VII
Liinahatun alajuoksuun perustetun väliaikaisen uutistalon nimeksi tuli
Alasuvanto ja sille määrättiin yksitoista verovapaata vuotta.
Ja eräänä päivänä huomasi Hilu, että hän perheineen oli muuttanut asumaan Alasuvantoon. Silloin oli kirkas heinäkuun päivä ja ihmiset olivat jo heinätöissä. Tavaroita ei ollut kesäisenä aikana käynyt kuljettaminen maitse, ne oli täytynyt kuljettaa jokitietä ja se oli tehnyt kuuden peninkulman mutkan. Ihmiset olivat kyläpaikoissa pysähtyneet katsomaan venematkuetta.
— No nyt ne sitten muuttavat sinne Alasuvantoon, he olivat todenneet ja taas syventyneet töihinsä.
— Joo, miten sitten tullevat toimeen.
— Mikäs niillä, nuorilla ihmisillä. Tekevä mieshän se Kankkus-Hilemooni on aina ollut.
Viikatteet olivat taas ruvenneet heilumaan, haravat vetämään ja uteliaat poistuneet ikkunoista. Ylimaissa oli sentään ennenkin nähty tällaisia matkueita.
Tämän kaiken oli Hilu huomannut ja olivat sen huomanneet muutkin, mutta nähneet sen kuin unessa tai läpi sumun. Toisinaan sentään oli vapauduttu painostavasta, melkein juhlallisesta tunteesta ja ryhdytty leikinlaskuun, mutta sitä oli kestänyt vain vähän aikaa. Hiljaisuus oli palannut, rannat olivat hiljaa liukuneet ohitse ja airot olivat tahdikkaasti nousseet ja taas hiljaa molskahtaen painuneet veteen. Oltiin matkalla Alasuvantoon, sai sielläkin heti ryhtyä heinähommiin…
* * * * *
Nyt oltiin siis Alasuvannossa. Laaja pirtti tuoksui pihkalta ja puhtaudelta. Pirtin takana oli lämmitettävä kamari ja kamarin takana isohko tupa, joka vielä oli kylmillään. Mutta kai siihen jo ensi kesänä saadaan ruveta muuraamaan uunia.
— On sitä nyt lääniä, vaikka sakkia tulisi vähän enemmältäkin, puhkesi viimein Santtu puhumaan.
Iina keitteli kahvia takan ääressä, olikin ensi kerta kun kotona, omassa kodissa, keitettiin kahvia. Takassa oli pidetty vain koevalkeita ja minkä miehet olivat kerran tai pari kahvia keittäneet. Ulkona, nuotiolla, he olivat sen enimmäkseen tehneet.
Hilu istui ikkunan luona ja katseli välkähtelevää ja kimaltelevaa jokea ja auringonpaisteista niittyä. Oudolta, perin oudolta tuntui istua tässä ja kutsua tätä omakseen. Santun lausuma jää pitkäksi aikaa vastaamatta.
Viimein Hilu havahtui.
— On, onhan sitä, hän myönsi ja yritti laskea leikkiäkin: — Mikäpä siitä sakistakaan vielä tietää.
— Pitäisi sitä jo vähän merkkejä näkyä, tokaisi Santtu kerkeästi.
— Älähän hätäile, poika. Kunhan tässä oman katon alla…
Puhe taukosi taas sillä kertaa. Rupesivat taas mietteet Hilua ahdistamaan, oli olo niin onnellista ja samalla kuitenkin paha-enteistä.
Samanlainen oli tunne Iinallakin. Rajattomaan onneen ja tyytyväisyyden tunteeseen sekoittui vierasta ja raskasta. Parempi ehkä olisi kun elettäisiin pienessä tönössä jossakin kankaan takana, olisi silloin omissa oloissaan, nyt tuntuu kuin olisi kiivennyt liian ylös, josta pian oli tuomittu tipahtamaan. Kun hän sitten kuuli Santun puheet, täytyi hänen mennä toiseen huoneeseen.
Heti kahvin jälkeen oli ryhdyttävä töihin.
— Tulehan nyt sinäkin, Iina, heinään, sanoi Hilu. - Kylläpä Liisa täällä sillä aikaa järjestelee ja Kalle auttaa…
— Minä tulen myöskin niitylle, selitti Kalle hanakasti.
— No tule, tule veikkonen…
Viimeiset sanat kuullessaan tuli Iinan sanomattoman hyvä olla. Hän olikin epäillyt, että kuinka se Hilu Kalleen pitemmän päälle suhtautuu, kun muutetaan omaan kotiin ja kun Kalle aina on silmäin edessä.
Aurinko paistaa kirkkaasti ja uudet, valkeat seinät hohtavat. Mennään heinään ensimmäistä kertaa…