää Santtu. - Alle kolmensadan ei kuulu saavan kiuasta minkäänlaista.
— Kestettävä kai sekin meno on, naurahtaa Hilu.
— Niin. Ei kai sitä uunitta… Hetkinen kuluu taas hiljaisuudessa.
Kumpikin tekee työtään ja miettiin omia asioitaan.
— Kyllä sinua sentään on lykästänyt, ryhtyy viimein taas Santtu puhumaan, - niinkuin nyt talvella tuon koipesi kanssa. Annappas: päivää myöhemmin kuin sinut olivat lasareetiin vieneet, rupesivat miehet siihen lakkohommaan. Miehet menivät pois minkä kerkesivät ja minäkin katselin silmät pyöreinä, että mihin tässä nyt… Jäin kuitenkin aloilleni, arvelin, että kaipa selviää. Niinkuin selvisikin. Kolmen päivän kuluttua olivat palkat kaksinkertaiset, mutta suurin osa miehistä oli mennyt pois, kun eivät odottaneet puulaakin taipuvan.
— Ei kai se olisi taipunutkaan, mutta kuului olleen viimeinen talvi käsissä. Ei passannut jättää maksettuja puita metsään seisomaan. Nyt ottaa joella vahinkonsa moninkertaisesti takaisin. Palkat ovat hiukan yli puolen viime kesäisistä.
— Mutta tuhansia se lakkohomma vain meille teki eikä kukaan päässyt rikkuriksi sanomaan. Ajattelin jo, kunpa olisi kaksi hevosta… Kuta enemmän kevät joutui, sitä enemmän puulaaki körötteli. Oikeaan aikaan sinäkin sitten jouduit.
Santtu muistelee hymyssä suin viimetalvista rahatulvaa eikä odotakaan veljen vastausta.
— Kyllä sinun täytyy tunnustaa, että onni sinua on potkinut, hän sanoo enemmän itsekseen kuin toiselle.
Hilu ei vastaa vieläkään mitään. Hän tekee työtään ja tuntee itsensä onnelliseksi, mutta samalla kertaa merkillisen nöyräksi. Viimeksimainittua tunnetta hän olisi joku vuosi sitten reilusti nimittänyt ämmämäisyydeksi ja koettanut siitä päästä, nyt hän ei sitä yritäkään, sillä hän tietää, ettei hän siitä minnekään pääse. Hän puristaa vain huulensa entistä tiukemmin yhteen, ettei syrjäinen sitä huomaisi.
Syrjästäpäin tarkastelee Santtu veljeään. Häneltä ei ole jäänyt huomaamatta, että Hilu viime aikoina on tasaisesti, mutta varmasti muuttunut. Silmänluonti on aivan kuin tullut raskaammaksi, kasvot ovat käyneet vanhemmiksi ja joskus hän tuijottaa yhteen paikkaan silmänalukset riipuksissa. Santtu ei ole mikään havaintojen tekijä, mutta nyt, kirkkaassa auringonvalossa, näkyvät nuo muutokset entistä selvemmin, ne on melkein pakko huomata. Tämä ei Santusta ole oikeaa laitaa.
— Onko sinulla jokin vaiva?
Hilu nostaa kysyväisesti katseensa.
— Ei.
— No mitä sinä sitten? Kun olet niinkuin olisit etikkaa ryypännyt.
Hilu menee hämilleen eikä tiedä, mitä vastata. Saattaa veli pitää joutavuutena. Mutta viimein hän sanoo aivan kuin vasten tahtoaan, pakosta:
— Minä tuota ajattelin, että on tässä vähän… johdatusta, tarkoitan… Ei se muuten näin olisi mennyt… Tarkoitan, että Jumala… Moni on koko ikänsä turhaan yrittänyt…
Seuraa pitkä hiljaisuus, mutta Hilusta tuntuu niinkuin ilma olisi puhdistunut ja hänen tulee paljon keveämpi ja vapaampi olla. Santtu vaihtaa väriä ja naurahtaa hämillään ja väkinäisesti.
— Aiotko sinä tulla uskovaiseksi? tiedustelee hän yrittäen lyödä leikkiä ja itsekseen vähän häveten veljen lapsellisuutta.
— Enhän minä nyt sitäkään, Hilu vastaa odottamattoman selvästi, -muuten vain olen itsekseni tullut ajatelleeksi.
Työt jatkuvat entistä vauhtia. Hiki valuu veljesten kasvoilta ja vaatteet tahtovat takertua kiinni ruumiiseen. Kuluu tuntikausia eikä sanaakaan vaihdeta.
Kun he seuraavana maanantaina palaavat takaisin, heillä on salvumiehet mukana. Liinahatun väliaikainen uutistalo alkaa kerros kerrokselta nousta.